Hieno laskuretki Pyhän takamaastoihin


Antti Leuku ja Ossi Halkola matkalla kauemmas. Kuva: Arttu Muukkonen

Vapaalaskua Suomessa. Jotenkin käsitteellinen mahdottomuus, tai niin olin ainakin isojen poikien juttujen perusteella luullut. Mutta kun näin kuvia muun muassa Peurakeron seinämistä, alkoi ajatus suomalaisten maisemien tallentamisesta leffaa ajatellen kiinnostaa.

Olimme lähdössä huhtikuuksi Norjan suunnalle asuntoautolla, joten viikon pysähdys Pyhällä sopi reissusuunnitelmiin hyvin. Otimme ensin löysät pois Free´kendissä, jonka jälkeen lähdimme valloittamaan Pyhän takamaastoja. Tsokasta vielä lähtövohvelit ja hyvillä mielin matkaan.

Ensimmäinen kohtaamamme erikoisuus oli hyvä keli. Jostain syystä olen aina aina ollut Lapissa huonolla säällä. Joko pakkanen on kiristänyt hermoa tai sitten sumu on vallannut tunturin tai vapun aikaan mielenmaiseman. Nyt nautimme pikkupakkasesta ja auringonpaisteesta. Aivan outoa.

Lähdimme Pyhän ylähissiasemalta taakse kohti Kakkosta, josta skinnasimme Kuorinkikurun kautta Kolmosen ja Nelosen sivuja pitkin Peurakerolle. Peurakerolta lasautimme Huttujärven rantaan Huttutuvalle, joka on Metsähallituksen varaustupa. Sieltä teimme pistoja lähialueille ja Peurakeroon.

Toinen eteen tullut yllätys olivat maastonmuodot. Jo Kuorinkikurussa, eli alle tunnin retkeilyn päässä Pyhän peruspaikoista löytyi hyviä harjanteita, droppeja ja puuterikätköjä, jotka saavutti hyvin pienellä haikkaamisella. Videolle tarttui vaikka sun mitä, mutta stillikuvaajalle ja kokemuksia hakevalle laskijalle kuru on loistava paikka. Ihme, ettei siellä käydä enempää.


Kuorinkikurun pohjalla ihmettelemässä maisemia.


Leuku ja Halkola zoomailevat tuulen puhaltaman pehmytlumen perään.


Peurakero jo vähän lämmenneenä. Kylmemmällä kivet ovat peitossa, mutta löytyi nytkin laskettavaa.

Kuorinkikurusta nousimme kai Kolmoselle (kuka näistä luvuista pysyy perässä), ja löysimme komean julkisen salaisuuden, eli Peurakeron. Peurakero ja -kuru on jylhä laskupaikka, joka pärjää oikeastaan mille tahansa minigolf-paikalle jopa Alpeilla. Reilut 50 vertikaalimetriä hienoa pinnanmuodostusta ja kuvaamaan pääsee vastamäeltä. Suunnittelimme paikkoja ja valoja ja otimme vähän metsälaskua kivan iltavalon kunniaksi.

Pläänäilyn jälkeen vaeltelimme Pyhätunturijonon päädyssä upean tykkylumikentän läpi. Hiljaisuutta, aurinkoa, ja tasaisen loputtua pehmeää pakkaslunta suksien alla metsän suojissa. Kolmas yllätys: täällähän voi kurvailla käännöksiä, eikä vauhdi lopu kesken.

Illaksi pääsimme perille Huttujärven majalle, jossa saa viidelläkympillä mökin neljälle tai viidelle hengelle, saunan ja vähän leppeämmillä keleillä grillikotaakin voisi käyttää. Paikallinen kartanonherra Antti “Keso” Keskitalo oli ystävällisesti kuljettanut moottorikelkalla osan kalustostamme jo mökille, joten tehokkuus oli parhaimmillaan.

Uskomattoman pienellä summalla rahaa sai siis luksusmeiningin, josta japanilaiset turistit maksaisivat varmasti helposti elämysyrittäjälle satasia. Täysikuu ulkona, Top Chef Leuku sisällä, saunassa ja mökissä tulet pitämässä lämpiminä. Reilu 12 kilometrin hiihtelyn ja skinnailun päälle ei yllättäen kauan tarvinnut unta odotella.


Lappi on kaunis. Ei muuta sanottavaa.


Leuku keittelee.


Illat olivat hienoja. Kesällä tällainen soinen järvenranta lienee aika helvettiä noin hyttysten kannalta.


Huttutupa kuun valossa.

 

Metsäpuuterihkoa auringonlaskussa
 

Kakkospäivänä oli armollista herätä lumisateeseen. Sai kuvailla lifestylea – jota alkaa sivumennen mainiten olla kuvattu jo varmaan triplasti enemmän kuin lakemista – ja nukkua päiväunia kaikessa rauhassa. Oppaamme Jusu ja “assarinsa” Salla kävivät skinnailemassa jotain mäkiä, koska päivään piti saada tekemistä. Toisille meistä riitti ihan vain nukkuminen ja makkaran paistaminen.

Iltapäivällä kävimme paikallisessa latukahvilassa kuuntelemassa isännän juttuja. Myös tuoreet korvapuustit olivat hyviä. Kun hiihtelimme takaisin Huttujärven yli omalle kämpällemme, alkoi pilvien välistä näkyä auringonsäteitä. Lähdimme samoilla lämpimillä skinnaamaan kohti Pyhätunturin päätyä. Jos meillä ei ole ollut tuuri mukana tänä talvena, niin ehkä nyt onni on kääntymässä. Pääsimme tuikkaamaan auringonlaskuun pari hienoa ottoa, eivätkä stillitkään olleet huonoja.

Master Chef Jusu hoiti illalliseksi poronkäristykset. Tämä on sitä elämää.


Ossi kuluttaa päivää.


Ossi kuluttaa iltaa.


Setit kohdillaan chardonnayta myöten. Kuva: Ossi Halkola

 

Peurakeron kimppuun

Viimeisenä aamuna oli tarkoitus lähteä reippaasti matkaan. Vähän kirpaisi, kun kirkkaassa säässä mittari näytti 15 astetta pakkasen puolelle. Mutta olipahan upea kuura. Siivoiluiden ja pakkaamisen jälkeen varpaat jäässä skinnaamaan kohti Peurakeroa.

Vaikka nenää nipisteli, tai oikeastaan pakkasukko taisi vähän nokkaa vääntääkin, tuntui skinnaaminen ihan järkevältä tavalta edetä. Olimme kahdeksalta jo matkalla ruumis ja sielu levänneenä. Eihän silloin voi tulla kuin hyvä päivä.


Kun sukset ovat olleet yöllä ulkona, tarttuu skini suksenpohjaan kuin nousuhumalainen vesilasiin.


Leuku etenee.

Skinnasimme Nelosen (?) päälle ja sieltä pudottelimme Peurakeroon. Leuku ja Ossi valitsivat linjansa, Muukkonen kuvasi ja sama uudelleen pari kertaa. Lisäsäväyksen päivään toi hävittäjä, joka millä lie harjoituslennollaan rikkoi äänivallin juuri meidän päällämme. Teki mieli huutaa ilmahälytys, kunhan olin keräillyt löysimmät pois housuista. Hävittäjä tuli nimittäin jostain piilosta hirveällä melulla aivan meidän tasalla ja lensi pois. Herkästi olisi voinut luulla, että nyt idästä tullaan.

Kamat purkkiin ja skinnailua takaisin kohti Pyhää. Vähän meinasi alkaa jaloissa jo tuntua, ja kaivosta löytynyt viimeinen yllätys eli hiiri (otimme pois hukkuneen muiden vesiä sekoittamasta) vähän heikensi juomaveden makua. Metsähallituksen Aarnen ystävällisellä kelkkavedolla pääsimme loppumatkan sutjakkaasti Pohjoisrinteille. Kamat kasaan ja Norjaa kohti.

Yllätysten yhteenveto: Suomessakin pääsee laskemaan asiallisella lumella siisteissä paikoissa. Alppeihin verrattuna hyvää on matala korkeus merenpinnasta, rauhallisuus, aavat maisemat ja helppo saavutettavuus.

 

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=45171.0

Arttu Muukkonen