Lähes onnellinen oon

kirahvi, afrikka, suudelma, kapua

Istun Afrikan tumman taivaan alla, lämpimän yön syleilyssä, niin lähellä päiväntasaajaa, että sitä voisi koskettaa. Nurmikko allani on pehmeä ja tuhannet tähdet tuikkivat valopilkkuina ylläni.

Pimeys verhoaa Kilimanjaron ylvään massiivin takanani, mutta jokainen soluni tuntee sen läsnäolon. Jalkani muistavat polun, jota olen kulkenut ensin monta päivää ylös, sitten alas. Kehoni muistaa rasituksen, joka sai vannomaan, ettei koskaan enää. Korvissani voin kuulla oppaiden yöllisen laulun matkalla kohti vapauden huippua, Uhuru Peakia, kun oikein tarkasti kuuntelen. Mieleeni ovat piirtyneet lähtemättömästi auringonnousun ensi säteet Afrikan katolla.

Sirkat säestävät ajatuksiani, joissa palaan vielä kerran Nairobin slummiin. Kohtaamiini ihmisiin, hymyihin, iloihin ja suruihin, eriarvoisuuteen ja epäoikeudenmukaisuuteen, toivoon ja toivottomuuteen. Koko tunnekirjoon, joka vyöryi vastaan slummin kaduilla ja joka on löydettävissä vastaantulijoiden silmistä, jos maltamme katsoa riittävän tarkasti. Kokemukset ovat kirkkaina mielessä, jäsentymättöminä, herättäen vielä enemmän kysymyksiä kuin tarjoten vastauksia. Tapailen Hectorin Kuinka voit väittää -kappaleen sanoja:

"Ootko nähnyt pojan

Alta kahdentoista vuoden

Jossain hourailevan

Joku pullo kädessään?

Tinneri tai alkoholi,

Missä isä äiti oli,

Kun lapsi öisin heräs

Märkään, pimeään?"

Tuttu ja turvallinen elämä Suomessa odottaa matkaajaa. Taakse on jäämässä toisenlainen todellisuus. Todellisuus, jossa katulapset nukkuvat myyntitiskien alla ja keräävät muoviroskia saadakseen palan leipää ja teetä. Ja jos rahat eivät riitä mandazi-leipään, niin sitten liimaa. Turruttava liimapullo huulessa roikkuen vie mennessään pois nälän ja kylmän tunteet. Lohduttaa, kun kukaan muu ei sitä tee. Vie mennessään kaiken muunkin, jäljelle jää vain tyhjä katse, jota on vaikea kohdata pienen lapsen silmissä. Olen saanut uudet mittapuut köyhyydelle.

Silti mietin, miten paljon iloa ja lämpöä voi löytää sieltä, mistä sitä kaikkein vähiten odottaa löytävänsä. Kuinka upeana naiset tulevat ulos hökkeleistään hiukset taidokkaasti letitettyinä, vaatteet puhtaina ja silitettyinä, ylväinä. Kuinka leveästi miehet hymyilevät valkoiset hampaat loistaen hymyä, joka ei voi olla tarttumatta ja kuinka iloisena laumana lapset juoksevat mzungua, valkoihoista vastaan hokien yhä uudelleen "Hau aar juu?". Hymyilen, ja hyräilen kertosäettä:

"Niin kuinka siis voit edes väittää

Sä, että yksinäinen oot?

Jos kuljet kanssain halki slummin,

Puhut ehkä harkitummin.

Huomaat, että sentään

Lähes onnellinen oot."

Palaan takaisin kotiin, mutta kotiin ei palaa enää se sama Suvi, joka matkaan lähti. Matka olikin vasta alku uudelle matkalle, joka jatkuu edelleen. Nyt jo moni Kapuaja on saanut jakaa saman kokemuksen.

Matka halki slummin, käsin kosketeltavan köyhyyden ja kehitysmaan arjen onkin ollut samalla matka henkilökohtaiseen muutokseen, uusi alku. Voiko sitä palatakaan entiselleen, jos silmät ja sydän on avattu näkemään laajemmin, jos kohtalot maapallon toisella puolen on kiedottu omiimme? Voiko enää ummistaa silmiään? Vai onko vain todettava, että kaikesta huolimatta ja juuri siitä johtuen, lähes onnellinen oot. Ja se riittää.

Hyvää ja onnellista Joulua rakkaat Kapuajat, ystävät, lukijat ja kanssakulkijat!

 

Mama Kapua 


http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=43328.0

Suvi Aarnio