Ja mitä sitten tapahtui...

Meikäläisen osalta leikki Loganilla loppui pari päivää sitten ilmeisesti keuhkoputkentulehduksen aiheuttamaan vuoristotautiin. Alas tultiin n. 4100m:n korkeudella King Colilla sijaitsevasta kakkosleiristä helikopterin avustuksella. Varusteita oli kuitenkin saatu jo n. 4800m:n korkeudella sijaitsevaan Football Field nimiseen kolmosleiriin. Vaikka ton sisään pääsyn kanssa meni vähän pitkäksi tilanne näytti vielä ennen sairastumista melko hyvältä, saumat huiputukseenkin aikataulujen sallimissa rajoissa oli vielä olemassa ja jokunen päivä marginaaliakin oli olemassa (jopa niiden päivien lisäksi, jotka oli varattu vuorelta poistumisen odotteluun).

Mulla oli pari päivää aikasemmin kakkos leiriin noustaessa alkanut tuntuun kurkussa karheutta. Carry kakkosleriin sujui vielä mukavasti, mutta varsinainen nousu sinne oli suht hyvin nukutusta yöstä huolimatta kohtuullisen raskas. Seuraavana päivänä arvoin, että pidänkö lepopäivän vai lähdenkö mukaan viemään tavaroita kolmosleiriin - päätin lähteä, vaikka tuntu selvästi, että en oo 100%:sesti iskussa. Pieni hoppu ja kokemattomuus rankaisivat; se lepopäivä ois pitäny pitää ja alkaa antibiooteille saman tien kun "flunssan oireet" ilmaantuivat. Carry kolmosleiriin oli fyysisesti elmäni raskain päivä. Näin siitäkin huolimatta, että nousua on aika kohtuullisesti; vain 700-800m ja etäisyyskin vaan parin kilsan luokkaa. Nousun aikana tuntu monta kertaa siltä, että pitää laittaa leikki poikki, mutta ylös kuitenkin päästiin. Lasku alas oli melkeen yhtä haastava... yks pidempi puuterisiivu tosin pääsi kirvoittamaan hymynkin huulille. :-) No alas joka tapauksessa päästiin ja mies makaamaan telttaan. Seuraava päivä päätettiin yhteisesti lepopäiväksi (mä osallistuin päätökseen lähinnä aktiivisesti makoilemalla). Lepopäivä hengittämään keskittyessä, olo oli karu. Iltapäivällä aloitin antibiootit (ne jotka ois pitäny aloitta jo pari päivää aikasemmin) ja sain syötyä jotain. Seuraava yö oli kuitenkin sen verran paha, että piti ryhtyä tekemään päätöksiä jatkosta.

Päätös oli vaikea, mutta kun näytti siltä, että tossa ois ainoa lähiaikoihin istuva sääikkuna pelastautumiselle, ei uskaltanut jäädä odottelemaan, josko antibiootit pelastais tilanteen. Päätöstä tehtäessä olo oli tosi huono. Takana päivä kärvistelyä, huonosti nukuttu yö, kuumeilua, päänsärkyä, rohinaa keuhkoissa, santapaperinen kurkku ja muutamia muita juttuja. Mun veren happisaturaatio "lelumittarilla" mitattuna pahimmillaan 61% ja jo kolmatta päivää selkeästi alle 70%. Niin ja se sääikkuna oli loppujen lopuksi todella pieni. Ensin helikopteri ei meinannut päästä lentoon lähtöpaikalta ja sitten kun se pääsi, keli meni tukkoon laskeutumispaikalla, jonka vuoksi kopteri joutui odotteleen reilun tunnin alempana sijaitsevalla tasanteella. Kun rakoa pilvien kanssa vähän tuli, homma hoidettiin tosi nopeesti. Kone viipyi maassa taatusti alle puoli minuuttia, jossa välissä mut ja jotain välttämättömiä tavaroita lapioitiin koneeseen.

Alaspääsy autto nopeesti. Kopterin välitankkauspisteessä (puinen koppi ja tynnyreitä jossain jäätikön kulmalla) veren happisaturaatio oli jo yli 80% ja mies kohtuullisessa kunnossa; Kurkku toki oli edelleen kipee, ja muutkin "flunssan oireet" olemassa... mutta joka tapauksessa ihan eri meininki kuin ylhäällä leirissä. Alastulon jälkeen pikaiset jatkotutkimukset (mm. keuhko röntgen) vahvistivat helikopterimiesten näkemyksen, vaihtoehto a) helikopteripelastus oli täsmälleen oikea. Tutkimuksissa keuhkoista löytyi nestettä, joka aluksi aiheutti terveysasemalla vähän huolta, mutta tarkempi tutkinta osoitti tilanteen myös tässä suhteessa etenevän parempaan suuntaan. --> Sain ohjeen lepäillä ja syödä aloittamani antibiootit loppuun.

Loput tiimistä jäi vielä vuorelle. Tämän hetkisen tiedon mukaan myös loppu tiimi on kuitenkin päättänyt jättää leikin kesken. Kolmosleirissä olevat varusteet on jo haettu pois ja porukka on joko siirtynyt base camppiin tai siirtymässä sinne. Ihan suorilta tuo siirtymäkään ei onnistunut, sillä keli vuorella on ilmeisesti ollut parin päivän ajan "haastava". Huomenna keskiviikkona olis ilmeisesti kelin puolesta ainakin jonkinlainen sauma noutolennolle, olettaen, että ovat pääseet noutopaikoille.

Sanottakoon vielä, että tämänkertainen sesonki Loganilla oli haastava. Huipulle pääsi vain 2-3 porukkaa ja pahimmillaan platoulla on oltu jumissa kymmenenkin päivää yhtä kyytiä. Postailen jossain kohtaa parempien yhteyksien päästä jonku kuvan ja lisää kuvia sitten omaan blogiin osoitteeseen www.climbingextreme.com ... Kiitokset reissua tukeneille. Tämä ei jää viimeiseksi reissuksi, luultavasti tuonne Loganillekin vielä palataan. Jokin siellä vuorilla kaikesta huolimatta vaan vetää puoleensa.

Lopuksi: osaanottoni saman ikäisen saman kaupungin miehen Ilkka Uusitalon menehtymisen johdosta. Todella surullisia uutisia.

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=40910.0

Juho Risku