Onnettomuus Afrikassa

Hevosella sammuneen tulivuoren huipulle, hiihtämään, Afrikassa. Se vaikutti hyvältä idealta. Tuloksena kuitenkin murtuneet kylkiluut ja hevosenkengänmuotoinen ruhje rinnassa. 

Mutta onnistuin kuitenkin hiihtämään ne Marokon hiihtokeskukset, joissa en ollut vielä hiihtänyt. Afrikan valloitus etenee! Hiihdin myös ensimmäistä kertaa murtuneiden kylkiluiden kanssa, päästäkseni vuorelta alas :-)

Mutta takaisin alkuun. Olin Marokossa kokouksessa, jossa muuten sivumennen sanoen onnistuimme muuttamaan Internetin hallintojärjestelmän, niin ettei Yhdysvalloilla enää ole siinä erityistä roolia. Kuuden päivän kokoustamisen jälkeen olin valmis lähtemään seuraavaan kokoukseeni, mutta minulla oli kuitenkin ensin pari vapaapäivää. Halusin käydä Marokon muilla hiihtoalueilla, Oukaïmedenissähän olin jo käynyt aiemmin. Marokosta listataan muutamia muitakin hiihtokeskuksia, mutta vain kaksi näistä on käsitykseni mukaan varsinaisesti enää olemassa: Michlifen ja Jbel Habri, molemmat Ifranen kaupungin lähellä pohjois-Marokossa. Tätä aluetta kutsutaan usein Marokon Sveitsiksi.

Koko päivän kestäneen taksimatkan jälkeen saavuin keski-Atlaksen vuoristoon, ja Michlifen Ifrane Suites and Spa -hotelliin, paikkaan joka ehkä tosiaan tuo Sveitsin hienot hotellit mieleen. Hiihtokeskukset ovat muutama kilomettri kaupungin ulkopuolla.

Ensimmäinen vierailemani keskus oli Michlifen. Koko alueen täyttävät Marokkolaiset turistit ja lumesta innoissaan olevat lapset! Korkein vuori muodostaa varsinaisen hiihtokeskuksen. Paikalla on yksi hiihtohissi, mutta se ei ole enää käytössä. Todennäköisesti suljettu kevään edettyä, vaikka omasta mielestäni lunta olisi ollut vielä riittävästi. Kiipeän siis omin voimin ylös ja lasken alas lähes koskemattomalla mutta kovalla, jäisellä lumella. Rinteen alaosan muodostaa iso tasanne, joka on täynnä paikallisia turisteja leikkimässä lumella ja ottamassa valokuvia. Mukava, aurinkoinen ja hyväntuulinen paikka. Jään tosin ihmettelemään, miltä paikassa on näyttänyt tammikuussa, keskemmällä talvea. En näe ketään muuta suksien kanssa. Onkohan se hiihtohissi oikeasti joskus käytössä?

Seuraavaksi siirryin Jbel Habrin hiihtokeskukseen noin kymmenen kilometriä edemmäksi. Jbel Habrin mäki, vanha tulivuoren kraaterin huippu seisoo muutoin melko tasaisella maalla. Tarkoituksenani oli kävellä ylös ehkä 150 metriä korkeammalla olevalle huipulle. Mutta paikallinen mies ilmestyy eteeni ja tarjoaa hevoskyytiä, ja väittää hevosen pystyvän viemään minut ylös asti. Mikäs siinä, monet muutkin näyttävät kokeilevan ratsastusta.

Ylös mennessä hevonen pysähtelee muutaman kerran, ja omistaja vetää sitä köydestä eteenpäin. Mutta seuraavalla pysähdyskerralla hevonen ei liikukaan, vaan protestoi nousemalla takajaloilleen, karkaamalla omistajansa köydestä ja lähtien juoksemaan rinnettä alaspäin. Yritin pysyä mukana, mutta en pystynyt. Olisi ollut parempi vain tippua kyydistä, mutta toinen mononi jää kiinni jalustimeen, ja hevonen raahaa minua mukanansa. Kun lopulta irtoan jalustimesta, valun vielä pitkän matkan alas mutaista ja lumista mäkeä.

Kaikki tapahtui liian nopeasti, jotta muistasin yksityiskohtia. Onneksi en lyönyt päätäni. Mutta rintaan ja selkään selvästi oli sattunut. Keuhkoistani oli lyöty ilmat pois. Putosinko maahan kiven tai oman kamerani päälle? Vai potkaisiko hevonen minua? En muista, mutta rikkoutuneiden kylkiluitteni kohdalla on hevosenkengän muotoinen, kipeä ruhje. Silmälaseistani on irronnut linssi ja kamerani on mudassa. Kaikkialle sattuu.

Hiihdettyäni alas lähdin kuljettajani kanssa paikalliseen sairaalaan. Röntgenkuvat osoittivat, että olin yleisesti ottaen kunnossa, mutta yksi tai kaksi kylkiluutani on murtunut. Seuraavana päivänä lensin Lontooseen, kuten oli tarkoitus, jotta voisin jatkaa matkaani seminaariini Kaliforniassa. Mutta Lontoo oli myös helppo paikka käydä näyttämässä vaurioita Eurooppalaisille lääkäreillä ja puhua heidän kanssaan yhteisellä kielellä. Hassua kyllä, Lontoossa lääkärijonot olivat pidempiä kuin Afrikassa. Ja lääkärit mahdollisesti hieman varovaisempia, koska Lontoon lääkärit neuvoivat minua olemaan lentämättä pitkää mannertenvälistä lentoa tässä tilassa. 

Keräsin siis voimia muutaman päivän Lontoossa ja tulin sitten takaisin Suomeen. Päätös tuntui oikealta, pelkästään ruhjeista toipuminen tuntuu vaativan energiaa. Nyt muutamaa päivää myöhemmin olo on jo huomattavasti parempi. Mutta en pääse hiihtämään vähän aikaan, ehkä kuukauteen. Tai ratsastamaan...

Opinko tästä jotain? Lähinnä harmittaa se, etten päässyt tuohon erittäin kiinnostavaan seminaariini. Ja lienee pakko myöntää, että tuntemattoman hevosen kyytiin lähteminen ei ollut ehkä maailman paras idea. Tilanteessa olisi voinut käydä huonomminkin. Ja yritys seikkailla joka ikinen viikonloppu jollain uudella tavalla vaatinee ehkä poikkeuksellista varovaisuutta, sillä jo ihan perustodennäköisyys haavereihin on melko iso, jos tekee jotain koko ajan.

Mutta vielä suurempi opetus on se, että GoPro pitäisi pitää koko ajan päällä. Jälleen kerran olen onnettomuudessa, mutta juuri sillä hetkellä video ei ole päällä. Äh.

Tässä muuten kokouksen aikainen kämppäni sisäänkäynti Medinan vanhassa kaupungissa Marrakechissä. Pelottavaa liikkua näillä kujilla öisin, mutta ovesta sisään päästyä kaupungin huvilat, Medinat, ovat kuitenkin turvallisia ja jopa ylellisiä. Sisäpihoja, kuumia uima-altaita ja appelsiinipuita.

Kuvat ja videot (c) 2016 Jari Arkko. This blog is also available in English from Blogspot and TGR.

jariarkko