Autiot tuvat, jäätyneet tunturit

Lokakuussa Kiilopäällä on hiljaista. Tunturikeskus on kiinni. Urho Kekkosen kansallispuiston tuvat ovat autioita, ja harvat vaeltajat katselevat toisiaan kysyvästi: tekin täällä, miksi ihmeessä.

Luonto odottaa, me odotamme, sillä lumi on jo myöhässä. Aurinko raahautuu vaivoin taivaanrannan yläpuolelle ja paistaa viistosti puiden paljaitten oksien läpi. Joinain päivinä kolea sumu hävittää maisemat näkyvistä, ja seuraavana päivänä pakkanen liimaa vesipisarat kiinni varvikkoon. Tunturit jäätyvät.

Kaikki on henkeäsalpaavan kaunista.

Mitä ylemmäs kiipeää, sitä epätodellisemmaksi maisema käy.

-Tuntuu siltä, että ihmisen ei oikeastaan pitäisi olla täällä, kiteytti tapaamamme vaeltaja oudon tunteen.

Viimein kuudentena yönä talvi saapuu. Nukumme laavulla ja aamulla silmien edessä aukeaa valkoinen maisema. Ihanaa, valkoista puuterilunta. En tiedä miksi, mutta ymmärrän paremmin tätä maisemaa kuin sitä edellistä.

Tunturissa viima nakertaa poskia, mutta porot eivät välitä. Ne ovat kiivenneet nauttimaan viimeisistä auringonsäteistä ennen kaamosaikaa.

Lokakuun lopun seitsemän päivän vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa Inarissa oli yksi hienoimmista, joita olen tehnyt. Hiljaisen, talvea odottavan luonnon ääressä on vaikea olla olematta onnellinen.

Katso lisää kuvia ja fiiliksiä reitiltä täältä


Aika: 21.10.-27.10.2015

Paikka: Urho Kekkosen kansallispuisto

Reitti:

 

Käyttäjän miljamaaret kuva

miljamaaret