Ensiapua ja varovaisuutta

Osallistuin viime viikonloppuna Suomen Alppikerhon järjestemälle seikkailijan ja kiipeilijän ensiapukurssille. Kurssin vetäjänä toimi LL Heikki Karinen. Niille joille Heikki ei ole tuttu niin pienenä esittelynä voisi sanoa, että hän on toiminut retkikuntien lääkärinä lukuisilla reissuilla kuten Everestillä sekä Pohjoisnavan hiihtovaelluksella. Hänen niin sanottu CV on kyllä erittäin vaikuttava. Käytännön esimerkit hänen lukuisilta reissuilta tekivät kurssista hyvin antoisan. Erityisen selväksi tuli se että, turvallisuusasioita kannattaa ja pitää suunnitella huolellisesti.

Olen aikasemmin käynyt vain yhden urheiluseuran järjestämän päivän mittaisen ensiapukurssin jossa oli paljon SPR:n kurssin sisältöä mutta ei toki kaikkea. Karisen kurssillä käytiin läpi EA1 kurssin asioita pintapuolisesti ja pääpaino oli juuri kiipeilijän ja matkailijan ensiapuun liittyvissä aiheissa. En ala tiivistämään kurssin sisältöä tekstiksi mutta ajattelin muutamasta asiasta vähän kirjoitella ajatuksiani. En halua yrittää kouluttaa Relaa.comin lukijoita mutta haluan kertoa olennaisimpia juttuja mitä mä olen nyt ajatellut ensiapuun liittyvistä asioista sekä turvallisuudesta.

Tässä tikkaan banaania. Verenvuoto oli yllättävän vähäistä noinkin suurelle haavalle - ehkä siksi se ei valittanut kivusta. Kuva: Antti Kajanus.

Ensiapu - mitä, missä, milloin?

Jokainen varmasti tietää, että lain mukaan auttamisvelvollisuus koskee kaikkia. Karinen kertoi kurssilla, että suurin osa ihmisistä ei onnettomuuspaikalla kuitenkaan kykene toimimaan. Toisaalta, jos ei ole mitään selkeää miten voi auttaa uhria ja ambulanssi tulee kolmessa minuutissa niin ei kannata tilannetta ainakaan pahentaa. Mutta ajatus siitä, että kykenee jotain tekemään kun apua tarvitaan, on palkitseva.

Jos liikkuu luonnossa missä avun tuleminen saattaa kestää niin on ihan "pakko" pystyä auttamaan. Jos mietin tätä oman kiipeilyryhmän kannalta niin kyllä mä haluan, että kaikki ryhmän jäsenet ovat kykeneviä antamaan ensiapua. Pelkkä tieto tästä vaikuttaa ryhmän keskinäiseen luottamukseen. Ei kukaan lähde esimerkiksi vuorille varta vasten loukkaantumaan mutta kaikkeen pitää varautua niissä olosuhteissa.

Yksi olennainen juttu mitä olemme porukalla miettineet kiipeilemään mennessämme: On hyvä tietää aina missä ollaan. On vähän huono hälyttää ambulanssia jos ei osaa selittää minne tarkalleen sen pitäisi tulla.

Minulla on aina retkeily- ja kiipeilyreissuilla mukana ensiapulaukku. Omistamani laukku on suhteellisen kompakti mutta kuitenkin sen kokoinen, että sinne mahtuu vähän kattavamminkin asioita. Karisen kurssilla kävimme läpi ensiapulaukun sisältöjä erilaisten aktiviteettien näkökulmasta. Oman laukkuni sisältö oli ihan hyvällä mallilla mutta muutamia juttuja aion sinne nyt lisätä. Ja aion myöskin päivittää sisältöä sen mukaan minne olen menossa ja mitä riskejä kyseessä olevaan reissuun sisältyy.

Rakennusaineksia suksikelkkaa varten. Uhri olisi saatava jotenkin liikutettua lumisesta metsästä. Testasimme myös miten jäähakusta saa hyvän penkin uhrille reppuselkään jolloin uhrin ei tarvitse jännittää jalkoja kantajan ympäri.

Minulla on jalka poikki ja tytöt kiskoo. Ei ollut ihan kevyttä puuhaa moisessa hangessa. Kuva: Antti Kajanus.

Tässä kymmenen olennaisinta huomioitani kurssilta satunnaisessa järjestyksessä. Haluan tosiaan enempi herättää ajatuksia näillä kuin yrittää opettaa sillä siihen minulla ei ole tietenkään pätevyyttä. Osa varmasti itsestäänselvyyksiä mutta joukossa on muutamia mitä en ole itse tullut ennen ajatelleeksi.

1. "Kipu on vaan tunne". Ei kannata ajatella näin koska kipu todellakin tarkoittaa, että jossakin on jotain vialla ja siihen pitää reagoida. Kipu vaikeuttaa keskittymistä ja se voi johtaa pahempiin seurauksiin.

2. Kannattaa tarkkailla omaa ryhmäänsä. Kiipeilijät ja muut hyväkuntoiset liikkujat ovat sen verran sisukasta porukkaa, että ei välttämättä haluta luovuttaa helpolla, sekä vammoja tai vuoristotautia vähätellään.

3. Arviolta 40% ihmisistä sairastuu vuoristotautiin 4200 metrin korkeudessa. Tärkein hoito on laskeutuminen. Oireet alkavat kehittyä yleensä 6-12 tunnin päästä. Hengenvaarallinen keuhkoödeema voi tulla ilman muita vuoristotaudin oireita.

4. Pitää juoda tarpeeksi. Ilman ruokaa selviää pitkiäkin aikoja mutta juominen on olennaista. Nestevajaus edistää paleltumia, vuoristotautia ja hidastaa palautumista.

5. Hypotermia voi kehittyä hitaastikin. Kiipeilijät painavat monesti eteenpäin huonosta säästä huolimatta ja hypotermian kehittyminen voi jäädä helposti huomaamatta. Hypotermia on helpompi ehkäistä kuin hoitaa.

6. Puhdas vesi on tärkeää. 5000 metrissä veden kiehumispiste on 82 astetta - tämä ei välttämättä tapa vedessä olevia viruksia.

7. Tuulella on valtava vaikutus lämpötilaan. Kymmenen asteen pakkanen tuntuu 10m/s tuulessa -30 asteelta. -20 astetta tuntuu 20m/s tuulessa -52 asteelta.

8. Pelko on luonnollista hätätilanteessa ja sitä ei pidä hävetä. Pelkoa ei kannata kuitenkaan lietsoa ja on parasta keskittyä tilannetta auttavaan toimintaan.

9. Karinen sanoi että: "Luunmurtumaan ja sijoiltaanmenoon liittyy yleensä kipu, virheasento, turvotus ja toiminnan häviäminen." Omalla kohdallani ei ihan käynyt näin miten "yleensä". Minulla oli mennyt sääriluu poikki mutta se oli kyllä pysynyt paikoillaan. Ulospäin ei näkynyt kuin haalea mustelma eikä ollut lainkaan turvotusta noin tuntiin. Kipu tuli vasta muutamien tuntien jälkeen. Eli ei kannata olettaa, että murtumaa ei ole vaikka uhri ei valittaisi suurempia kipuja.

10. "Kurjuutta on harjoiteltava". Tunne ryhmäsi jonka kanssa liikut.

Ja tässä toisella sääriluu poikki. Jalkaan oli hyvä saada vetoa jotta murtumakohta pysyy suorassa.

Varovainen hyvällä omalla tunnolla

Onnettomuuteni jälkeen olen ehtinyt paljon ajatella loukkaantumista ja harrastuksiini liittyviä riskejä. Jonkun verran riskejä ottaa aina kun vuorilla liikkuu sekä silloin kun lajiin liittyy jotain vauhtia. Minulla oli vähän tuuria siinä, että tämä talvi saapui aika myöhään koska ei ollut liukasta niin kauan kuin minulla oli vielä jalka kipsattuna.  Olen huomannut, että varovaisuuteni on kasvanut huomattavasti onnettomuutani takia. Takaraivossa toki vaikuttaa tieto siitä, että jalan murtumakohta ei ole vielä täysin ennallaan. Fysioterapeuttini on varoitellut minua siitä, että suurin osa kaatumisista tapahtuu kun siirtyy paikasta toiseen ja esimerkiksi liikuntaharjoitusten välillä. Harjoitusta tehdessä keskittyy mutta kahden harjoituksen välillä keskittyminen saattaa herpaantua. Erityisesti ulkona liikkuessani olen nyt ollut todella varovainen, että en vaan liukastu. En ylitä autotietä kiireessä ja katson tarkkaan minne astun kun liikun ulkona tai esimerkiksi julkisella kulkuneuvoilla.

En ole joutunut montaa kertaa elämässäni tekemään mitään, jossa olen joutunut voittaa omia pelkojani jollain tapaa. Pyöräilin töihin ensimmäistä kertaa muutama viikko sitten ja olin jotenkin erityisen hermostunut siitä vaikka maastopyörässäni oli uudet renkaat 300 nastan kera. Pyöräillessäni en pitänyt mitään kiirettä ja tein jokaisen käännöksen ja kadun ylityksen varman päälle. Olin todella tyytyväinen, että lähdin pyöräilemään vaikka se pelottikin etukäteen.

Olen käynyt nyt myös muutaman kerran sisäseinällä kiipeilemässä yläköydellä. Käytän molempia jalkoja mutta tuota toista todella harkiten ja vääntöä välttäen. Erityisen voimallisia liikkeitä en sillä uskalla vielä tehdä. Kiipeily ei todellakaan mene vielä kovin hyvin kun keskityn enimmäkseen vain jalkani tuntemuksiin. Mutta mielummin olen varovainen kuin ottaisin tässä vaiheessa turhia riskejä. Jotenkin luulen, että tämä kasvanut loukkaantumisen pelko tulee olemaan läsnä aika monessa puuhassani vielä pitkään - ellei loppuelämäni. En aio kuitenkaan välttää lajeja mistä nautin. Luulen, että ehkä vain harkitsen muutaman asian kohdalla enemmän ja käännyn herkemmin takaisin.

-Anne

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=39341.0
Käyttäjän AnneD kuva

AnneD