Insane in the Ukraine!

 

Teksi: Jenni
 
 
Jalan paraneminen etenee hyvää vauhtia. 4 viikon jälkeen lääkäri antoi luvan varovaiseen mäkikokeiluun. Kolme kertaa ehin käyä testailemassa rinteessä miten se alkaa pelittää ennen reissuun lähtöä. Ihan hyvinhän se kesti!
 
Maanantaina 13.2. junailtiin ittemme Jussin kanssa Wieniin, josta matka jatkui autoillen Jimmy Pettersonin ja italialaisen Nikola Buscan kanssa Unkarin läpi kohti Ukrainaa. Matka sujui kolmea läheltä piti kolaria lukuunottamatta hyvin, kunnes päästiin Ukrainan rajalle. Tullimiehillä riitti ihmeteltävää, kun 2 suomalaista, yks jenkki ja yks italialainen ajaa ruotsalaisella autolla Itävallasta Ukrainaan laskemaan mäkiä. Lisäksi Nik ja Jimmy oli lentänyt edellisenä päivänä Israelista laskemasta Wieniin, ja auton takapenkillä oli kitarakotelo, jossa tietysti oletettiin olevan konekivääri.
 
Ensimmäinen keskus, johon mentiin, oli Dragobrat. Tähän asti luultiin, että ukrainalaiset päätiet on surkeassa kunnossa, mutta kun käännyttiin tielle, jossa luki 8km Dragobratiin, tajuttiin mitä huonokuntoinen tie oikeasti tarkoittaa. Nik muisti lukeneensa, että tietä ajetaan ainoastaan Nevostoliiton aikaisilla UAZ-sota-autoilla, ja hyvin nopeaa selvisi mistä syystä. Tie oli just ja just yhen auton levyinen, puolen metrin urilla varustettu 8km ylämäki. Lunta tuli reippaasti ja näkyvyys, no sitä ei ollu. Perille päästiin jollain ihmeen kaupalla, ja ylhäällä ihmiset kyseli, että oliko meillä ammattikuski ajamassa auton perille.

 
Dragobratia pidetään Ukrainaan parhaana offaripaikkana. Keskuksessa on noin 10 hissiä, ja neljä hissiyhtiötä, laskemiseen siis tarvitsi neljä eri hissilippua. Toppi oli noin 1700 metriä, ja sinne pääsi ukrainan korkeimmalle vievällä hissillä. Pojat pääs pöllyttämään kunnon mettäpyydaa, kun minä taas makasin mahataudissa ja migreenissä hotellilla. Muita leveämpiä suksia ei keskuksessa näkynyt.

 
Vanhasta viisastuneena pois lähtiessä palkattiin ammattikuski ajamaan meiän auto alas, ja ite matkattiin möykkytietä UAZin takapenkillä. "It´s wild up there" on oikea lause kuvaamaan paikan menoa!
 
Seuraava kohde oli Bukovel, ukrainan suosituin laskupaikka. Vajaa 10 vuotta vanha keskus, joka oli rakennettu luonnonsuojelualueelle. Täysi vastakohta Dragobratille. Uudet viimeisen päälle hissit, hyvät hoidetut rinteet, kypäräpakko, eikä minkäälaista offaria missään. Vähän niinku Levi Uutena Vuotena pelkästään venäläistä laskutyyliä harrastavilla turisteilla. Sen lisäksi, että rinteen ulkopuolet oli laskukelvotonta tiheää metsää, oli sinne meneminen myös lailla kiellettyä. Jos Dragobratissa skibussit oli UAZeja, niin täälä hevoset kärryineen hoiti kuljetuspuolen. Jälleen kerran ihmiset olivat todella avuliaita, ja laskuseuraa ja opastusta halusi välttämättä tarjota kiovalainen Viktor ja paikallinen hiihdonopettaja Olga.
 
Matka jatku Moldovaan, maahan jossa ei siis ole ainuttakaan hiihtokeskusta. Jimmy on nyt laskenut 61 maassa, noin 480 keskuksessa, ja hänen tavoite on päästä sillä Guinnesin ennätyskirjaan. Jälleen kerran oli rajalla pientä selittämistä, että mihin ja miksi ihmeessä ollaan menossa Moldovaan laskemaan. Maassa, jonka korkein kohta on 400 metriä, suurin haaste oli löytää pienikään mäki, jossa pääsis etes vähän valumaan alaspäin. Laskettiin vähän tietä pitkin, sitten pieni noin 15 metriä pitkä heinäkukkula ja lopuksi Jimmy laski pari kilsaa pitkän tien alas.  Meinas parit autot ajaa ojaan siitä hyvästä. Se oli Moldova, tulipahan käytyä! Yllättäen rajamiehet muisti meiät takasin tullessa.
 
Ukrainassa viimeinen keskus oli Slavsko, kahen edellisen välimuoto. Tosi kiva kylä kojuineen, paljon ihmisiä ja neljä hiihtoaluetta. Koko keskuksessa ei ollut tamppareita, eli vaan hoitamattomia rinteitä. Se oli pelkkää plussaa myös siksi, että alastulevien pommien määrä oli huomattavasti pienempi ku muualla Ukrainassa. Mielenkiintoista hissilipuissa oli se, että sielä ostettiin kertanousuja. Esimerkiksi 5 nousua maksoi 6 euroa. Jos osti vaikkapa 20 nousua, lippu oli 4 vuotta voimassa. Päivälippujaki sai, mutta niistä ei oikein ikinä tienny, mihin hissiin mikäki kävi.
 
Ensimmäisen kunnon kuumotuksen sai aikaan yhen hengen ikivanha tuolihissi. 3 kilsaa pitkä, 35 minuuttia kestävä hissi, johon ei saanu mennä sukset jalassa, ja turvakaarena toimi eteenpäin tököttävä pieni tikku. Siitä selvittiin kunnialla. Slavskossa päästiin laskemaan hyvää lunta, mutta mäet oli yksinkertaiseti niin loivia, että isommat jiihaa-huudot jäi huutamatta. Hauskoja yksityiskohtia oli mm. hissin yläasemalta toppiin vievä hevoskuljetus ja yliystävälliset vodkaa tarjoavat jonotuskaverit.

 
Päällimäisenä Ukrainasta jäi mieleen ystävälliset ihmiset, ja se, miten erilailla hommat sielä toimii, jos toimii. Aikasemmin Kiovassa käyneenä maasta sai nyt täysin erilaisen kuvan. Laskijoita oli yllättävän paljon, vaikka keskipalkat ei maassa päätä huimaa. Ihmisillä oli aina aikaa auttaa, kellään ei tuntunut olevan kiire mihinkään, paitsi hissijonoissa.
 
Ukrainasta ajoimme Slovakian kautta Puolaan Zakopaneen. Ensimmäinen aamu näytti lupaavalta. Uutta lunta oli tullut puolisen metriä, ja lisäksi reissun ensimmäinen aurinkoinen päivä. Lupaavuus tössähti päälaskualueen 3 tunnin gondolijonoon. Päätimme skipata jonotuksen, ja päivä kierreltiin pienempiä, jälleen erittäin flättejä keskuksia. Lumi oli paikoin kyllä tosi hyvää. Aurinkoa saatiin ja muutama hassu käännös pehmeällä lumalla.
 
Seuraavalle aamulle varattiin aamun eka gondoli, mutta yllättäen koko Kasprowy WIerch oli niin sinkissä, ettei montaa metriä eteensä nähny. Ai miten niin hyvä tuuri? Päädyttiin kuitenkin laskemaan sielä päivä. Keskuksessa näytti olevan joitain kivoja seiniä, ja pari mukavaa kuruakin, joihin meneminen oli jälleen lailla kiellettyä. Saatiin ihan hauskoja laskuja alempana, jossa näki jo suhteellisen hyvin.  Hieno kaupunki ja varmasti hyvää laskua, harmi, ettei aikataulu antanu periksi jäähä oottelemaan kelejä sen pitempään.
 
Puolasta ajeltiin taas Slovakian kautta Itävaltaan. Täytyy kyllä sanoa, että autolla ajo ja normaali elämä helpottu aika paljon, ku ylitettiin EU:n raja! Mahtava 1,5 viikon reissu, hienoja kokemuksia ja mikä parasta, uusia hyviä ystäviä. Laskeminen nyt ei ollu mitään niin ihmeellistä, mutta se ehkä oli minun jalan onni. Se sai hyvää reeniä, eikä kipeytyny koko reissulla. Mutta olihan se vaan mukava tulla takasin "kotiin" Zillertaliin.  
 
Reissun aikan missasin kahet FWQ kisat, mutta emminä niihin ois vielä pystynykään osallistumaan. Nyt kahet kisat on siirretty, eikä kummastakaan vielä ole tietoa, päästäänkö mukaan vai ei. Kitzeinhornin open on nyt varmistunu ainaki, ja Puolan mestaruuskisat ens viikolla. Toivottavasti vielä pari muutaki ehittäis tällä turneella laskia.
 
Nyt kovat sadetanssit käyntiin, että ilma kylmenis, ja auringonpaiste muuttuis lumisateeksi!

Ruka ja Pyhä
Partioaitta