Operaatio: Laskuleffoja rauhanturvaajille


Beirutista lähdössä. Jännittävä matka edessä.

Kello on neljä iltapäivällä, kun saavumme Etelä-Libanonin vuoristoisella alueella pienen solan katkaisevalle tarkistusasemalle. Iltapäivän laskeva aurinko, kymmenen sotilasta, hiekkasäkeillä vuorattu konekivääripesäke. Vastassa taksi, jossa yksi arabiaa puhuva kuljettaja, yksi suomalainen vapaalaskuelokuvan tuottaja matkalla suomalaisten rauhanturvaajien tukikohtaan näyttämään Vapaalasku-elokuvakiertueen leffoja.

Ette voi mennä tästä. Teillä ei ole lupia kulkea tällä alueella. On, tässä on sähköposti Libanonin armeijan pressivastaavalta, jossa kerrotaan, että lupa on myönnetty. Ei se riitä. Soitellaan annettuihin numeroihin. Ei vastausta. Joku alkaa tehdä tukikohdassa ruokaa. Sipulia silputaan. Me istumme. Kuski sytyttää kahdeksannen savukkeen. Katsotaan.

Puolen tunnin arpomisen jälkeen käännymme pois. Sähköinen lupa ei riitä. Yritetään toista reittiä pitkin.

Noin 50 kilometriä kiemuraista vuoristotietä kuljettu, laskeudumme kylään. Taas tarkistuspiste. Olemme menossa, pitää mennä, on kiire, on sovittu YK:n kanssa, me mennään nyt, pitää, on on luvat, kiitos hei hei. Jotain tällaista kuljettaja selvästi selittää, ja niin matka jatkuu.

 


Etelä-Libanon on vuoristoista aluetta.

 


Kohti tarkistusasemaa tuolla hieman kauempana.

 

Kello 17

Olimme sopineet tulevamme tukikohtaan noin viideltä, jotta ehdimme tutustua tukikohtaan ja ehkä käydä kylillä syömässä. Kello on jo viisi, matkaa on vielä puoli tuntia jäljellä. Ajamme filippiiniläisten rauhanturvaajien pisteen ohi. He morjenstavat. Jännitys alkaa helpottaa. Eiköhän tämä tästä hiljalleen.

Huristelemme pienten kylien läpi. Mustat liput liehuvat rakennusten edustoilla, hizbollah, sanoo kuljettaja. Paljon nuoria miehiä mustanpuhuvat asut päällään. Älä nosta kameraa esiin enää, kuljettaja sanoo.

Google maps sanoo, että olemme 10 kilometriä At Tirista, suomalais-irlantilaisten rauhanturvaajien tukikohdasta. Jes, hyvä. Käydään vielä lähikylän Libanonin armeijan tukikohdassa sanomassa moi. Ilta on jo pimentynyt, rukouskutsut kajahtelevat kapeilla kaduilla, kun ajamme keskeneräisen ison rakennuksen eteen. Se näyttää linnalta, jossa on remontti kesken. Kuljettaja puhuu aseistetun päivystäjän kanssa. Näytäs passi. Näytäs se sähköposti. Suomesta asti? Ohoh.

Tässä on nyt pieni ongelma. Menkää neljänteen kerrokseen. Kävelemme työmaan läpi, marmoriportaat kopisevat, kun nousemme aution rakennuksen neloskerrokseen. Kolmannen kerroksen ovi on raollaan, siellä lapsia on jossakin tietokonekerhossa. Outoa.

Huone on pelkistetty. Armeijan kerrospunkka, pari superlon-patjaa. Keltainen valo. Paikallinen armeijan viranomainen polttaa tupakkaa ketjussa, soittelee puheluita. Katsoo passia. Katsoo sähköpostia. Paikalle tulee mies siviilivaatteissa, istuu äskeisen paikalle. Komentokeskus? Toimisto kuitenkin. Lisää puheluita. Lankapuhelimella, iPhonella, molemmilla samaan aikaan. Tekstiä paperille. Kuljettaja näyttää välillä epätoivoiselta, välillä toiveikkaalta. Yritän ymmärtää mistä puhutaan, mutta puheen nuotti kuulostaa samalta puhelusta toiseen.

Hey. Take the phone. Ahaa, esimies puhuu myös englantia. Nostan luurin korvalleni. "Yes, you can't enter the area. You have to go back to Beirut to get the permission. No, I can´t see you have it. Come back tomorrow."

Mutta kun en saanut osoitetta, josta noutaa se lappu. Lähden yöllä jo takaisin Suomeen. Tulin vain tätä varten. Eihän tästä ole kuin 10 kilometriä. Rauhanturvaajilta on lupa, saan mennä sinne. He kutsuivat. Ai ei silti? Eikö mitenkään? Selvä.

 


Punainen pallo taivaanrannassa. Ilta alkaa hämärtyä.

 

Kello 18

Kuljettaja näyttää eleillä, että lähdetään. Armeijan esimies kävelee ripeästi ulos. Ei kiinnosta enää meidän asiamme. Kuljettajalle alkaa riittää. Lähdetään takaisin Beirutiin. Alkaa väsyttää. Viimeksi syönyt seitsemän tuntia sitten. Tässä hujahti pari tuntia.

Eikö me voitaisi oikeasti ajaa vain perille? Ei se nyt niin kaukana ole. Yritän selittää tätä kuljettajalle. Pudistelee päätään.

Samaan aikaan rauhanturvaajien leffavastaava ja muut tukikohdassa ovat yrittäneet edistää asiaa. Älkää luovuttako vielä. Vartti, saadaan tulkki ja varmaankin yhteys paikallisen osaston komentajaan, katsotaan vielä. Kuulostaa lupaavalta. Puhelut Libanonissa maksavat 4 euroa minuutti. Noh, tämä homma katsotaan nyt loppuun asti.

Kuljettaja olisi jo edelleen valmis lähtemään, enkä ihmettele. Ei tee mieli olla rauhanturvaajia vaativalla alueella pienessä kylässä illan pimetessä. Ja tekemässä mitä? Leffailta oli kyllä hauska idea, mutta jossain vaiheessa vitsitkin pitäisi osata lopettaa. Vaihdan pitkähihaisen päälle. Five minutes, ok? Kuljettaja nyökkää. Odotellaan vielä.

Kuljettajalle tulee puhelu, hän riemastuu. At-Tiri! Ok? Yes! Soitto rauhanturvaajille, he ovat saaneet komentajan kiinni.

Pihaan kaartaa henkilöauto ilman kilpiä. No niin, meillä on nyt saattue perille asti. Lähdetään. Hahahah. Vähän naurattaa. Onhan tämä aika absurdia, jos oikein alkaa miettiä.

Ajamme pieniäkin kyliä pienempien kylien läpi. Musta-asuisia miehiä joka puolella. Hizbollah. Kuljettaja ei hymyile enää. Tiet ovat kapeita, molemmilla puolilla kartoittamattomia miinakenttiä. Pysytään tiellä. Välimerellinen tuuli on jo aika viileää. Pimeää kuin Suomen marraskuussa. Ei sentään sada.

Ajamme taas kevyesti nousevaa vuoristotietä pitkin. Joitakin rakennuksia on valaistu. Ehkä tuolla on tukikohta? 

 

Kello 19.30

Ajamme pimeässä. Ei se kymmenen kilometriä tainnut ihan pitää paikkaansa. Kyltti, UN POSITION 2-45. Kaarros oikealle.

Mäen takaa paljastuu keskellä pimeyttä iso tukikohta. Muurit ympärillä, valvontatorneja. Valoja. Piikkilankaa, kontteja, panssaroituja ajoneuvoja. Piikkimatto vedetään tieltämme, tervetuloa. Moro moro, kiva kun pääsitte! Tiedotusupseeri ja outdoor-henkinen alikersantti tulevat vastaan. Eiköhän mennä, leirissä odotellaan jo. Odottakaas, haen vielä takakontista tuliaiset.

Yleistiloihin on raivattu katsomo. Nelisenkymmentä katsojaa, oho! Kilo suomikarkkeja menee nopeasti jakoon, kunnon sinappi jääkaappiin.

Leffat pyörimään, aplodit, pieni kierros tukikohdassa, kiitos paljon järjestelyistä ja jeesistä, tsemppiä loppuviikoille! Takaisin pimeyteen. Hizbollahin checkpoint. Ei olla israelilaisia, Beirutiin matkalla.

 


Suomalaisten rauhanturvaajien majoitustilat eli körmyt molemmilla puolilla käytävää.

 


Videotykistä äänet kuosiin vielä ennen näytöstä.

 


Katsomo.

 


Edellisellä kerralla valkokankaalla oli näytetty Steven Seagalin leffaa. Sekin tilaisuus oli suosittu.

 

 


Allekirjoittanut kertoo seuraavasta elokuvasta.

 

Kello 23.30

Beirutin lentokenttä, kuljettajalle asiallinen palkkio, halaus, kiitos, what a day. Lounaaksi pastaa. Yöllä lennolle ja huomiseksi kotiin.

 


Teekkarihuumoria?

 

Vapaalasku-elokuvan esinäytös järjestettiin maanantaina 11.11. At-Tirissä YK:n suomalaisrauhanturvaajien tukikohdassa. Kiertueen tuottaja Arttu Muukkonen isännöi esinäytöstä paikan päällä. Muista kiertueen paikkakunnista sekä elokuvista lisätietoa relaa.com/vapaalaskuelokuvakiertue.

Arttu Muukkonen