Kadonneen vuoren metsästäjät

Maski

Aurinko. Aallot. +35. Trooppinen saari. Ei muuta tekemistä kuin kävellä mustalla hiekalla ja hätistellä parimetristä liskoa pois telttapaikalta. Hetkinen. Mustalla hiekalla? Liskoja? Mikä tämä paikka oikein on?

Olen Anak Krakataulla ("Krakataun poika"), pienellä vulkaanisella saarella Indonesiassa. Tämä Jaavan ja Sumatran välissä sijaitseva saari nousi merestä vasta vuonna 1927. Saari kasvaa isänsä, Krakataun paikalla. Krakatau katosi täysin vuoden 1883 räjähdyksessä. Räjähdyksen aiheuttamat tsunamiaallot tappoivat 36 000 ihmistä ja pystyttiin havaitsemaan jopa Englannin kanaalissa asti. Ilmakehään syksynyt tuhka kylmensi koko maapallon muutamaksi vuodeksi.



Tehtävä

Tarkoituksenani on tehdä ensilasku Anak Krakataulta lumilaudalla. Trooppisella saarella! Tämä 300-metrinen tulivuori on, jos mahdollista, vielä kuumempi kuin rannan hiekka. Vuorelle ei ole koskaan satanut eikä tule satamaan lunta. Mutta huhun mukaan sillä olisi paksu tuhkakerros. Ja tarkoitus on laskea lumilaudalla, koska tuhkan ja hiekan laskeminen laudalla tuntuu jotenkin luonnollisemmalta kuin suksilla.


Tosin se lumilautailu tulee olemaan jännää. Takana on vasta kolmisen tuntia laudalla laskemista. Käytännössä olen elämässäni toista päivää laudan päällä. Mutta kuinka vaikeaa se muka voisi olla? Luulen, että olen valmis "mustaan rinteeseen", meni sitten tyylillä tai ei.


Kiipeäminen

Anak Krakatau on turistikohde, joskin vain muutamille tai korkeintaan muutamille kymmenille ihmisille päivittäin. Turistit kiipeävät 140 metrin korkeudessa sijaitsevan vanhan kraaterin viereen. Tämä reitti on helppo, vaikka loppuosassa jalkojen alla onkin pehmeää hiekkaa ja tuhkaa.

Mutta seuraava osuus onkin jo vaikeampi. Siinä kiivetään ylöspäin isojen vulkaanisten kivien seassa. Tällä osuudella saa olla huolellinen, ettei kompastu tai satuta itseään kivien teräviin reunoihin.

Viimeinen kolmannes on kuitenkin erittäin vaikea. Vuoresta vähän aikaa sitten singoneet kivet muodostavat pehmeän, epästabiilin kerroksen. Se ei kanna kiipeilijää, vaan murtuu ja luisuu alas jokaisella askeleella. Yksi askel ylös, valun pari askelta alaspäin. Onneksi jätin kaksi opastani vuoren puoliväliin, seuraamaan kiipeämistäni etäämmältä. Yleensä en haluaisi kiivetä yksin, mutta nyt siitä on apua. Ei tarvitse murehtia siitä, aiheuttavatko askeleeni kivivyöryn kohti perässä kiipeilijöitä.

Mutta on silti vaikeaa. Ensimmäinen huiputusyritys epäonnistuu, valun liikaa alas jokaisella askeleella. Seuraavana päivänä teemme uuden yrityksen ja aloitamme pimeäsä aamulla kello 4:30. Kun lähdemme näin aikaisin, voimme kiivetä ennen kuin polttava aurinko nousee. Valitsen tällä kertaa toisen reitin, hieman kivisemmän. Nyt ylösmeno on mahdollista. Tunnin kiipeämisen jälkeen pääsen huipulle, juuri kun aurinko on nousemassa. Seinämä ylöspäin on jyrkkä aivan kraaterin reunalle asti, ja putoaa sitten alas savuavaan kuoppaan. Koko vuori kraaterin reuna mukaanlukien vaikuttaa epävakaalta. Ja savu on alkanut haitata. Onneksi mukana on hengityssuojain, mutta on aika lähteä alas, ja nopeasti.

Aivan kraaterin reunalla asti on kuitenkin hämmästyttävää elämää, kuten leppäkerttu ja jokin heinäsirkan sukulainen. Ne taitavat pitää lämpimistä paikoista.

Kadonneen tuhkan metsästäjät

Syyllinen on viime marraskuun purkaus. Sitä ennen koko vuori oli paksun tuhkan ja hiekan peitossa. Nyt koko saari on täynnä teräviä kivilohkareita, vain siellä täällä on hiekkaa tai soraa. Olosuhteet eivät ole parhaat mahdolliset lumilautailuun. Mutta sitä on kuitenkin pakko kokeilla, kun näin pitkälle on päästy. 

Aivan huipulla kivet ovat hieman pienempiä, nyrkinkokoisista jalkapallon kokoisiin. Ne ovat toisissaan löyhästi kiinni ja lähteävät helposti liikkeelle. Pystyn liukumaan hieman alaspain. Viidentoista metrin jälkeen lohkareet ovat liian kiinteästi kiinni maassa, jotta niiden päältä voisi lautailla. Jatkan kävellen. Hieman alempana sorainen alue mahdollistaa hauskemman lautailun. Laudan reuna ottaa kuitenkin kiinni johonkin, ja teen rinteessä voltin. Onneksi päällä on suojavarusteet, ja mäki on pehmeä. Saan vain muutaman naarmun.

 

 

Ja tuo pehmeä rinne tuo myös hauskan piirteen. Jos istahdan alas lumisella rinteellä, tulee helposti kylmä. Täällä uppoan muutama kymmenen senttiä kivikerrokseen. Mutta siinä ei pysty istumaan kuin ehkä minuutin, kun vuoren sisältä hehkuva lämpö alkaa polttaa takalistoani.

 

 

Seuraavaksi on taas käveltävä, tasaisemman kohdan ylitse. Tämän jälkeen alkaa kuitenkin mielenkiintoisin kohta, vanhan kraaterin reuna. Tämä osa on hiekkainen ja tuhkainen. Ei tosin kovin jyrkkä, joten lautailu menee hitaasti.

Tälläkin rinteellä on kuitenkin kiviä siellä täällä. Pieniä osumakraatereita marraskuun purkauksesta lentäneistä laavapommeista. Pikkukraaterit ovat jopa kolme metriä läpimitaltaan, ja niiden keskellä on nyt jo jähmettynyt laavakivi. Aivan kuin mutapaakkuja olisi heitelty ympäriinsä. About.com:n ohjeen mukaan tällä osalla vuorta on vaara "polttaa iho auringossa tai äkkiarvaamaton kuolema laava- tai kaasupommin myötä". Jäljet todella näyttävät siltä, mutta onneksi vuori ei ole juuri nyt purkautumassa. Mutta viime päivinä on ollut joitakin pieniä järistyksiä, joten täällä ei kannata kuitenkaan viettää liian kauan, sillä purkaus voi olla tulossa.

Ja sitten vihdoinkin takaisin rannalle ja lepäämään.

Miten sinne pääsee?

Helpointa Anak Krakataulle on tulla Caritasta, Jaavan saaren länsirannalta. Carita on noin neljän tunnin automatkan päässä Jakartasta, jossa sijaitsee kansainvälinen lentokenttä. Tarvitset opasfirman järjestämään laivat yms. Minulla oli posiitivinen kokemus Krakatau Tour-yrityksestä ja heidän oppaastaan Iman.


Matka saarelle on noin 60 kilometriä, ja melko haastava. Merenkäynti on helposti voimakasta. Jouduimme paluumatkalla odottamaan päivän merenkäynnin laantumista. Silti aallot olivat matkalla korkeammat kuin pieni veneemme. Ja kun vene kulkee lujaa, se iskee jokaiseen aalton munuaiset irrottavalla voimalla. En suosittele matkaa, jos ei tiedä kestävänsä kovaa merenkäyntiä.

Tulivuori näkyvissä, Sir!

Hieman rauhallisempi vaihtoehto on hitaat laivat Sumatran puolelta. Mutta minusta oli hauskaa majoittua telttaan saarella, olimme yhden yön saarella itse asiassa täysin yksin kun myös puistonvartijat lähtivät kotiin. Hitaammat laivat tuovat turisteja vain päiväretkelle, ja yöpyminen tapahtuu jossain muualla, paremmissa olosuhteissa mutta ei varmasti niin mielenkiintoisessa paikassa!

Ne liskot? Vaikuttivat melko kesyiltä. Ehkä turistit ovat syöttäneet niitä. Tai ne olivat syöneet edelliset turistit, eivätkä olleet kovin nälkäisiä. Nukuin rauhallisesti, vaikka parimetrisiä liskoja hiipikin teltan ympärillä.

Jälkipuhe


Joku voisi kysyä, että miksi. Voisin antaa kiipeilijän vakiovastauksen, koska se on siellä. Mutta oikeasti olen varmaan jo kymmenen vuotta halunnut Krakataulle. Suosittelen muuten kirjaa "Krakatao: The Day the World Exploded", jonka on kirjoittanut Simon Winchester.

Ja lumilautailu oli viime hetken idea, ja keino tehdä retkestä haastavampi. Jos paikalta olisi löytynyt kunnon tuhkaa, retki olisi voinut olla eeppinen. Nyt se oli hankala, hidas alasliukuminen. Mutta pääsin kuitenkin alas. Toivon, että seuraavan tuhkapurkauksen jälkeen joku tekee kunnon ylhäältä alas laskun, ja saa mukaan joitakin hienoja kurveja.

Tämä artikkeli on omistettu "Absurdly Crappy Ski Conditions" -säikeelle EpicSki-foorumilla, koska sain sieltä idean tehdä tämän.


Varoitus

Tätä ei sitten kannata kokeilla kotona, tai naapuruston tulivuorella. 

Kuvat ja videot  (c) 2013 Jari Arkko. Blogin englanninkielinen versio (hieman isommilla kuvilla) löytyy täältä

Partioaitta