Paraguayn ensilasku

 

Mukana sukset ja lunta, voin siis hiihtää missä vain. Vaikkapa Paraguayn korkeimmalla vuorella, Cerro Tres Kandúlla. 

Kymmenen päivän taukoamattoman kokoustamisen jälkeen Buenos Airesissa olin niin väsynyt, että seuraavana päivänä en päässyt sohvasta ylös. Aamiaistakin jaksoin tilata vasta joskus iltapäivällä. Mutta päivän levon jälkeen aloin unelmoimaan uusista seikkailuista. Ja lentoihin seuraavaan kokoukseen olisi vielä yksi päivä aikaa.

Olen laskenut Etelä-Amerikassa monessa paikassa, mutta en ollut koskaan käynyt Paraguayssä. Olisiko siellä jotain laskettavaa? Järjellinen vastaus tähän kysymykseen olisi tietenkin "ei", kun maa on lähinnä trooppista tasankoa. Mutta maan itäosissa on kuitenkin joitakin kukkuloita, korkein niistä on 840-metrinen Cerro Tres Kandú.

Olisiko tässä jokin mahdollisuus? Muutaman puhelinsoiton ja Internetin selaamisen jälkeen olin onnistunut saamaan lentoliput, hotellin ja kuskin 10-tuntiselle matkalle pääkaupungista Asunciónista vuorelle ja takaisin. Tämä olisi selkeästi kreisisuunnitelma, onnistumisesta ei olisi mitään takeita, ja lisäksi minun pitäisi herätä kahtena aamuna aivan kohtuuttoman aikaisin. Mutta hei, me eletään vain kerran. Kun mahdollisuus käydä mielenkiintoisessa paikassa tulee, se pitää ottaa!

Ei ollut varmaa, että löytäisin mistään lunta tai jäätä, tai millaiset olosuhteet vuorella olisi. Hotellini neuvonta arveli, että tien päästä olisi noin kilometrin kävely huipulle. Todellisuudessa tämä osoittautui sitten 600 korkeuserometrin kiipeilyksi viidakon läpi. Se kesti kolme tuntia...

Toisaalta positiviista oli se, että olin onnistunut saamaan riittävästi jäätä matkan varrelta, huoltoaseman jäävarastosta. Ja olin tyytyväinen siihen, että olin ottanut hyvän kuskin, Vasilion, ja että meillä oli iso nelivetoinen auto. Siitä huolimatta tie oli vain juuri ja juuri kuljettavissa. Tavallisella vuokra-autolla olisin ollut pulassa.

Kun pääsimme tien loppuun, pakkasin ehkä noin 15 kiloa jäätä reppuuni ja lähdin kiipeämään. Polku oli käveltävissä, vaikka siihen sisältyikin vaikeampia kohtia: kivien yli kiipeämistä, liaanien ja köysien käyttämistä kiipeämisen apuna, ja jyrkänteiden viereltä kulkevia paikkoja jossa ei saanut kaatua. Paluumatkalla reitti oli vielä vaikeampi, alastulo kun on aina vaikeampaa, ja pimeys ja kaikkialla liukas savi tekivät matkan hankalaksi.

Vuoren huipulla on hylätty armeijan valvontapiste ja linkkiasema. Näköala huipulta on valtavan hieno, vuoren reuna sillä puolen kohoaa lähes pystysuorana ympäröiviltä tasangoilta. Ja lisäksi aurinko oli juuri laskeutumassa, kun saavuin huipulle!

Tyhjensin jääpussit huipun nurmikolle, hiihdin ehkä viisitoista metriä, ja lähdin kiirellä takaisin alas ennen kuin pimeys saavuttaisi vuoren. Onneksi mukana oli otsalamppi, sillä heti metsän keskelle palattuani pimeys oli lähes läpitunkematon.

Oliko tämä ensimmäinen Cerro Tres Kandún lasku suksilla? Todennäköisesti. Ainoa kerta, kun sen huipulla on ollut lunta? Varmasti. Valitettavasti vuoren muoto ei mahdollistanut pidemmän laskun tekemistä vaikkapa Gunung Agungin tai monen muun käymäni paikan tavoin. Mutta nyt oli otettava se mikä oli saatavissa!

Mutta olin erittäin tyytyväinen, että kävin täällä. Varsinkin se auringonlaskun näkymä alla oleville tasangoille oli hieno. Ja olin myös tyytyväinen, etteivät rikkinäisen kylkiluuni tai satuttamani polvi haitannut matkan tekoa. Luulisin olevani taas kunnossa!

Kuvat ja videot (c) 2016 Jari Arkko. This blog is also available in English at Blogspot and TGR.

jariarkko