Kun akillesjänne sanoo naps

Teksti: Jenni

Kesätreenit alko lupaavasti. Määtän Saija teki mulle fysiikkaohjelman, olin ihan innoissani siitä. Saija on huippu näissä hommissa, hän on ollu alppimaajoukkueen, lentopallojoukkeitten ja painonnostajien fysiikkakoutsina, ja tietää mistä puhuu.  Alotin myös telinevoimistelun, mitä oli tarkotus jatkaa koko syksyn ajan. 

Jussi jussina kalassa 

Kotikonnuilla Pelkosenniemellä

 

Nipsu Oukulla (ite tais olla sitä mieltä, että nyt on kiivetty vähintään Mont Blancille, ellei jopa Everestille) 

Juhannushassuttelua veneretkellä

Kyllä Suomen kesä on kaunis!!

Piitsiparini Jossu hommaa mustelmia reisiin. :) 

Eskimotreeniä

Olin ihan myyty jo ekojen  telinevoimistelutreenien jälkeen! 
 
En ole pelannut lentopalloa sisällä enää useampaan vuoteen, mutta toissa viikonloppuna menin pelaamaan Kultavaskooliin. Vaikka turnauksella ei tuloksellisesti mitään merkitystä ookaan, niin kuka kilpailuhenkinen ihminen pystyy ottamaan sen täysin leikkimielellä? Puhuttiin minun isosiskon, Johanna, kans, että pitää silti ottaa iisisti. Ja "mieti, ku vaikka akilles pamahtais, niin siinä sitä oltas puoli vuotta sitten". Ei ois varmaan pitäny sanoa mitään. Mulla ei siis ikinä aiemmin oo ollu akillesten kans ongelmaa!
 
Pelattiin hyvin, oltiin alkulohkon ykkösiä (voittamalla 7/8 peliä) ja oli hullun hauskaa! Olin tosi yllättyny, ettei minun selässä ollu mitään kiputuntemuksia koko aikana! En ois ikinä uskonu, että se enää koskaan kestää tuota määrää hyppimistä kovalla alustalla, uskomatonta!! Hyppäsin mattohyppykisassa esikevennettynä (eli ilman vauhtia) 56cm, ja voitin sen, jee. Tuntu, että talven laskemisesta ja alkukesän treenistä oli ollu pelaamiseenki apua!
 
 
 
What´s up!

 
Lohkovoiton kunniaksi pienet paljut ja saunat, kyllä kelepas!
 
Sunnuntaina välieräpelin ekassa erässä kuului akillesjänteestä naps. Ensin luulin, että joku potkas minua, katoin taakse, ja tajusin, että ei, nyt pamahti jänne.Vähän sama fiilis, ku heittäisit puhelimen kivilattiaan, ja tiiät, että no siinä se nyt sitten oli. Kipu ei ees ollu niin kova, mutta ketutuksen määrä sitäki isompi. Varmaan 15 sekuntia, ja jalan ympärillä oli jo jääpussi, ja kenkä pois jalasta. Meiän joukkueessa pelas 3 fyssaria, joten apu oli lähellä. Joku mulle tuntematon ihminen vei minut saman tien Lapin Keskussairaalaan. Uskomattoman auttavaisia ihmisiä!!
 
Eka tuomio oli, että se on kokonaan poikki, jalka kipsiin, ja aamulla ortopedille. Seuraavana aamuna mulle lyötiin ekana sairaalaranneke käteen, ja alettiin ottamaan verikokeita. Olin vähän, että hetkinen, oonko suoraan menossa leikkauspöyälle? Kaks ortopedia tutki sen, ja sano, että se on vain osittain revenny, eikä leikkausta tarvita. Olin tosi helpottunu. SItä ei tässä vaiheessa kuvattu, vaikka sitä pyysin. 
 
Iltapäivällä sitten kuitenki alko painamaan mieltä, että mitä jos se onki revenny niin pahasti, että se pitäis leikata? Mitä jos jänteen päät ei löyäkään toisiaan? Millon oon laskukunnossa? Eikö urheilijoilta yleensä leikata ne? Mitä jos ne ei saa sitä kuntoon? Mitä jos se katkeaa kesken hoitoprosessin?? Miljoona kysymystä pyöri päässä, ja kipsi ahisti jalkaa. Juttelin Suomen johtavan akillesjännespesialistin kirurgin hoitajan kanssa, ja alko ahistamaan vielä enemmän. Ongelmahan näissä on, että yleensä vakuutukset ei korvaa, koska "terve akilles ei voi katketa". Menin takasin sairaalaan, ja lääkäri sai rauhoteltua minun mieltä, käski syyä lääkkeitä, ja pyytämään toiselle ortopedille puhelinaikaa seuraavalle päivälle. 
 
Juteltuani tämän ortopedin kans, tajusin, että leikkauksen isoin riski on leikkaushaavan tulehtuminen, mikä tarkottais urheilu-uran loppumista. Akilleksen ympärillä on vähän verisuonia, joten verenkierto on heikko, eikä leikkaushaava parane niin helposti. Hän sanoi, että viikko tapaturmasta jänteitten pitäis olla löytäneet toisensa. Jos näin ei ole, jalka kuvataan, ja mietitään tilanne uuestaan. 
 
Viikko tapahtuneesta menin ortopedille, ja vihdoin tuntu, että puhutaan samaa kieltä. Tutkittuaan jalan, se sano, että monttua ei enää tunnu jänteessä, mutta hän haluaa silti kuvata sen. Jos löytyy täysrepeämä, niin leikkaukseen. Olin ihan varma, että ei tässä mitään leikkauksia tarvita. Mutta niin se vain jänne oli kokonaa poikki!  Maanantai meni taas ihan sekavissa tunteissa. Mietin niitä riskejä, mitkä nimenomaan akilleksen leikkaukseen liittyy. Toisaalta mietin, että jos sitä ei leikata, ens talven laskut on mitä on. Onneksi mulla oli reilu vuorokausi aikaa miettiä, ja juteltuani erinäisten spesialistien kans, totesin, että ainut vaihtoehto minun tapauksessa on leikkaus. Tämä nyt minua hoitanut, sekä leikkaava ortopedi oli molemmat tosi taitavia, ja oli hyvä fiilis luottaa jalka niitten käsiin. 
 
 
En oo ikinä osannu jännittää leikkauksia, mutta nyt olin ahistunu. Varsinki, ku just leikkaussalin ovella kuulin, että se tehään selkäydinpuudutuksessa, ei nukutuksessa. Aloin itkemään, mulla pelotti niin paljon, että saan paniikkikohtauksen. Vaikka kaikki meni hyvin, tykkään ehottomasti enemmän nukutuksesta. Sain aika vahvasti rauhottavia leikkauksen aikana, mutta pystyin kysymään muun muassa, että leikkaahan ne oikiaa jalkaa, ja muutenki kuulin vähän mikä sielä oli meininki. :) 
 
Pikku ulkoilu saa mieltä aina vähän virkeämmäksi 
 
Älkää ruokkiko eläintä!
 
Fiiliksiä on vaikea kuvailla. Päätin lopettaa jälkiviisastelun saman tien, ku olin eka kertaa sairaalassa, siitä ei tuu, ku paha mieli. Toisaalta turhautumisen määrä on sanoinkuvailematon. Miksi taas? Tuntuu, että aina sillon, ku on fyysisesti hyvässä kunnossa, motivaatio  huipussaan, ja ootukset korkealla ens kauden suhteen, niin näin tapahtuu. Miten paljon pitää taas tehä töitä, että saa voiman, räjähtävyyen, kehonhallinnan ja tasapainon kuntoon. Toisaalta, onneksi nyt on kesä, kausi on vasta loppunu, ja seuraavaan on vielä aikaa. Onneksi laskiessa kimmosuus ei ole tärkein ominaisuus (totuushan on, ettei siitä enää yhtä kimmosaa tule). Tavallaan onneksi tämä ei sattunu laskiessa, koska se vois taas aiheuttaa korvien väliin traumaa laskemisen suhteen. Ja onneksi tiiän niin monta, joilla ei ole ollu saman vamman jälkeen ollu mitään ongelmaa akilleksen kanssa. Ja onneksi tämä on kuitenki "vain jalka", ei pää tai selkäranka. Tällä hetkellä mieli on jo onneksi aika rauhallinen, suurin huoli kuitenki kohdistuu leikkaushaavaan, ettei se vain pääse tulehtumaan tai repeämään. 
 
Paljon oon oppinu edellisten vammojen kanssa, mutta vielä tuntuu olevan opittavaa. Oman kehon kuuntelu on vaan äärimmäisen tärkeää. Nyt ku katon taaksepäin viime kautta, ja päätöstä olla laskematta kahta kisaa sairastelun ja penikkataudin takia, tiiän todellaki tehneeni oikeat päätökset. Oon ylpeä itestäni, että uskalsin sanoa ei niille kisoille! Toisaalta myös tuntuu, että joka vamman jälkeen sitä on aina paremmassa fyysisessä kunnossa, ku aiemmin, koska tietää, että on pakko saaha paikat kuntoon. Tällä hetkellähän reisi ja pohje vain kutistuu, mutta ahistus varmasti helpottuu, ku saa alkaa kuntouttamaan sitä, ja tietää, että paranemisprosessi on oikeasti käynnissä. Kaikkien vammojen jälkeen mulle on henkisesti tosi tärkeää tietää, että fysiikka ja voimataso on kunnossa. Sillon tiiän, että vaikka kaadun, kroppa kestää sen. Sillä on uskomaton merkitys itseluottamukseen! 
 
Turnauksessa oltiin loppupeleissä neljänsiä. Hävittiin pronssi minun siskon joukkueelle, missä pelas paljon vanhoja pelikavereita. Hauskaa oli, ja vaikka laskuyhteisöki on iso perhe, niin tuntu hyvälle olla osa joukkuetta pitkästä aikaa. :) 

Nyt eletään päivä kerrallaan. Kaikelle on tarkotuksensa. Ehkä nyt opin ottamaan rauhassa ilman, että päädyn taas superhektiseen elämäntyyliin, ehin nauttia ystävien seurasta, ja yksinkertasesti keskittyä paranemiseen. Turha surkutella mitä tapahtu, ainut mihin voi vaikuttaa, on tämä hetki. Nyt kaikki oma energia on suunnattava toipumiseen. Pari viikkoa menee sängyn pohjalla jalka ojossa, katotaan sitten, mitä ortopedi ja fyssari tuumaa.  Oon kyllä niin kiitollinen ystäville, perheelle ja tuntemattomilleki, jotka on tukenu ja auttanu tämän viimisen kahen viikon aikana! Pelkästään seki, että kysyy, miten menee, merkkaa paljon. Kiitos!

Kyllä tää tästä! 
T: Jenni 
Ennen leikkausta käytiin kattomassa Torniossa beachvolley Pro Touria. Vaikka nyt ei sattuneesta syystä pelaamaan päästykään, oli huippua kattoa hyviä pelejä ja nähä tuttuja! Piitsiturnauksissa on aika samanlainen henki, ku laskutapahtumissaki. Hyvä ja rento meininki, eikä pipot kiristä!
 
 Ens vuonna sitten meki ollaan taas mukana! :)

Jenska-Penska