ETT TO TRE - laskudokumentin tekeminen on kylmää puuhaa

Kahden vapaalaskuelokuvan (Virne 2009 ja Pilke 2013) jälkeen aloin pohtia, että mitähän seuraavaksi. Vaikka molemmilla leffoilla oli loistavat yhteistyökumppanit ja saimme katettua kuluja talven aikana, ei elokuvien tekeminen ja levittäminen ole taloudellisesti kannattavaa puuhaa. Koko talveksi kuvaamaan lähteminen ei ole siis oikein mielekästä.

Pilkettä ohjaaja-yhteistyökumppanini Matti Möttösen kanssa kuvatessamme kirosimme usein huonoa keliä. Jälkikäteen muun muassa Jani Johansénin leffa-arviossa ja muissakin keskusteluissa tuli esiin, että ei meitä kukaan käskenyt tekemään sellaista kiiltokuvahiihtoleffaa. Esimerkiksi Chamonix´ssa oli viikon verran huonoa keliä, mutta silti pyrimme kuvaamaan kuin aurinkopyydaa roiskuisi naamalle päivästä toiseen.

Lisäksi Pilkkeessä tehdyt henkilöhaastikset olivat kiinnostavia missioita, melkeinpä kiinnostavampia kuin laskemisen kuvaaminen. Vapaalaskua harrastavien tai elämäntapana pitävien ihmisten kuvaaminen muuten kuin action-nukkeina oli antoisaa - ehkä omat kuvajournalistin taustat puskivat myös esiin.

 


Allekirjoittanut opettelee ahkion kiinnittämistä. Kuva: Ape Majava

Dokkariko se olisi?

Näistä aineksista kehittyi seuraava suunnitelma, eli lyhyen laskudokkarin kuvaaminen. Dokumentti tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että tallennetaan reissu sellaisena kuin se tulee vastaan. Kamera esillä herätessä ja nukkumaan käydessä. Tavoitteena autenttisuus, tunnelmallisuus, keveys, hauskanpito. Turha puristaa leukaperiä yhteen, kun laskeminen ja randoilu on oikeasti mukavaa puuhaa.

Ajatus alkoi hahmottua. Mennään telttailemaan jäätikölle, koska sellaista leirielämää ei ole hirveästi kuvattu - eikä varsinkaan itse koettu. Kun Pilkettä tehtiin aika uhrautuvallakin asenteella, nyt tavoitteena oli päästä itsekin vähän fiilistelemään.

Laskulinjat saisivat olla jotain uusia paikkoja, eivätkä aina samoja kohteita. Oikeastaan laskeminen saisi olla viitteellistä, päärooliin nousisi yleistunnelma ja ryhmällä eteneminen. Käsikirjoitusta väännettiin. Kolmiosainen nouseva draamankaari. Uudenlainen tapa kuvata pitkä ajomatka, ei timelapsea, jotain muuta. Laskemista ehkä dronella, otetaan monta goprota mukaan. Slaidereilla liikkuvaa kuvaa. Kunnon haulikkomikit, pituus enintään 10 minuuttia. Kohti Lyngeniä!


Pekka Pakkanen vetää ahkiota. Vielä paistoi. Kuva: Arttu Muukkonen

 


Kuvasta voi lukea paljon. Meillä hra Majava oli kokenut talvitelttailija, joten hommat olivat järjestyksessä. Vasemmalla ruoanlaittotaso, vanerit alla eristivät ja tasoittivat pöytää. Mausteet roikkuvat keittiön kulmalla, niillä saa ruokaan makua. Seisomakorkeus on messiteltan Antti Leuku kiinnittää untuvahousujaan - paksut housut ovat leiriolosuhteissa mukavat. Soreleita pidetään kaupunkilaisten puuhasteluna, mutta retkipatjan palasilla niihin saa eristystä ja ne ovat kevyemmät kuin isot talvisaappat. Oikealla ilmastointiteippi: se korjaa vaikka rikkoutuneen vetoketjun. Kuva: Arttu Muukkonen

 

Käsikirjoitus roskiin

Norjassa odottivat Norjan kelit. Kukapa niihin ei olisi törmännyt? Aurinko paistoi, mutta sitten satoi vettä, lunta, alijäätynyttä vettä, ylijäätynyttä turskaa, tuuli niin että huppu lennättää miestä. Ennuste näytti ihan kohtuulliselta, lähdetään katsomaan. Jäätikkö on keskellä laaksoja omassa suojassaan, eihän sitä tiedä millainen mikroilmasto on edessä.

Audiovisuaalisen kerronnan ja dramaturgian kurssilla yliopistolla eräs luennoitsija sanoi, että käsikirjoitus tehdään oikeasti leikkauspöydällä. Ennakkoon tehty käsis on vain rahoitusta varten. Onneksi rahoitusta sai Kelan opintolainatakauksesta, joten sitä ei tarvinnut näyttää kenellekään. Ei sillä, käsis oli hyvä ja hieno. Mutta aika paljon piti alkaa hakea uutta, kun keli temppuili pitkin viikon reissua.

Tunsin myös helpotusta. Meillä oli suunnitelma, mutta Pilkkeestä saatujen oppien ja kokemusten ansiosta olimme valmiita muuttamaan suunnitelmaa. Kuvataan sitten erilaista, mennään tarinan - tai oikeastaan tapahtumien - mukaan. Se oli vapauttavaa ja hauskaa. Muistikorteilla on tilaa, joten jos kakkossuunnitelma jostain syystä kusee, voi silti kuvata seuraavaakin tarinaa.

Kuvasimme paljon satasia, eli suoraan kameraan puhuttuja haastatteluja eri päivinä, vähän myös eri näkökulmista. Silloin meillä oli paljon käyttökelpoista puhetta edistämään tarinaa. Toisaalta laskureissun kuvaaminen on kiitollista verrattuna johonkin muuhun dokumentin alalajiin: aina tehdään jotain, yleensä myös upeissa maisemissa. Ei tarvitse kuvata ihmisiä istumassa koneen äärellä tai etsiä arkistokuvia kuvittamaan puhetta.


Kun aurinko vielä paistoi. Kuva: Arttu Muukkonen


Kamat kokevat aikamoisia rasituksia reissun aikana. Suojaus, suojaus, suojaus. Vaikka kuinka luulisi, että kyllä ne pysyvät teltassa suojassa. Kuva: Arttu Muukkonen

 

Talviretkeilyn omat mutkat

En ollut aiemmin harrastanut talviretkeilyä, joten edessä oli paljon uusia kokemuksia. Vuoristossa toimiessa olennaisinta on pitää itsensä toimintakykyisenä. Paljon lämmintä vaatetta, untsikkaa tai kuitua, kuoria ja runsaasti välikerroksia. Pipoja oli vain kolme, mutta enemmän olisi tarvinnut. Kosteassa kelissä varusteiden kuivattaminen on hankalaa. Nuotioita ei jäätiköllä voi sytyttää, kun ei ole puita.

Elektroniikasta huolehtiminen vaatii pientä kikkailua. Aurinkopaneelista saa virtaa elektroniikkaan - paitsi jos aurinko ei paista. Se tuli vähän yllärinä. Kuvasin dokumenttia järjestelmäkameralla. Vara-akkuja otin mukaan viisi. Pyrin pitämään ne koko ajan lämpimässä, ettei lataus purkautuisi. Onneksi leirissä oli vain pientä pakkasta, joten ongelmat olivat pieniä. Muistikortteina käytin nopeita 8 ja 16 gigan kortteja. Pienissä korteissa ajatuksena oli, että ainakaan kaikki materiaali ei tuhoudu kerralla jonkin 256 gigan kortin hajotessa.

Vuorilla olisi hienoa tehdä komeita kamera-ajoja, mutta kevyetkin puomit ovat ikäviä roudattavia, kun kaikki pitää tuoda ahkiossa. Ratkaisuksi pohdimme nykyisin niin kovin suosittuja kypäräkameroille sopivia koptereita, mutta konsultoituani ajomatkalla paria kaveriani, jotka harrastavat helikopterikuvausta puoliammatikseen luovuin ideasta. Tuulisissa oloissa niiden ohjaaminen on vaikeaa. Lisäksi yhden kuvaajan projektissa kädet loppuvat kesken. Yläkuvaa saimme käyttämällä neljää teleskooppisauvaa ja jesaria. Efekti on tehokas, sitä käytetään muun muassa dokkarin vaellusosiossa.

Jalustan lisäksi olin ottanut kyytiin glidecam-vehkeen, jolla liikkuvan kuvan saa stabiloitua, mutta myräkässä sen kanssa pelaaminen on aika hankalaa. Samoin Zacuto-systeemi jäi laukun pohjalle. Pääasiassa kuvasin jalustan yksi jalka olkaa vasten taitettuna. Dokumentaristisessa kuvauksessa jokaisen kuvan ei tarvitse olla täysin tasapainossa.

Mikrofonitkin olivat, mutta jostain syystä ohjelmistopäivityksen yhteydessä Rode ei napannutkaan ääniä muistikortille. Onneksi huomasin sen jo menomatkalla, olisi tullut aika hiljainen pätkä luonnollisten äänien suhteen. Tosin äänisuunnittelijamme Ville Wallenius osaa vahvistaa kuiskauksenkin huudoksi, joten ammattilaisen apuun kannattaa turvautua asiassa kuin asiassa.

Vaikeinta outdoor-touhuja kuvatessa on aina muistaa tsempata läpi vuorokauden. Oma rooli on ristiriitainen: tavallaan on yksi tekijöistä ja kokijoista, toisaalta toimii myös koko reissun tallentajana. Pitää aina jaksaa kuvata, varsinkin juuri silloin kun on vetänyt lyijyarkulta tuntuvaa ahkiota 10 tuntia putkeen ja vihdoin pääsee lepäämään. Tai yöllä pitäisi jaksaa nousta kuvaamaan, kun tuuli moukaroi teltan läpi makuupussia. No, jääpä mindfullnessin harjoittelemista seuraavillekin reissuille: ihan kaikkia elämyksiä ei vain jaksa kuvata, vaikka pääosin tallenna-nappi olikin pohjassa.


Elämäni jännittävin kuvauspaikka, sillä rinteeseen sai tampattua vain 40 senttiä leveän hyllyn. Kuva: Arttu Muukkonen


Kameran edestä oli suhteellisen jyrkkää pudotusta parisataa korkeuserometriä. Koska en voinut liikkua oikein mihinkään ja odotusaikaa oli useita tunteja - kun ne suunnitelmat tosiaan muuttuivat - ehdin harjoitella viime keväänä oikeaoppisen selfien ottamista! Pohjoisseinän valohan on kauneinta ja tasaisinta, mutta ei niitäkään kuvia jaksa määrättömästi ottaa. Kuvat: Arttu Muukkonen

 


Ape Majava, Antti Leuku ja Pekka Pakkanen säätävät varustusta aamuyöstä. Kuva: Arttu Muukkonen

 

 

Leikkaaminen vaatii istumalihaksia

Katsoin materiaalin määrää: vain seitsemän päivää. Eihän tämä ole mitään aiempiin projekteihin verrattuna. Mutta tiedostojen läpikäymisessä saa kulumaan useita työpäiviä. Ja tarkka läpikäyminen kannattaa. Meillä oli lopulta materiaalia kolmelta järkkäriltä ja viideltä kypäräkameralta.

Uusi käsikirjoitus oli hahmottunut kesän aikana ja kirjoitin sen lopulta myös ylös. Lisäksi kokeilin paljon suositeltua post it -lappumenetelmää. Seinälle iso paperi, jonka päälle voi liimailla lappusia, joihin kirjoitetaan kohtaus/avainsana. Niiden avulla näkee esimerkiksi reissaamisen, laskemisen, yleisen säätämisen ja erilaisten käännekohtien paikat aikajanalla.

Pohdin pitkään, että menemmekö lokaatiossa kuvatuilla selostuksilla, mutta päädyin lopulta tekemään voiceoverit eli ottamaan mukaan kertojanäänen, tavallaan kaikkitietävän hahmon, joka kuljetti tarinaa eteenpäin. Yleensä kaiken viestinnän perusajatus on, että näytä, älä selitä. Jos selittää liikaa, kuva ja puhe kertovat helposti samaa tarinaa.

Tekstit on helppoa vetää sisään älypuhelimen äänitysapplikaatiolla. Slloin ne saa nopeasti vedettyä aikajanalle testattavaksi. Lopuksi puhuin äänet dokkaria varten Zoom h2n -nauhurilla itse rakennetussa äänityskopissa. Kaikumaton koppi tai tila on tärkeä elementti äänityksissä, sillä äänet uppoutuvat tehokkaasti päähän, ja niistä kuulee heti, jos jokin on vinossa. Olkoon ETT TO TRE esimerkkinä myös virheistä - alkupuolen spiikit ovat hieman liian nopeita, koska luontainen puherytmini on niin nopea. Uudelleenpurkitus lienee edessä, kun lähetän dokumentin ehdolle ulkomaisille outdoor-festivaaleille.


Possujuna liikkeellä. Kuva: Arttu Muukkonen

 

Yhteenvetona
- Mieti, mitä haluat kertoa ja voisiko se kiinnostaa muitakin
- Suunnittele, mutta älä jää kiinni suunnitelmaan, jos se ei toteudu
- Pidä huolta varusteista kautta linjan, mutta muista, että sisältö on tärkeintä - hienon tarinan voi kertoa vaikka kännykkäkameralla
- Kysy ulkopuolisilta neuvoja ennen kuvauksia, kuvausten aikana ja kuvausten jälkeen, sekä erityisesti editointivaiheessa. Heillä on yleensä hyviä ajatuksia.

- Varsinkin editin loppuvaiheessa toinen leikkaaja tuo freesejä ajatuksia, iso kiitos siis Matti Möttöselle
- Mene ulos ja tee, tai
- Tule Vapaalaskuelokuvakiertueelle katsomaan, pitävätkö tämän blogipostauksen puheet paikkansa!

Kiertuepaikkakunnat:
7.11. Oulu, 45 Special klo 19.30
8.11. Rovaniemi, Kahvila Kauppayhtiö klo 20
13.11. Jyväskylä, Musta Kynnys, klo 20
16.11. Helsinki, Elokuvateatteri Andorra, klo 20
20.11. Lappeenranta, Elokuvateatteri Kinoaula, klo 20
21.11. Tampere, Elokuvateatteri Niagara, klo 20.30
28.11. Ylläs, Bar Kaappi Ylläs, klo 20
30.12. Pyhä, Luontokeskus Naava, klo 19

Liput 10e/kpl, lipunmyynti esityspaikassa tuntia ennen esitystä, etukäteismyynti lisäksi Lappeenrannassa ja Tampereella.

Lisätietoja relaa.com/vapaalaskuelokuvakiertue

Arttu Muukkonen

jariarkko
Re: ETT TO TRE - laskudokumentin tekeminen on kylmää puuhaa

Hauska kuulla taustoja. ETT TO TRE oli mielestäni paljon mielenkiintoisempi pätkä kuin useimmat ääh puuh puuteria.. kurveja ... feisshotti elokuvat (vai meneeköhän multa nyt genret sekaisin?)

Pilkkeen henkilöjutut olivat myös hyviä.

Lisää näitä!