Death Valley

 

Death Valley, kello viisi aamulla. Hiekkaseinä valuu alas jo toista minuuttia. En halua jäädä alle, mutta tuoreet kalkkarokäärmeen jäljet pelottavat vielä enemmän. Mielikuvitus laukkaa. Ehkä olisin onnekas, ja käärme iskisi hampaansa laskettelumonoon. Silti, ajatus taistelusta sätkivän ranteenpaksuisen käärmeen kanssa puistattaa.

Näen itseni yrittämässä pitää kiinni käärmeestä kun se yrittäisi irrottaa hampaitaan mononi muovikuoresta. Olisiko käärme limainen?  Kiertyisikö se jalkani tai kaulani ympärille? Vai purisiko se vain uudestaan, tällä kertaa lihaani? Yksin, pimeässä, ja kaukana sivilisaatiosta peloille on helppo antaa sija. Kuvitelmani ovat liian todentuntuisia. Ehkä jopa turhan toiveikkaita, sillä tuskin käärme osuisi harhaan ensimmäiselläkään puraisulla. Ja juuri tämä alue on käärmeiden kotipaikka, ja aikainen aamun hetki niiden parasta liikkumisaikaa. Olen korkeimpien dyynien takapuolella, paikassa jossa turistit eivät yleensä käy.

Ohjaan sukseni hieman sivuun, ja päätän olla laskematta pensaikkoon asti. Tuskin ne käärmeet kuitenkaan hiekan alla piileksivät. Vai piileksivätkö? Yritän juosta takaisin kolmekymmentä metriä korkean dyynin harjalle, mutta hiekka upottaa ja eteneminen on hidasta. Aurinko on juuri nousemassa, ja alkaa olla lämmintä. Auringonnousu valaisee aavikon punahehkuisena. Valolla on suuri vaikutus ihmisen mielialaan, ja käärme-episodi alkaa painua pois mielestä. Alan muistaa, miksi käyn näillä retkillä. Tietysti hiihtääkseni, mutta silti jostain syystä aikaisen aamun hetket tai yöt jäävät monesta erämaan seikkailusta parhaiten mieleen. Näköala dyynien ylitse on yksi hienoimpia, mitä olen nähnyt, vaikka nyt ei ollakaan korkealla vuorella. Itse asiassa tämä on matalin paikka missä olen hiihtänyt. Dyynin huippu saattoi olla juuri ja juuri merenpinnan tason yläpuolella, mutta loppualue selvästi sen alapuolella. Ja tämä on myös kuumin paikka, jossa olen hiihtänyt. Ainakin jos jäisin tänne pidemmäksi aikaa. Alueella liikkumista ei suositella kymmenen jälkeen aamupäivällä, ja maailman korkein lämpötila, 56.7 astetta on mitattu tässä lähellä.

Olen lähellä Stowepipe Wellsin kylää, Mesquite Flatsin hiekkadyyneillä. Death Valleyn hiekkadyyneiltä löytyy paljon tarinoita hiihtämisestä ja hiekkalautailusta, mutta Mesquite Flatsin dyyneistä en ainakaan Internetistä löytänyt suksitarinaa. Mahdollinen ensilasku?

Lasken kaksi laskua, dyynien takapuoli on selvästi jyrkempi, mutta liikkumaan lähtevä hiekka huolestuttaa, joten hiihdän sivuttain, etten jää liikkuvan hiekkapinnan mukaan. Kaatuminen tai jumiin jääminen voisi olla huono idea täällä. Dyynien etupuoli on hieman loivempi, mutta pääsen kuitenkin hieman parempaan vauhtiin. Vauhti ei kuitenkaan riitä käännösten tekemiseen.

 

Yövyin Stowepipe Wellsin kylässä, Stowepipe Wells Village -hotellissa. Hyvin yksinkertainen, mutta ystävällinen paikka joka on varustettu myös uima-altaalla. Saluuna tarjoaa lounaita, illallisen, ja juotavaa. Erillinen ravintola tarjoaa myös aamiaista.

Helpoin tapa päästä Death Valleyyn on lentää Las Vegasin lentokentälle ja ajaa sieltä kaksi tuntia kohti autiomaata. Vegasin kentällä erikoista on se, että porttien ja matkatavarakarusellien seassa on valtava määrä peliautomaatteja.

Kuvat ja videot (c) 2014 Jari Arkko

jariarkko