Topon kuolaamista ja treeniä!

Matka Romsdaliin reilu kuukausi sitten oli oiva tapa aloittaa harjoittelu talven matkaa varten. Viikon mittainen boostaus ylämäkeen kävelyä ja kiipeilyä toi mukavasti lisää maitohaponsietokykyä reisiin sekä motivaatiota pimenevien syysiltojen juoksulenkeille ja mäkikävelytreeneihin.

Tammikuun ensimmäinen päivä lähtee lento aamulla varttia vaille seitsemän mukanaan kaksi uudenvuoden riennoista toipuvaa, Minä ja Tampereen kovin alppilähettäjä Lauri Hämäläinen. Lento vie meidät ensin Amsterdamiin, josta jatkamme pian suuren meren toiselle puolelle Buenos Airesiin. Vielä yksi lento ja olemme melkein pelimestoilla el Calafatessa. Vielä bussikyyti El Chalteniin ja aletaan olla perillä.

El Chalten on alppikiipeilijälle tammikuussa se paikka jossa pitää olla jos jotain haluaa kiivetä.  Chaltenin massiivi tunnetaan vuoristaan ja niiden pitkistä lähestymisistä. Tunnetuimmat mäet massiivilla ovat Cerro Fiz Roy ja Cerro Torre. Vaativia huippuja molemmat ja tietääkseni kukaan Suomalainen ei ole kummallekaan vuorelle vielä kiivennyt vahvoista yrityksistä huolimatta.

Erityisesti Cerro Torre on päheydessään omaa luokkaansa ja jokainen on varmasti nähnyt kuvan töppyrästä joskus jossain mainoksessa. Vuori on kuin puolitoista kilometrinen pöytäkynttilä joka nousee jäätiköltä korkeuksiin. Toki en ole vielä itsekään nähnyt vuorta luonnossa joten aivan tarkkaan en voi sanoa mutta kyntteliltä se näyttää.

Lisäksi alueella on huomattavat määrät pienempiä huippuja. Reittejä on paljon ja uudesta opaskirjasta löytyy kiivettävää moneksi elämäksi.

Kuten jo mainitsin, kaikille reiteille on yhtenevää että lähestymiset on pitkiä, välillä jopa todella pitkiä. Olen keskustellut muutamien paikalla olleiden kiipeilijöiden kanssa ja olennainen asia tuolla kiipeilylle näyttää olevan kävelykestävyys. Reitit eivät sinänsä ole sen vaikeampia kuin muuallakaan, mutta kun alle täytyy kävellä 10–20 kilometriä ylämäkeen alkaa se itsessään jo painaa kehossa.

Toinen haaste alueella on sää. Patagonian sää on tunnetusti surkeista surkeinta. Valoisana seikkana voidaan pitää että viime vuosina sää on jostain syystä ollut epätavallisen hyvää. Toivottavasti trendi jatkuu.

Eräs ystäväni vietti alueella muutama vuosi sitten viisi viikkoa josta kiipeilykeliä oli ruhtinaalliset 1,5 vuorokautta. Eikä nyt ole kyse siitä että vähän ropsii vettä eikä pääse kiipeilemään, vaan sää saattaa todella olla katastrofaalinen. Hirmumyrskytuulia jotka avoimella paikalla heittävät ihmisen mennessään ja läpitunkematonta lumisadetta.

Onneksi nykyään El Chaltenista löytyy kaikenlaista tekemistä huonojen päivien varalle. Maailmanluokan bouldereita, sporttikiipeilyä ja lyhyttä trädiä helposta vaikeaan, maailman hienoimpia vaellusmaastoja ja tässä kohdassa ei voi olla unohtamatta argentiinalaisia viinejä ja pihvejä… Eiköhän sielä aika kulu.

Jos nyt onni osuu kohdalle, ja tulee pidempiä sääikkunoita, kiipeily on todellakin maailmanluokkaa. Tai ei kait kukaan hullu muuten lähtisi maailman toiselle laidalle odottelemaan sääikkunoita, ellei sellaisen osuessa palkinto olisi jotain epätavallisen hyvää. Täydellisiä halkeamia ja kultaista graniittia jatkuu köydenpituuksittain. Pisimmät reitit ovat yli kilometrin mittaisia jyrkällä kivellä. Mahtavaa!!

Treenaaminen jatkuu ja koko ajan täytyy koettaa treenata kovempaa. Olen kuitenkin koettanut pitää jonkinlaista malttia tällä kertaa ettei hommaan väsy ennen reissun alkua. Aloittaa rauhallisesti ja pikkuhiljaa kohottaa harjoittelumääriä niin homma pysyy nautinnollisena ja kunto kohoaa kuin huomaamatta. Vanhasta oppineena koetan panostaa lepäämiseen ja kropan palautteluun. Liian väsyneenä ajatus ei pysy kasassa ja hommasta lähtee mielenkiinto. Lepoa, juoksemista, mäkikävelyä sekä kiipeilyä on luvassa siis tälle syksylle.

mattikivi