Hapenpuutetta 5300 metrissä

Teltta

Blogiartikkelit syntyvät yleensä minulta helposti. Mutta nyt en tiedä edes mistä aloittaa. Pitäisikö kertoa hiihtämisestä 5300 metrin korkeudella? Jääkiipeilystä matkalla sinne? Telttailusta lähes viiden kilometrin korkeudella? Hulluudesta, joka ajaa kiipeämään näillä korkeuksilla muutama tunti lentokentälle saapumisen jälkeen? Tai oppaistani, jotka olivat kertoneet kaikille, että heidän asiakkaansa on Chico Loco ("hullu poika") joka hiihtää vuoria alasti? (Oppaat kun olivat sattumalta nähneet sen blogiartikkelini, jossa hiihdin kotikeskuksessani uimahousuissa.)

Tai ehkä voisin kirjoittaa siitä, miten lähellä matka oli tragediaa vuorella tutustumalleni amerikkalaiselle naiskiipeilijälle? Hän sairastui pahasti vuoristotautiin, mutta selvisi tilanteesta lopuksi. Mutta ei ennen kuin oppaani oli kantanut hänet kymmenen kilometriä selässään alas vuorelta... viiden kilometrin korkeudessa... samalla kun minä yritin pysyä juoksevan oppaan vauhdissa. Ja sitten oli vielä se kolmen tunnin taksimatka sairalaan. Loppu siis kuitenkin hyvin, onneksi.

Ja kaikki tämä kesti alle 48 tuntia. Muistiin jäävä viikonloppu.

 

Matka Boliviaan

Lähtö Miamista

Boliviaan pääsy oli yllättävän helppoa. American Airlines lentää sinne päivittäin Miamista. Otin tuon lennon perjantai-iltana, heti kun työkokoukseni oli ohi. Nukuin koneessa, ja saavuimme La Paziin, Bolivian suurimpaan kaupunkiin kello 6 aamulla. Mutta itse lento oli jännittävä. El Alto, La Pazin lentokenttä, on 4061 metrin korkeudessa ja yksi maailman korkeimmalla sijaitsevista lentokentistä. Saapuvat matkustajat pyörtyvät silloin tällöin ohuesta ilmanalasta.

Laskeutuminen La Paziin oli mielenkiintoinen. Yleensä laskeutumisen tuntee korvissaan. Niin nytkin, mutta ei sen vuoksi että ilmanpaine olisi noussut. Koneen sisällä ilmanpaine laski kun lähestyimme La Pazia. Juuri ennen laskeutumista sisäilmanpaine oli neljä kilometriä. Toivoin, että lentäjillä oli happinaamarit.

Laskeutuminen

La Paz

Mutta pääsimme perille hyvin, enkä tuntenut kentällä mitään erityistä. Bolivian Mountain Guidesin ryhmä odotti minua: opas, kuski, englannin kielen taitoinen sihteeri, pikkulapsi ja yksi teini-ikäinen. Mikä retkikunta! Pysähdyimme pikaisesti La Pazissa tiputtamassa tavarani hotelliin, ja jatkoimme sitten kohti Cordillera Realin vuoristoa.

Pölyä

 

Perusleiri

Perusleiri

Perusleiriin kiipeäminen oli helppoa, vaikka leiri olikin lähes 4800 metrin korkeudessa. Meillä oli omat nukkumateltat ja yhteinen keittiöteltta, jossa kokki laittoi koko ajan ruokaa. Perusleiri oli suunnattoman kauniin järven vieressä. (Olin koulussa lukenut, että maailman korkein järvi on Titicaca, mutta leirimme järvi oli lähes kilometrin korkeammalla. Myöhemmin tekemäni Internet-haku kertoo että järviä tai ainakin lampia riittää jopa yli kuuden kilometrin korkeuteen asti. Titicaca on vain korkeimmalla sijaitseva järvi, jossa on kaupallista laivaliikennettä.)

Vessa

Näköaloja

Perusleiri

Keittiöteltta

Lepohetki

 

Kiipeäminen

Tavoitteenani oli kiivetä yhdelle Cordillera Realin huipuista, Tarija Peakille. Reitti huipulle kulkee ison, mutta helppokulkuisen ja suhteellisen turvallisen jäätikön kautta. Toisin kuin monet muut alueen vuoret, Tarija Peak on myös helposti hiihdettävissä.

Kiipeäminen

Herääminen viidessä kilometrissä kello kolme, ja aamu olivat todella rankkoja.  Luulin, etten selviäisi jäätikölle asti. Sinne päästyäni sain jostain syystä lisää energiaa, ja loppuosa matkasta jääraudoilla ja hakuilla sujui helpommin.

Lähes huipulla

Jääraudat

Huipulla

 

Hiihto

Lasku

Neljä minuuttia.

Kovaa jäätä, reilu viisisataa metriä korkeuseroa, jyrkkä rinne, ja riittävästi vauhtia.

Lasku

Suksikuljetus

Retkikuntaa

Korkeus huipulla (noin)

Perusleiri

Taivasta La Pazin lentokentällä kello 6

Kuvat ja video (c) 2012 Jari Arkko sekä Bolivian Mountain Guides

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=42084.0

jariarkko