Minustako alppinisti?

Kello on 2.45 ja havahdun kun joku tulee herättämään. Olemme Écrinssin vuoristomajalla 3175 metrissä. Tuntuu siltä, kuin ei olisi nukkunut oikeastaan ollenkaan. Olemme pakanneet varusteet edellisenä iltana ja vaihtovaatteita ei oikeastaan ole niin eipä kestänyt montaakaan minuuttia kun kömmin kaverini Hannelen kanssa majan yläkertaan syömään aamupalaa. Argentiinalainen oppaamme Tomas siellä jo odottikin meitä hymyssä suin. Tuntuu siltä kuin koko maja olisi jo hereillä vaikka ulkona on ihan pilkkopimeää. Kolmen aamupala on kuulemma suosituin. Väsyttää mutta silti odottavan innostunut täpinä kropassa.

Lähdemme majalta 3.45 otsalamppujen valossa. Ensimmäinen haaste on mennä alas noin sata metriä kivikkoista ja hiekkaista rinnettä. Kuljen köysistössä ensimmäisenä. Pimeä, hieman vielä uninen olo ja hankala maasto muodostavat aika hyvät olosuhteet taittaa nilkkansa. Selviämme kuitenkin ongelmitta alas jäätikölle. Emme ole ainoita joilla on suuntana lähistön ainoat nelitonniset huiput. On aivan pilkkopimeää edelleen ja ainoa mitä näemme on muiden kiipeilijöiden otsalamppujen valot pieninä pistejonoina.

Kello on noin viisi kun aurinko alkaa nousemaan vuorten takaa ja auringonsäteet osuvat lumiseen vuorenseinään jota astelemme ylös rauhalliseen tahtiin. Fiilis on kyllä aika uskomaton ja olen onnellinen siitä, että olen juuri täällä juuri nyt. Mukana oleva tuttu opas ja kaveri tuovat turvallisuuden tunnetta mutta ihan tyynesti sitäkään mäkeä ei voinut ylöspäin astella. Yläpuolellamme on muutamassa kohdassa jättimäiset jäiset serakit, jotka murtuessaan veisivat kaiken alapuolelta mukanaan. Mutta jotenkin ne ovat niin massiivisia ja liikkumattoman oloisia, että ei osaa uskoa, että ne tulisivat juuri nyt alas. Vuori on myös jotenkin tyynen rauhoittava olemukseltaan melkoisen kovasta tuulesta huolimatta.

Meidän oli tarkoitus nousta ensimmäisenä Dôme de Neigen huipulle 4015 metriin ja jatkaa sieltä Barre des Écrinssin huipulle 4102 metriin harjannetta kiiveten. Mutta jo noustessamme ensimmäiselle huipulle kova tuuli horjutti välillä askeliamme ja se tuntui syövän jonkun verran voimiakin. Dôme de Neigen huipulla totesimme, että harjanne on jätettävä väliin.

Edellisenä päivänä olimme haikanneet parkkipaikalta 1874 metristä majalle jonne saavuimme vasta kuuden jälkeen illalla. Nousumetrejä olis siis kertynyt jo 1300. Valehtelisin jos sanoisin, että ei tuntunut missään. Sitten vain noin kymmenen tuntia taukoa ja edessä olisi taas noin 1000 nousumetriä. Yritimme toki kulkea mahdollisimman kevyin varustein mutta kyllä sitä painoa kertyy varusteista kun jalassa on jo kilon ylävuoristokengät ja jääraudat painaa yhteensä toisen kilon, vettä, eväitä, hakku, kerrastot, kuorikerros, untsikka, valjaat ja muut kiipeilyvarusteet ynnä muuta.

Minua ehkä hieman harmitti kun emme tehneet sitä reittiä mitä olimme suunnitelleet sillä olen nyt kesän aikana huomannut, että nimenomaan nautin eniten niistä kiipeilyosuuksista alpeilla enkä niinkään siitä lumikävelystä. Mutta toisaalta seisoin ensimmäistä kertaa elämässäni yli neljätonnisen vuoren huipulla hyvissä voimissa ja ympärillä avautui uskomattomat näköalat niin en kyllähän sitä hymyilytti. Tuolle vuorelle nousemiseen oli kuitenkin jo nähnyt vähän vaivaakin kun oli kävellyt ylös sen 2300 metriä.

Jossain noin 2500 metrissä haikkaamassa kohti Écrins-majaa.

Noin puoli viisi aamulla Glacier Blancilla.

Barre des Écrinssin lumirinteellä.

Barre des Écrins harjanne, joka jäi kiipeämättä. Kuva: Hannele.

Hannele, Tomas ja minä Dôme de Neigen huipulla.

Kiipeämässä harjannereittiä seuraavana päivänä Dôme de Neigen jälkeen. Siitä vielä lisää 600 nousumetriä saldoon.

Miksi olen vuorilla?

Meidän oli alunperin tarkoitus lähteä Hannelen kanssa kiipeämään, tai kävelemään, Mont Blancin huipulle Écrinssin reissun sijaan. Tasan viikko ennen suunnittelemaamme huiputusyritystä valitsemammalla kolmen huipun reitillä sattui se hurja onnettomuus - Mont Mauditin seinä vyöryi ja yhdeksän menehtyi. Olimme jo ennen tätä uutista hieman miettineet, että tekisimmekö sittenkin jotain muuta, jotain kiipeilyllisempää ja jotain mikä ei olisi ihan niin keliriippuvaista. Mutta kun uutinen onnettomuudesta tuli niin se viimeisteli päätöksen, että Mont Blanc saa jäädä tällä kertaa väliin. Muutamat tutut ehkä jopa vähän arvostelivat päätöstäni, että miten annan sen vaikuttaa - vuorilla tapahtuu aina ja jos näitä juttuja tekee niin se pitää hyväksyä. Oikeassa ovat - mutta minä pidän pääni siinä, että teen juttuja joita haluan tehdä ja jotka tuntuvat kivoilta myös etukäteen. Minulta meni täysin fiilikset sen vuoren kiipeilystä tällä kertaa ja miksi sinne lähtisin jos se ei enää houkuta? Se vuori ei katoa minnekään ja sinne voi yrittää joskus toiste.

Kilian Jornetin uuden dokumentin traileri tuo hyvin esiin sitä fiilistä mikä minullakin nyt on näistä kaikista puuhista. Hän on ammattilainen ja kokemustaso on aivan eri mutta maisemat ja lajit tällä hetkellä aika samanlaiset. Kuten tuossakin trailerissa todetaan niin ei ole kyse siitä, että onko vahvin tai nopein - vaan siitä, että on oma itsensä. Pitää tehdä sitä miltä tuntuu jos siihen on mahdollisuus. En tiedä onko se onnen tai elämän tarkoituksen etsimistä mutta on mitä on - kunhan tuntuu oikealta.

Läheiseni jotka eivät harrasta näitä juttuja kyseenalaistavat puuhiani aika oikeutetusti sillä kyllähän näihin liittyy riskejä. Itse en tykkää vaarantunteesta tai hyvin peloissani olemisesta. Olen nyt reissun aikana liidannut muutamaa alppireittiä, joiden aikana minua on kyllä jännittänyt mutta ei ole kertaakaan kuitenkaan ollut mitään sellaista lamauttavaa pelon fiilistä tai, että jutussa olisi liian suuria riskejä. Maksan kesän aikana kymmenestä opastetusta päivästä aika paljon ja tämä juuri siksi, että minimoisin riskejä hankkimalla mahdollisimman paljon oppia ja kokemusta ammattilaisten kautta. Minulle sellainen pelkästään erehdyksen kautta oppiminen itsekseni ei tunnu kovin houkuttelevalta näissä vuoriolosuhteissa sillä pienenkin erehdyksen hinta saattaa olla liian suuri.

Oppaiden lisäksi alppikiipeilyyn tarvittavat varusteet, matkat sekä majoitukset eivät todellakaan ole halpoja. Minulla on pitkä ostoslista varusteista mitä tarvitsisin vielä tai ainakin voisi hyvin päivittää hieman parempiin tai kevyempiin. Mutta tänä kesänä päätin priorisoida kokemuksia ja oppia ennen shoppailua. Ja pakko sanoa, että ainakin tähän mennessä valinta on ollut oikea. Välillä väsyttää, kroppa tuntuu uupuneelta, välillä ihmettelee miksi vapaaehtoisesti herää keskellä yötä lähteäkseen pimeään ja kylmään, miksi pitää laittaa kaikki rahat tähän ja eikö vähempi riittäisi.

Näköjään ei vähempi riitä mutta sentään osaan ottaa välillä ihan rauhallisestikin. Kello on nyt kaksitoista päivällä, istumme hotellihuoneessa La Graven vuoristokylässä ja tänään on tarkoituksena olla tekemättä melkeinpä mitään. Huomenna lähdetään oppaan kanssa taas vuorelle ja edessä reissun pisimmät kiipeilypäivät. Pitänee tankata vähän croissanteilla ja pizzalla niin jaksaa taas kivuta.

Thank you Hannele, Riina, Kirsi, Rasse, Brucan and Tomas for all the moments on the mountains together by now!

-Anne

Ja sitten vielä muutamat sekalaiset kuvat reissun ajalta:

Hannelen kanssa kaksin Midin harjanteella. Aina hieman jännempää kulkea ilman opasta!

Aiguille d'Entrèves: Traversée. Rasse varmistaa liidaavaa Kirsiä ja kakkostavaa Riinaa. Minä lähdin liidaamaan tuota ilmavaa kohtaa seuraavaksi.

Taukoilua tuulensuojassa tultuamme alas Rochefortin harjanteelta. Mukana Riina, Kirsi, Rasse, Brucan, minä ja Hannele. Kovan ja kylmän tuulen takia Deant du Geant kallio-osuus jäi kiipeämättä.

 

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=41224.0
Käyttäjän AnneD kuva

AnneD