Pyöräpummin elämää Etelä-Euroopassa ja mutapainia Pohjoisessa

Elämäni pyöräpummina EU:n eteläisimmissä jäsenvaltiossa, Maltalla, on jatkunut tavalliseen tapaansa – loputonta vihaa autoilijoilta, röpelöistä asfalttia ja jo moneen kertaan tutuksi tulleita teitä. Saaren pienoisesta koosta ja tieverkoston kunnosta johtuen kun maantiefillarikelposta baanaa ei aivan loputtomasti ole. Onneksi on EU:n rakennerahasto, joka tuntuu syytävän mukavasti massia maltalaisten bitumitalkoisiin. Vielä kun joku rajoittaisi yksityisautoilua, niin bileet olisivat pystyssä kuin alakerran baarin brittituristeilla. Vaikkei maantiepyöräily täällä olekaan kummoista glamouria, niin tylsäksi ei elämä kuitenkaan pääse käymään. Ärsykkeitä on tarjolla kaikille aisteille, kun silmät siristävät railoa tienpinnasta, tuuli pöllyttää hiukkaa, kurkkua kuivaa ja Saharasta lennähtäneet heinäsirkat ujeltavat tienpenkalla. Jokatapauksessa, tässä läpileikkaus viime kuukausien treenikiemuroihin. Kyllä täältä vielä Pariisiin rymytään.

 Treenikrapulaa

 Elokuisen Kööpenhaminan täysmatkan jälkeen iski pienoinen treenikrapula, vaikka yritinkin sitä välttää. Oli mukamas kiirettä, pyörän ulkoiluttaminen ei tahtonut kiinnostaa ja treenipäiväkirja täyttyi pääasiallisesti aamujooga-merkinnöistä (mikä ei sinällään ole laisinkaan hassumpaa varsinkaan rannalla auringonnousun aikaan). Parina viikonloppuna tuli sentään saarta kierrettyä kaksipyöräisellä, rantakamppeet repussa ja cola-juomia nautiskellen. Treenistä ei voinut puhua, mutta mukavaa oli, niska paloi ja tulipahan ainakin ylläpidettyä pyöräskenen hyväksymiä rusketusrajoja.

 

… todellisuuspakoa

Sitten oli vuorossa pikainen todellisuuspako Pohjois-Italiaan, kun Ryanair tarjosi halpoja lippuja Bergamoon. Pintaliitoisen Milano-visiitin jälkeen, vuoristoilma kiinnosti kummasti ja pikkuisen ylämäki myös, joten pidennetyn viikonlopun toisen puoliskon suuntana oli Val di Seriana, Bergamosta muutaman kymmentä kilometriä koilliseen. Reissujärjestelyt tapahtuivat varsin viimetingassa ja parasta, mitä pyöräpuolelta sain järkättyä alle 48-tunnin varoajalla oli kaksi kappaletta Bianchin hybridi-ankkureita. No, ei kait tässä niin pro-kuskia kuitenkaan olla, että pitäisi ruveta ratsusta valittamaan. Lisäksi olin liikenteessä kauniimman puoliskon kanssa retkeily-mentaliteetilla, joten vertikaalimetrien sankaruuksia ei muutenkaan ollut tarkoitus tavoitella.

 Kuivakan Maltan jälkeen vuoristomaisemat tekivät mannaa sekä keuhkoille että mielelle. Eihän se Italian lipulla stanssattu hybridi-hirvitys Shimanon nexukset naksuen ihan samaan malliin liikahtanut kuin oma BMC, mutta pikkaisen serpentiiniä tuli kuitenkin maisteltua sekä ylä- että alamäkeen, vaikka valtaosa suunnitellusta reitistä myötäilikin laakson pohjalla kiemurtelevaa jokea. Paluumatkalle saatiin myös sykkeitä hieman nostettua, ei suinkaan ylämäen vaan liikenteen vuoksi. Sunnuntai-illan kunniaksi paikalliset kun palailivat runsain joukoin Lago D’Lseon vuoristojärveltä viikonlopun vietosta, jonka ansiosta puikkelehdimme miltei parikymmentä kilometriä hitaasti matelevan autoletkan välissä. Kokopäivän hybridireissulle tuli mittaa n. 70km, illalla vielä pizzaa nassuun ja seuraavana aamuna kukonlaulun jälkeen takaisin Maltalle.

 

… ja hieman kilvoittelua

 Miltei kaksi kuukautta kestäneen keventelyn jälkeen alkoi sykkeiden nostaminenkin taas kiinnostaa. Ja parhaitenhan tämä onnistuu numerolappu rinnassa. Maltalla oli tarjolla triathlon sprinttiä (800m uinti, 20km pyöräily ja 5km juoksu). Ilpo totesi aiemmassa blogipostauksessa, että “alle tunnin kilvoittelut ovat pahinta mitä tiedän”. Allekirjoitan väitteen varauksetta, vaikka oma kisani kestikin tunnin ja vartin. Kyseessä oli elämäni toinen merivedessä puljattu kisauinti, joka meni ihan ok:sti, mitä nyt meinasin törmätä satama-altaassa yhteen paikalleen ankkuroituun lasikuitupaattiin. Pyörällä löin sitten sykkeet tappiin ja nappasin muutamia selkiä. Yhdistelmätreenien puute näkyi kuitenkin juoksussa, jonka pitäisi sprinttimatkalla olla kondiksessa heti ensimmäisestä kilometristä lähtien. Sain rutistettua reippaammin vasta viimeiset pari kilometriä ja maalissa ei sijoituksilla juhlittu.

Triathlonkauden paketoinnin jälkeen siirryin viikoksi Kööpenhaminaan, jossa vaihdoin fillarin maastojuoksukenkiin ja kävin juoksemassa Garmin Trailman 25km polkujuoksukilpailun, joka järjestettiin Rude Skovin metsikössä hiukkasen ydinkeskustan ulkopuolella. Tanskassa satoi tavalliseen tapaan koko viikon, joten mutavelliä oli luvassa. Onneksi LaSportivoissa oli vielä nastaa jäljellä. Starttasin ahnaasti, nautin sateesta ja rankasta reitistä, joka tuntui kiertävän lähitienoon jokaisen mäennyppylän. Ekan kympin reipas vauhti alkoi tuntua jaloissa 16-17km tienoilla, mutta yritin pitää juoksun rentona ja sokerit ylhäällä glukoosipastilleilla. Märästä kelistä johtuen kun juominen ei oikein tahtonut maittaa.

Juoksin pienessä porukassa ja arvelin olevani jossain 10-15 sijoituksilla. Rullasin etenkin alamäet pienellä riskillä, jotta tasaisilla oli varaa hieman keventää. Takareidet kun alkoivat olla aika valmiina parinkympin jälkeen. Onneksi viimeinen vitonen oli helppoa ja rankimmat suotarpomiset olivat jo takana. 25km meni lopulta 2h 2min loppuajalla ja maaliteltassa kuulin olevani kokonaiskisan kahdeksas ja oman sarjani m20-24 nopein. Nyt käännetään katseet talven treeneihin, pyöräpummin elämäni jatkuu Maltalla joulukuun puoleenvälin, joten tässä on vielä hyvää aikaa ajella pohjia ensi kauden brevettikarkeloihin. 

Teksti on luettavissa myös blogissamme http://parisbrestparis2015.wordpress.com/

- Ana

 

Käyttäjän teamPBP kuva

teamPBP