1 viestiä / 0 new
Uusin kirjoitus
b3
Aklimaatio

Tiedän että tämä on kovin yksilöllinen aihe. Olen menossa ensitalvena 6 päivän rando hiihtoreissulle. Mulle on nämä yli 3000 m ylämäki hiihtoreissut olleet aika vaikeita, tosin laskeminen sujuu.. Vaikka olen yrittänyt mennä pari päivää aikaisemmin paikan päälle ja kuntoillut aika reilusti. Puolimaratoni on menny heittämällä. Ensi talven reissua varten ajattelin että menisin ennen hiihtoreissua Cerviniaan ja olisi siellä kylässä yhden yön ja sitten kaksi yötä hissillä saavutettavassa hutissa joka on jossain 3300m korkeudessa. Käsittääkseni pitää olla noin 2000 metrissä että aglimaatio yleensäkkään alkaa? Jos tuolla hiihtelee parikolme päivää on koko ajan yli 2000 m korkeudessa. Onko tyhmä kyssäri?

b3

muokattu

Börje

Hyvä ketjun aloitus b3! Nyt kun on pitkin kesää lueskellu Knuutilan&kumppaneiden seikkailuista, olisi kyllä kiinnostavaa saada infoa tosta aklimaation huomioon ottamisesta. Kaiketi siitä löytyy tutkimustuloksia yms englanniksi yms, mutta sellasta käytännön tietoa kyllä tarvitsisi varmaan yks sun toinen Relaan käyttäjistä.

Itsekin olisi tarkoitus alkaa pikkuhiljaa rimaa noissa seikkailuhommissa kirjaimellisesti korkeammalle, mutta tietoa pitää ensin tietenkin kartoittaa. Ja juuri tuo aklimaatio (aklimasaatio?) on yksi niistä mistä täytyisi ottaa selvää.

Nm. Halu ja mahdollisuus mennä korkeille vuorille tulevana talvena.

Remu

Kovin on henkilökohtaista hommaa. Toiset saa keuhkoödeeman kolmantena yönä neljässä tonnissa. Toiset ei. Nyrkkisääntönä on joskus ollut että kolmeen tonniin voimennä.suoraan ja sen jälkeen enintään 300 m päivässä korkeammalle. Siis yöpymispaikka. Päivällä voi käydä korkeammalla ärsyttämässä kehoa.

b3

Lieneekö totta vai tarua väite että jos joskus on ollut korkeemmalla jää aivoihin muistijälki. Olin vuosia sitten laskemassa yli 3000 m jäätiköllä ja muistan edelleen miten meinasin parina eka päivänä kuolla. Nyt sama paikka menee aika helposti. Voihan siihen tietty vaikuttaa yöunet, kunto ( nesteen juominen= vettä) ja psyykkiset jutut. Tosin ainakin mulla alkaa 5. päivä olla aika helppoa 3000 - 4000 m korkeudessa, tosin esimerkiksi Zermatin yläasema on pikkasen vajaa 4 km, siellä ei ole vielä ikinä ollut kevyttä se 100 m kävely suksien kanssa. 

Ehkä toi mun ajatus hutissa nukkumisesta vois toimiakkin?

b3

mä en tiedä miksi tämä vaatii toisen kommentin, tämän voi poistaa

Juha Viitala

Hyvä, että aiheesta syntyy keskustelua. Tämä vuorten maaginen voima ja vitsaus, joka värittää kaikkea keskustelua, herättää pelkoa ja ennakkoluuloja. Useimmissa dokkareissa ja matkakertomuksista puhutaan jokapuolella vaanivasta, hengenvaarallisesta vuoristotaudista, joka iskee pyytämättä ja yllättäen. Koska korkeaan ilmanalaan sopeutuminen on jossain määrin henkilökohtaista ja sitä on vaikeahko ennustaa, herättää se ylimääräistä pelkoa ja välillä eeppisiin mittasuhteisiin kasvavaa spekulaatiota. 

Lisäksi aiheesta on jokaisella aikalailla henkilökohtaisia uskomuksia ja kokemuksia, laadullista tutkimustietoa on vähän ja erilaisia myyttejä ja väittämiä paljon, vanhoja, vähintäänkin harhaanjohtavia  tutkimustietoja myös paljon ja vähintäänkin jokaisella oma mielipide - on yksiselitteisen ohjeistuksen tekeminen vaikeaa. 

Sopeutuminen alkanee käytännössä n. 2600m korkeudessa, jolloin myös ensimmäiset oireet saattavat ilmetä. N. 3500m saakka voi kohtuu turvallisesti mennä. Esim. La Paz, Lhasa ja esim. Cosmiquen maja Midilla sijaitsevat n. 3500m korkeudessa ja niihin matkustaa tuhansia ihmisiä päivittäin. Tällöin lievät oireet ovat yleisiä, päänsärky, pahoinvointi, unettomuus ja ruokahaluttomuus. Todella harvoin oireet eskaloituvat pahemmiksi. 

- n. 1% porukasta sopeutuu huonosti, todella hitaasti tai ei olleenkaan. Muutoin perusaklimatisaatio noudattaa aika yleistä kaavaa.  

- akklimatisaatio on yksilöllistä ja siihen ei oikein tunnut ikä, sukupuoli, kuntotaso tms. vaikuttavan. 

- mitä enemmän olet ollut korkealla sen paremmin osaat tunnistaa oireet ja niiden vaikutuksen omaan kehoon ja mieleen.

- yleinen nyrkkisääntö, jossa suositellaan n. 300m nousua maks. päivässä on aika konservatiivinen ja monissa paikoissa mahdoton toteuttaa. 

- korkeutta noustessa on parempi pyrkiä kuuntelemaan oman kehon signaaleja kuin lukemaan taulukosta paljon saa nousta. Sama pätee vedenjuontiin, johon pyritään antamaan tarkkoja litramääriä. Parempi kuunnella omaa kehoa, tarkkailla pissaamisfregvenssiä ja pissan väriä. Totutteluprosesin aikana tarvitaan paljon nestettä, mutta se vaihtelee paljon yksilökohtaisesti. 

Jos ei ole kokemusta korkealla olemista kannattaa nousemiselle varata riittävästi aikaa ja pelivaraa. Yleisesti oireiden ilmaantuessa ei saisi mennä ylöspäin, nukuttu lisäyö yleensä auttaa. 

- ensimmäinen päivä tai kaksi pitäisi vältää raskasta fyysistä suorittamista ja antaa kehon oikeasta totutella, mentäessa suoraan esim. yli 3000 metriin. 

- kun tuntee olonsa hyväksi voi nousua jatkaa. 

- ensimmäiset oireet ilmenevät yleensä n. 6-8 tunnin kuluttua ja yöllä, jolloin aineenvaihdunta ja kehon toiminnot hidastuvat. Yleensä oireet eivät eskaloidu niin pahasti ensimmäisen yön aikana, mutta jossain tapauksissa kannattaa suunnitella mahdollinen alasmenoreitti hätätapauksia varten. 

- Jokaisen noustun 1000 metrin kohdalla kannattaa pitää vähintään yksi lepopäivä. Joskus toinenkin, riippuu siltä miltä tuntuu. 

- n. 6000 metriin saakka porukka tuntuu akklimatisoituvat kohtuu hyvin, tämän jälkeen rupeaa tulemaan isoja eroja ja yksilöllisiä poikkeamia. Tosin yli 6000m sopeutuminen käytännössä tarkoittaa lähes 8000 vuorelle nousemista. 

- vaikka akkli on yksilöllistä, tuntuu siltä, että sitä voi harjoitella ja keho jotenkin muistaa. Tai sitten tämä on tottumista korkeuteen ja ymmärrystä siitä miten oma keho toimii. 

Vuoristotautilääkkeiden käyttö jakaa paljon mielipiteitä, kuitenkin niiden käytöstä ja hyödystä on paljon lääketieteellistä näyttöä. Diamox, Ödemin eli acetsolamidi auttaa akklimatisaatioprosessissa, mutta toki lääkkeiden käyttöä tulee aina harkita tarkkaa, eikä ne sovi kaikille. 

Lisäksi korkeille vuorille suunnatessa on akklimatisaation rakentamiseen ainakin paria erilaista koulukuntaa. Toiset viettävät enemmän aikaa matalimmissa korkeuksissa ja tekevät nopeampia iskuja korkeuksiin. Toiset tekevät korkealle nousevia akklimatisaationousuja ja palaavat alas palautumaan. He, jotka tuntevat omat rajansa ja eivät ole riippuvaisia muista voi tehdä häkellyttävänkin nopeita nousuja todella korkealla. Tulee yksi 8000 useamman kiivennyt suomalainen mieleen :) 

Ehkä jos pitäisi jokin nyrkkisääntö sanoa niin. Vietä pari kolme päivää n. 3000 metrissä ja jatka nousua n. 500m päivässä, ja lepää yksi päivä per 1000m. Joskus tuon 1000m verttiä joutunee nousta kerralla, tällöin tulee vain seurata omaa fiilistä ja kehon tuntemuksia. 

Nykyisen tiedon valossa aivo- ja keuhkoödeemat eivät ole suoraan kytköksissä perus vuoristotaudin oireisiin vaan ne voivat kehittyä oireettomina, varsinkin keuhkoödeema. Vakavat vuoristotaudin oireet tosin kyllä altistavat ja aiheuttavat myös aivoödeemaa, mutta eivät ole välttämättömiä taudin syntyyn. 

Vietä paljon aikaa korkealla niin opit tuntemaan oman akklimatisaation. Siinä voi tapahtuma pientä variaatiota riippuen kohteesta, mutta yleisesti se pitänee kutinsa. 

Lopuksi vielä. Oman kokemuksen mukaan huippukunto tasamaalla ei takaa menestystä vuorella vaan jopa päin vastoin. Varsinkin, jos ei ole paljoa kokemusta korkealla olemisesta. Huippukuntoiset tyypit eivät oikein osaa pitää vauhtia riittävän hiljaisena ja altistuvat näin liian kovalle rasitukselle ja nousevat liian nopeasti. Lisäksi omien kehotuntemusten poissulkeminen on avainasemassa monissa kestävyyslajeissa pärjäämiselle, vuorella se kuitenkin on kohtalokasta. 

Aihe on hankala ja herättää helposti paljon keskustelua ja mielipiteitä. Nämä eivät suinkaan ole virallisia totuuksia, vaan olkoon enemmän omia mielipiteitä. Saa siis olla myös erimieltä :) 

 

Juha Viitala

JHS

Tyhjentava kirjoitus Juhalta. Omakohtaisesti vahvistan perstuntuman siita, etta jonkinlainen muistijalki tms. jaa ja sopeutuminen tuntuu kerta kerralta helpommalta - tai ei ainakaan vaikeammalta. Illiniza Nortella kokeilin tarkoituksella turvallisessa ymparistossa rajojani ja totesin etta merenpinnan tasolta tultaessa jaksoin vain yhden yon "sopeutumisella" Quitossa (2850m) nousta parkkipaikalta (3900m) melkein 5000 metriin, jolloin paansaryn ja pahoinvoinnin takia katsoin parhaaksi palata alas. 

Alpeilla ensimmainen yo menee nykyaan mukavasti yli 3000 metrin mokissa ja toisen yon jalkeen yli 4000 huiput ovat suuremmitta vaikeuksitta kiivettavissa sopeutumisen puolesta.

Asiantuntijoiden neuvot vaihtelevat laajasti ja muistan itse miten aloittaessani tyoskentelyn 1800m korkeudella olevassa kaupungissa tyopaikan laakari ohjeisti olemaan tekematta mitaan hengastyttavaa urheilua kahteen ensimmaisen viikkoon...

Highlander

Omalla suppealla kokemuksellani allekirjoitan tuon henkilökohtaisuuden, tuoreeltaan todettakoon että isotkin korkeuslisäykset menee välillä hyvin ja välillä huonosti. Itsellä oli ams oireita toppipäivänä ( huimausta ) mutta vasta 7105m käynnin jälkeen.

 

Oireiden arviointiin on taulukoita ja metodeja olemassa mutta ymmärtääkseni nyrkkisääntö on että kun oireet alkaa kasaantumaan niin homman todennäköisyys mennä kusiseksi nousee vauhdilla. Pelkkä päänsärky ei esim ole hälyyttävää mutta päänsärky+hengitysvaikeudet+heikotus+nesteongelmat jne sitten alkaakin olemaan. Tok mä en näistä silleen oikeesti tiedä mitään mutta suomesta löytyy ihan asiantuntijalääkäreitä.

 

Relaa.com; oisko nyt artikkelin paikka, haastatelkaa Heikki Karista aiheesta!

 

Lauri Hilander

( palautumassa korkeanpaikanleiristä, mukana cuba libre ja lihalautanen )

Miksu

 Ehkä tuo koko sopeutumisprosessi on edelleen heikosti tunnettu. Ihan lääketieteellisestikin. Itselläni on ollut melko vähän ongelmia, mutta yleensä kannatankin sitä rauhallisempaa tahtia. 3600-3700m on ollut sellainen korkeus, jossa olen useammankin kerran viettänyt ensimmäiset yöt. Kohtuullisen rauhallisella puuhastelutahdilla olo on ollut ihan hyvä. En ole koskaan ollut mikään kestävyysurheilija, mutta vähintäänkin kohtuullisesti on ylempänä kulkenut. Suhtaudun asiaan kuitenkin jokaisella kerralla siten, että kaikki ei mene samalla tavalla kuin edellisellä reissulla. Vaikka akklisykli olisikin sama. Pienet asiat kuitenkin vaikuttanevat. Alkava flunssa, pienet tulehdukset, rasitus, nestetasapaino...  Oman kehon kuunteleminenhan se on ykkösjuttu. Ja sen tekemiseksi pitää aluksi olla jotain perustietoa sekä 'nyrkkiarvoja', jotta voi hankkia kokemusta, jolla sitten osaa sitä kehoaan paremmin kuunnella. Olen myös nähnyt kun kaverilla ei kulje ihan niin hyvin ja siinä ei välttämättä aina ole paljoa aikaa lähteä alaspäin ennen kun pelikunto heikkenee. Ja varmaankin tässä on se isoin karan paikka. Vuorilla kun olosuhteet tunnetusti vaihtelevat nopeasti, eikä nopea laskeutuminen aina ole mahdollista. Ja sitten ollaankin menty sen riskirajan, jota ei haluttu ylittää, yli. Kyllä sen itse on useammankin kerran tajunnut alas tultuaan, että ei se toiminta siellä yli 6000m nyt ihan Mäkkaiveria ollut. Vaikka korkeuteen nähden on ihan ok ollutkin.   Koskaanhan ei toki voi tietää mitä tulee tapahtumaan, kaikkea ei voi huomioida ja jossain tulee se raja vastaan. Että nyt on liikaa. Mutta jos asiat on kuitenkin tiedostettu ja ymmärretty, niin ollaan jo pitkällä. En tiedä ovatko nämä jutut totta, mutta omia kokemuksia ovat ainakin.   Alla olevasta linkistä löytyy Heikin artikkeli akklimatisoitumisesta. http://www.kiehiset.fi/Akkimalisoituminen.pdf
edityritys: kappalejako ei jostain syystä näy

-Teach people how to think, not what to think-

Hyde

Muistuupa mieleen ensimmäinen kerta kun Zermatissa köpöteltiin perinteinen päiväretki Klein Matterhornilta Breithornille (4km). Takaisin tullessa ei maisema tuntunut vaihtuvan millään, vaikka töppöstä kuinka tarjosi toisen eteen. Toinen vastaava havainto Val d'Iseressä (2km) jossa hiihtopäivän jälkeen menin kylän uimahalliin vetämään jälkilenkin ja ihmettelin kun hengitys ei tahtonut millään mennä synkroniin normi käsivetojen kanssa. Voi olla noihin liittyy muitakin syitä, mutta voi myös olla että asiantuntija voisi niitä perustella hapen pienemmällä osapaineella ja veriplasman ja punasolujen määrällä. Hapen osapainehan pienenee heti merenpinnan tasosta noustessa vaikka sitä ei muutaman kilometrin korkeuserossa vielä välttämättä itse huomaa. Noissa molemmissa tapauksissa oli tultu edellisenä päivänä paikalle suoraan Suomesta. Muilla reissuilla samoissa korkeuksissa en ole huomannut vastaavaa, mutta saattaa olla että korkeuden vaikutukset on hukkuneet muuhun yleisen excitementin aiheuttamaan kohinaan ja ne ovat vaan jääneet havaitsematta. Omalla Haute Routella tultiin Nixulaan pari päivää ennakkoon ihan jo varusteiden testailua varten. Kuten Karinen toteaa, akklimatisoituminen alkaa heti korkeampaan ilmanalaan siirryttäessä, joten jokainen vuorokausi ylhäällä ennen pidempää randoreissua luulisi edesauttavan ainakin akuuttiin sopeutumiseen ja tekemään reissun aloituksesta miellyttävämmän. Ja mieluummin on retkillä sellaisessa kunnossa ettei energiat mene oman olotilan kanssa painimiseen vaan voi tarvittaessa ottaa vastuuta retken eteenpäinviemisestä ja olla apuna mahdollisissa kriisitilanteissa. Mutta miten lineaarisesti sopeutuminen tapahtuu kun sen aloittaa vaikka 1000, 2000 tai 3000 metristä ja nopeutuuko se korkeamman aloituskorkeuden myötä, on varmasti monia muitakin Alppilassa retkeileviä kiinnostava asia.

b3

Kiitos hyvistä & asiantuntevista vastauksista.. Mun retkethän on kuten kysymyksestä saattoi selvitä ovat 3000 -4000 m korkeudessa. 

Rowana
Käyttäjän Rowana kuva

Vielä alkuperäiseen kysymykseesi:

Suurin osa ihmisistä voi mennä (ja menee) suoraan sinne 3300metriin (Theodulohütte?). Yhden hütteyön jälkeen on jo valmis yrittämään mitä tahansa siinä lähistöllä olevaa vuorta, koska tarkoituksena ei liene nukkua siellä huipulla. Kuitenkin hütte 3300 metrissä on jo sen verran korkealla että joillain harvoilla ihmisillä ensimmäinen yö siellä voi olla vähän ikävä mutta ei yleensä vaarallinen. Ja jos tuntuu liian pahalta niin sieltä voi laskea rinnettä pitkin pois vaikka yöllä. Siinä mielessä 3300m ekaksi hütteyöksi kuulostaa vähän korkealta jos sinulla on ollut aikaisemmin ongelmia korkeuden kanssa. Joku 2700-3000m voisi olla helpompi ensimmäiseksi yöksi jos sellainen hütte löytyy.

Periaatteessa suunnitelmasi kuulostaa hyvältä. Käy ekan yön jälkeen Breithornilla. Jos mahdollista ja intoa riittää niin vaihda Monterosahüttelle ja käy tokan yön jälkeen Signalkuppella tai niin pitkällä siellä kun noin mukavasti menee. Sen jälkeen sinulla pitäisi olla "etumatkaa" lähteä ongelmitta porukan mukaan.

Ja jos on alkavaa tai loppuvaa flunssaa niin kannattaa olla aika tarkkana keuhkoödeeman kanssa niinkuin joku muukin jo totesi. Kaveri sai 3700 metrissä käynnin jälkeen ödeeman hüttellä 3000 metrissä ehkä koska oli nuhaflunssaa pohjalla.

Hyvää reissua jo nyt etukäteen - ensilumia odotellessa.

 

b3

Mä olen ollut tuossa Theodulohütte aikaisemmin ja mennyt kerran suoraan suomesta Bertol huttiin (3200 m) skinnailemalla. Nuo menee just ja just, mä vaan meinaan totaalisesti ryytyä niissä ensimmäisen päivän lähestymisissä ( bertolin matkalla keskisyke oli 163, aika kova tällaiselle keski-ikäiselle). Pari päivän totuttelun jälkeen homma muuttuu kutakuikin "normaaliksi". Viimeksi Theodulohütte yön jälkeen hiihdettin Breithornille, ilman ongelmia, vaikka mulla tais olla kylkiluukin vähän poikki.

b3

[quote=Rowana]

Hyvää reissua jo nyt etukäteen - ensilumia odotellessa.

 

[/quote]

Oli muuten Zinalissa heinäkuun lopussa ensilumet jo reilussa kahdessa tonnissa.

Relaa
Käyttäjän Relaa kuva

Liika on liikaa, punasoluissakin, kertoo Tiede-lehti.

Tiibetiläisten verenohentaja löytyi

4,5 kilometrin korkeuteen sopeutuneiden tiibetiläisten veren paksunemista hillitsee kaksi geeniä: hemoglobiinin määrään vaikuttava epas1 ja punasolujen lisääntymiseen vaikuttava egln1. Jälkimmäisestä löydettiin nyt versio, joka on 85 prosentilla tiibetiläisistä mutta vain 0,8 prosentilla muista ihmisistä ja joka estää punasolujen liikatuottoa vuoristo-oloissa. Kansainvälinen tutkijaryhmä, jossa olivat Suomesta mukana Oulun yliopiston Mikko Myllymäki ja Peppi Karppinen (Koivunen), julkaisi tuloksensa Nature Genetics -lehdessä.

Voisi luulla, että korkealla vuoristossa hapensaanti olisi parhaiten turvattu, kun veren punasoluja syntyisi mahdollisimman paljon. Ongelma on kuitenkin päivastainen: tottumattomien veri täyttyy punasoluista, mikä haittaa sen kulkua ja lisää vaarallista hyytymistaipumusta. Vuoristoon parhaiten sopeutuneet kansat pitävätkin punasolunsa kohtuulukemissa ja selviävät sen sijaan keskimääräistä suurempien keuhkojen ja sydämen ja avaramman verisuoniston avulla.

Felipe Lorenzo Utahin yliopistosta ja hänen työtoverinsa löysivät tiibetiläisen egln1-version tutkimalla yli 90:n ulkomailla asuvan tiibetiläisen verta. Aluksi tutkijoiden verinäytepyyntöihin suhtauduttiin epäilevästi, kertoo Utahin yliopiston tiedote. Lopulta Dalai Laman lähettämä hanketta tukeva kirje muutti tilanteen.

Löydetty egln1:en mutaatio syntyi dna-tutkimusten mukaan tiibetiläisissä noin 8 000 vuotta sitten.

Paljon vanhempi on hemoglobiinitasoon vaikuttava epas1-geenin mutaatio. Se on löytynyt myös sukupuuttoon kuolleelta denisovanihmiseltä 40 000 vuoden takaa. Tästä kertoi Naturessa julkaistu tutkimus, josta uutisoimme Tieteen numerossa 8/2014.

Jos olet Tieteen tilaaja, voit lukea lisää korkeuden vaikutuksista ja vuoristokansojen sopeumista Jani Kaaron artikkelista Korkealla koskee, joka julkaistiin Tieteen numerossa 6/2014.

http://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/tiibetilaisten_veren_ohentaja_loytyi

---------------------------------------
Elämä on ulkona. Relaa netissä.
---------------------------------------

b3

Reissu on takana ja homma toimi. Olin kaksi ekaa yötä noin 3500 m. Suoraan aamukoneesta hissillä hutille. Ei päänsärkyä ei mitään. Kolmantena päivänä skinnattiin yli 1,5 km verttikaalia ja neljäntenä melkeen 2 km ja käytiin yli 4 km korkeudessa, koko retkessä meni 10 h, kun nautittiin vähä laskustakin. Ei toi 4 km tuntunu juurikaan missään. Vähä kyllä pelotti..Mulla Tää tuntui toimivan erittäin hyvin. Meillä oli opas joka menee melko lujaa ja pysyin hiihtämällä kannassa kiinni melkeen koko reissun. Juotavaa mä tarvin 3 litraa menee helposti päivässä. Kiitos kaikille vinkestä. Pitkän alppireissun jälkeen jaksaa helposti vetästä kolmen tunnin juoksulenkin..

b3

Olen epätieteellisesti sata varma että elimistö muistaa että ohuemmassa ilmassa pitää alkaa nopeesti tehdä punasoluja tai jotain. Me käytiin loppureissusta 3.5 km korkeella ja vertikaalia tuli hutilta reilu kilsa ja oli vielä kohtuu pitkä hiihtopätkä Toi korkeus ei tuntunu miltään. Muistan vuosien takaisilta reissuilta miten vaikeeta oli liikkua noissa korkeuksissa ilman reilua huohotusta.

Tässä pätevä opas:http://www.frostguiding.co.uk/

kelopuu

http://www.climbingfinn.fi/2007/akklimatisaatio.html

http://www.ismmed.org/np_altitude_tutorial.htm

Jos aklimatisaatio vielä kiinnostaa, niin yllä olevat linkit ovat varsin hyviä, alempi linkki on englanniksi ja ymmärrettävää tekstiä parhaasta mahdollisesta tutkimuslaitoksesta, Nepalista (linkki on ylemmän linkin alaviitteenä).  Käyttäkää hyväksenne.