Kausi 2018

Olin vuonna 2017 muuttamassa takaisin Suomeen reilun kolmen Itävallassa vietetyn vuoden jälkeen ja tarvitsin korvikkeen pahasti käsistä karanneelle vapaalaskuharrastukselle. Ajatus siitä, että pääsisi nauttimaan vauhdista luonnonlumilla vain satunnaisilla lomareissuilla ahdisti.

 

Niinpä muuttokuormassa tuli kolhiintuneiden puuterisuksien lisäksi käytetty leija ja heti Suomeen rantauduttua muuttopakuun lensi myös hyväkuntoinen Kitewing. Olihan vanhemmilta peritty loma-asunto tuulisella meren rannalla Merikarvialla, 50 km Porista pohjoiseen, ihanteellisella paikalla tuulen voimalla liikkumiseen.

 

Tammikuun 2018 puolessa välissä olivat jäät vahvistuneet riittävästi ensimmäisille Kitewing kokeiluille. Kelin ollessa retkiluistelijoiden taivas, pulttasin työkaverilta hankittuihin itse tehtyihin retkiluistimiin vanhat slalomsiteet kokeneen kitewing harrastajan esimerkin mukaisesti. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti, eli hauskaa oli.

 

 

 

Jää- ja lumipeitteen vahvistuessa piti kaivaa myös leija esiin ja kokeilla, miten hiihto sujuisi 9,5 neliömetrin mörön kanssa. Olin onneksi edellisenä keväänä käynyt Rivieralla parin päivän kiteboard -kurssin, joten leijan käsittelystä oli onneksi aavistus. Kuvittelin etukäteen pitäväni Kitewingistä enemmän. Kuitenkin siitä hetkestä kun ensimmäisen kerran sain leijan ilmaan ja vetoja, olin koukussa. Tämä vähintäänkin korvaa offitouhut alpeilla.

 

Moni voi kysyä (itse ainakin olisin), että mikä voisi voittaa kunnon putikan korkeuserolla? En olisi itsekään kuvitellut, kuinka hauskaa leijan kanssa liikkuminen voi olla kun koskematonta lunta on joka suuntaan silmän kantamattomiin ilman, että tarvitsee murehtia muiden laskijoiden jäljistä, hissijonoista, väärään laaksoon laskemisesta, tai niistä tuntien könyämisistä vartin hyvää laskua varten, liikenneruuhkista puhumattakaan.

 

Miksi sitten väitän Merikarviaa parhaiten pidetyksi kiteski -salaisuudeksi? Syynä on tämän rannikkokaistaleen poikkeuksellinen maasto. Kymmeniä ellei satoja matalia luotoja ja tuhansia juuri veden pinnan yläpuolella olevia kiviä, joiden päälle jää nousee. Kyseessä ei siis ole tasainen kenttä vaan vaihtelevaa maastoa kaikenkokoisilla hyppyreillä ja kumpareilla. Ja kaikkea tätä reilun 30 kilometrin matkalta laivaväylävapaata, luotojen suojan ansiosta verraten jäävarmaa rannikkoa.

 

 

Merikarvian edustalla, viitisen kilometriä länteen, on Ouran saaristo. Legendan mukaan jättiläinen on heittänyt kourallisen kiviä mereen. Siltä se nimittäin näyttää. Saariston Lounaisnurkassa on vanha luotsiasema ja sen yhteydessä kaikille avoin grillitupa. Pohjoispuolelta taas löytyy Merikarvian kunnan ylläpitämä katettu nuotiopaikka, joten lähes tuulella kuin tuulella pääsee päiväretkellä katettuun taukopaikkaan jäätilanteen salliessa, jos siis malttaa laskea leijan kesken päivän.

 

Muitakin päiväretken varrelle osuvia taukopaikkoja on, kuten kymmenisen kilometriä Merikarvialta etelään sijaitseva Revelin saari, jossa sijaitsevan vanhan kalakämpän edustalla voi taukoa pitäessä ihailla saaren muodostamaa laguunia ja sen takana aukeavaa useimmiten jäätöntä avomerta.

 

 

Koska Merikarvia on kesällä vireä kesämökkikunta ja Merikarvianjoki on Suomen suosituimpia kalastusjokia, on kunnassa paljon majoituskapasiteettia. Tästä syystä talvella ei ole mitään vaikeuksia löytää vapaata majoitusta. Jos haluaa suoraan mökin rappusilta kantaa kamat jäälle, on siihen mahdollisuuksia, esimerkiksi vuokraamalla mökki Mericamping leirintäalueelta. Muualla majoittuville kyseinen leirintäalue on myös hyvä paikka tulla autolla rantaan. Jäätilanteen salliessa, pääsee autolla suoraan jäälle myös satamasta, Friikoolintien päästä.

 

Toistaiseksi jäitä on talvella vielä varsin hyvin, varmimmat jääkelit ovat helmikuussa ja maaliskuun alkupuolella. Kausi 2018 kesti tammikuun puolestavälistä huhtikuun toiselle viikolle.

 

kraunela