Lumi

Kuten jossain kohtaa tuli mainittua Logan saattaa olla kylmä paikka. Yks ehkä haastavimmista ja mulle jossain määrin uusista (kiinnostavista) jutuista on ollu varustautuminen tuota kylmää vastaan. Tottakai kylmässä on tullut kiivettyä aikasemminkin; hullu mieshän pätkii jäätä vaikka -35 asteen pakkasessa (joka talvi)... mutta entä sitten kun mukaan laitetaan vielä kylmempää, kova tuuli ja kahdeksan tuntia muuttuu reiluksi pariksikymmeneksi päiväksi? Siinä tarvitaan vähän erityisvarustusta.

Kokousviikko täällä Washington DC:ssä alkaa olla lopuillaan. Ensi viikolla työt jatkuvat Kaliforniassa. Mutta tärkeimmät asiat ensin, välissä on nimittäin viikonloppu! Mikä olisikaan hauskempaa kuin lentää 16 000 kilometriä Boliviaan? En tosin tiedä, millaiseen seikkailuun matka vie. Jo pelkkä lentokenttä Bolivian isoimman kaupungin, La Pazin, vieressä on 4061 metrin korkeudessa. Paluulennolla täytyy välittömästi tehdä välilasku tankkausta varten, koska kone ei pysty nousemaan kentältä raskaalla polttoainekuormalla.

Ja mielenkiintoiset paikat Boliviassa ovat vielä paljon korkeammalla. Bolivian ainoa virallinen laskettelukeskus, Chacaltaya, sulkeutui lopullisesti muutama vuosi sitten. Ilmaston lämpeneminen lienee tosiseikka, jos jäätiköt 5400 metrin korkeudessa sulavat. En tiedä pystynkö liikkumaan korkeassa ilmanalassa ilman useamman päivän totuttelua. En tieda saapuuko oppaani paikalle. Enkä tiedä saapuvatko matkatavarat perille. Niiden hukkuminen on itse asiassa varsin todennäköistä lyhyen vaihdon vuoksi. Ja kaiken kukkuraksi en tiedä pääsenkö maahan, koska Bolivian rokotusvaatimuksista löytyy varsin ristiriitaista tietoa. Lienee todennäköistä, että makaan viikonlopun päänsäryssä hotellihuoneessani. Lumelle asti pääseminen olisi jo iso voitto, mutta en halua toivoa liikaa. Paikka on vain liian korkealla, ja viikonloppu on liian lyhyt aika totutteluun. No, Bolivia on kuitenkin mielenkiintoinen maa, ja näköalat La Pazissa uskomattoman hienot.

Matkatavaroiden suhteen keksin ottaa mukaan varasukset. Sukset, jotka mahtuvat käsimatkavaraani: minisukset! Jos oikeat sukseni eivät saavu perille, voin ottaa minisukset mukaan. Vaikka sukset onkin tarkoitettu lapsille, ehkä niillä voi kuitenkin hiihtää sen verran, että voin sanoa hiihtäneeni Boliviassa.

Teksti: Jenni

Suomi-ahistus kaikkosi äkkiä, kun päästiin Pyhälle. Ihan käsittämätön määrä lunta!! Viimeksi pikkutyttönä muistan nähneeni tuon määrän lunta tunturissa, ja vielä mihin aikaan vuodesta! Ja mikä parasta, lisää vaan tuprutti taivaalta.

Näin se aika kuluu. Huomasin just, että meillä on jäljellä alle kaks viikkoa laukasuun. Lähtö on siis 22.5. ja tarkoituksena olisi valloittaa ensimmäisinä Suomalaisina Mt. Logan. Ainakin mun käsityksen mukaan me ollaan ensimmäisiä - jos tää käsitys on väärä, niin saa korjata. :-)

Kiinnitetään sukset reppuun, vuokrataan fillari vajaalla parilla eurolla, hypätään sen selkään ja ajetaan rautatieasemalle. Ranskalaisen tekniikan ihmeellä TGV-junalla sitten 316 km/h lähimpään sisälaskettelukeskukseen. Helppoa, eikö? Eikä keskus ollut mikä tahansa keskus. Vaan Snowhall, Ranskan ja Amnevillen ylpeys, maailman isoin, lähes 600 metrinen halli. (Sattumalta tuo on myös ehkä yksi maailman loivimmista rinteistä. Mutta kuka näitä nyt mittailisi.)
Mäessä oli kuitenkin hauskaa, ja tuli nyt edes vähän urheiltua. Ja jälleen yksi viikonloppu keski-Euroopassa hiihtämässä. Paluumatka Pariisiin ei kuitenkaan sujunut kommelluksitta. Eikä Pariisin metroa voi suositella suksien kanssa.

Japanin-reissu jatkui Hakubasta kohti Hokkaidon saarta. Ja meikäläisen selkä on saakelin soirona.

Noh.. Hokkaidolle päätettiin mennä laivalla Sendain satamasta, jonne viime vuoden tsunami iski täydellä voimallaan. Alueelta löytyy tuhoutuneita rakennuksia edelleen, mutta japsit olivat siivonneet paikat täällä todella hyvin!

Silti tsunamin voiman voi aistia edelleen täällä. Tsiigatkaa kuvat alhaalta.

Etsin epätoivoissani edes pientä lumiplänttiä. Olen Oulussa, 600 kilometriä pohjoiseen kotoa. Mutta täällä on lunta vähemmän kuin kotimäessä. On silti pakko yrittää löytää hiihdettävää. Raahasin sentään sukseni mukaan tällekin reissulle. Viimeisen parin vuoden aikana en ole ollut työmatkalla kuin muutaman kerran ilman suksia. Ja matkustan sentään lähes joka viikko. Onnistuin kuin onnistuinkin löytämään hieman lunta. Vierailin samalla kahdessa Suomen pienimmässä hiihtokeskuksessa, Köykkyrissä ja jo kymmenen vuotta sitten suljetussa Heinäpäässä. Ja törmäsin Mörköön!

Tästä blogista löytyy tekstin ja kuvien lisäksi myös video osoitteessa http://youtu.be/3w18Uvg71ho.