Lumivyöry

"Lumivyöry!" Jo sekunnin kuluttua luotijunan nopeudella liikkuva vyöry osui meihin. Huusin ja yritin taistella vyöryä vastaan, mutta sillä ei tuntunut olevan vaikutusta. Kaikki oli ohitse nopeasti, ehkä vain toisen sekunnin jälkeen. Olin kaulaani myöten lumen alla ja kaverini 40 metriä edempänä ja lumen peitossa. Miten tähän jouduttiin?

Mutta tärkein ensin: pääsimme pois ja olemme siis kunnossa, kuten myös oppaamme ja se toinen samaan vyöryyn joutunut ryhmä. Sen pienen kylkiruhjeen lisäksi ainoat vauriot olivat taloudellisia. Lumivyöry on kuitenkin hirveä kokemus. En halua sellaiseen enää koskaan, enkä suosittele sitä muillekaan. Hiihtovideoista saa väärän käsityksen kevyistä, poishiihdettävistä vyöryistä. Oikeasti vyöryt voivat olla rajuja, eikä sellaisen linjalle joutuvilla ole juurikaan mahdollisuuksia tehdä mitään. Tapauksesta on nyt viikko, ja käteni tärisivät vieläkin järkytyksestä. Tunne vyöryn alla vastaa lähinnä jotain, mitä voisin kuvitella hukkuvan ihmisen tuntevan.

Vyöry sattui päivän ensimmäisellä laskulla Balmen ja Vallorcinen keskuksen alueella Chamonixissa. Toinen päivä saman, kokeneen oppaan kanssa, ja viime hetken muutos alkuperäisiin suunnitelmiin, lumivyöryvaaran välttämiseksi muualla. Olimme juuri siirtyneet Sveitsin rajan ylitse, ja vaikka vyöryvaara yön lumisateen jäljiltä oli ilmeinen, emme olleet erityisen huolissamme. Hiihdimme kohdassa, jossa rinteen jyrkkyys ei riittäisi ainakaan isompiin vyöryihin. Mutta yläpuolellamme oli kuitenkin iso, jyrkkä seinä. Hiihtäessämme eteenpäin seinämästä repesi laatta, joka muuttui leveäksi, pölypilvimäiseksi puuterivyöryksi. Vyöry törmäsi ensin tasaiseen alueeseen seinämän alapuolella, jatkaen sitten kohti loivaa kurua jossa olimme.

Selässäni oli vyöryreppu, mutta en ehtinyt tehdä vyöryn havaitsemisen jälkeen kuin yhden vaistonvaraisen asian: hiihdin eteenpäin, päästäkseni pois kurun keskeltä. Repun kahvaa en ehtinyt vetää. Oppaamme huomasi vyöryn ensimmäisenä ja ehti hiihtää hieman pidemmälle, jääden ulos varsinaisesta vyörystä. Minä olin vyöryn reunalla muutaman metrin päässä oppaasta, ja en ilmeisesti liikkunut vyöryn voimasta ainakaan kovin paljoa, vaikka päälleni kertyikin paljon lunta. Jarmo taas oli hieman jäljessäni ja vyöryn suuremman voiman alla.

Vyöryn havaitsemisesta alkanut paniikki jatkui. Yritin nousta lumen alta, mutta olin juuttunut kiinni. Käteni olivat kuitenkin vapaana, joten aloin kaivaa itseäni ulos. Remi, oppaamme yritti auttaa minua, mutta päätimme, että oli parempi etsiä Jarmoa, minä pääsisin lumesta vielä itsekin ylös. Mutta Jarmoa ei näkynyt missään. Remi halusi sulkea piipperini voidaakseni aloittaa etsinnän, mutta piipperi oli vielä syvällä takkini sisällä. Kaivoin raivoisasti lunta ympäriltäni päästäkseni avaamaan vetoketjut ja saadakseni lähettimen pois päältä. Mutta Remi ei löydä etsinnässä mitään signaalia. Hetken kuluttua kuulemme kuitenkin Jarmon äänen ja Remi näkee hänet alempana, kurun mutkan takana. Jarmo oli ajatunut lumen mukana paljon pidemmälle, selälleen lumen alle, mutta onneksi vain ohuen lumikerroksen alle. Hän pääsi omin avuin ylös, ja kävi saman hakuyrityksen läpi kuin mekin, myöskään löytämättä mitään. Etsimme siis toisiamme samaan aikaan! Mutta löysimme toisemme siis lopuksi äänen perusteella. Entä oliko vyöryssä muita kuin me kolme? Epäselvien muistivälähdysten ja ranskankielisen huudon jälkeen selviää pikkuhiljaa, että myös toinen ryhmä on ollut vyöryssä, mutta ketään ei kuitenkaan ole hukassa.

Minä en kuitenkaan ollut vielä poissa lumesta. Päällämme oli kurun seinä. Lumikuoppani pohjalta se näytti uhkaavalta. Ja syöksyisikö sen ylitse kohta lisää lunta? Klaustrofobia ja pakokauhu sekottui jo shokissa olevassa mielentilassani. Jatkoin kaivamista, kunnes pääsin toiseen jalkaani asti, ja sain painettua siteen auki. Lumi oli yllättävän pehmeää, sitä pystyi pyyhkäisemään kädellä helposti. Ehkä vyöryn reunalla lumi ei pakkaudu niin tiukkaan. Silti kesti noin viisi minuuttia päästä lumen alta pois. Ja vasta jälkikäteen tuli mieleen, että jalan vääntäminen olisi saattanut vapauttaa minut nopeammin kuin kaivaminen. Tosin siteeni ovat yleensä aika tiukalla.

Kun olin päässyt itse pois, piti vielä hakata suksi ulos kuopasta. Silmälasini, toinen sukseni ja sauvani olivat kuitenkin tiessään. Remi jatkoi suksien etsimistä samalla kun itse lähdin kiipeämään muutaman metri kohti hieman korkeampaa kukkulaa uuden vyöryn pelossa. Parin minuutin tuloksettoman etsinnän jälkeen päätämme kaikki jättää sukset vyöryn alle ja siirtyä turvallisempaan paikkaan.

Mutta täydellistä turvaa tuon jyrkän vuorenrinteen alta oli vaikea löytää. Lisäksi yrityksemme päästä pois ovat tuloksettomia. Lumen läpi kahlaaminen oli vaikeaa muutamankin metrin matkalla, ja takaisin hiihtokeskukseen oli kilometrien matka, edelleen vyöryvaarallisen alueen läpi. Kommunikaatio oli hankalaa. Remin puhelimella ei jostain syystä saada yhteyttä mihinkään, eikä kenelläkään ole muuta radioyhteyttä pelastuspartioihin. Lopulta yhteys muihin oppaisiin saadaan minun puhelimellani, ja oppaat lupaavat tuoda meille sukset. Minulla on siis vain yksi suksi ja Jarmolla ei yhtään. Oppaan suksien vaellussiteet taas eivät sovi meidän monoihimme. Odotamme vuoren alla puoli tuntia, kunnes kaksi vuoristo-opasta laskevat avuksemme, ja lainaavat toiset suksensa Jarmolle. Lähdemme hiihtämään eteenpäin, minä kaatuillen siellä täällä yhdellä suksellani. Pääsemme kurun toiselle puolelle, kiiveten harjannetta ylöspäin kohti hiihtokeskusta, kun päällemme vyörynyt seinä vyöryy uudestaan. Kolme kertaa. Yksi vyöryistä menee suoraan kohti odotuspaikkaamme. Lumikasa pysähtyy aivan odotuspaikkamme eteen, pilven mennessä paikan yli. Todennäköisesti odotuspaikalla olisi voinut selvitä tuostakin vyörystä, mutta varmaa on, ettei päälleputoavan vyöryn katselu olisi ollut helppoa, varsinkaan toista kertaa päivän aikana. Odotuspaikan takana oli kalliojyrkänne, joten helppoa pakoreittiäkään ei olisi ollut.

Jatkan vaellustani yhdellä suksella. Joudumme hiihtämään pitkän matkan, ja kun pääsemme lopulta takaisin rinteille, niin joudumme vielä laskemaan muutaman rinteen päästäksemme Vallorcinen kylään. Lopussa opin jollain tavalla hiihtämään sillä yhdelläkin suksella, ja tekemään myös niitä toisen suunnan käännöksiä. Syvän lumen hiihtokin tuntuu onnistuvan, tosin kaadun edelleen vähän väliä. 

Loppu siis hyvin. Mutta miten ihmeessä me jouduimme tähän tilanteeseen? Missä virhe, vai oliko kyseessä vain huono tuuri? Jos hiihtää vähintään kerran viikossa jotain erikoista, niin ennemmin tai myöhemmin on toki todennäköistä, että jotain sattuu. Vyöry, putoaminen, kaatuminen, kivi, törmäys, ... neljänkymmenen vuoden hiihtokokemukseeni ei olekaan mahtunut mitään suurempia ongelmia, paria haavaa ja tikkausta lukuunottamatta. 

Mutta tällä kertaa syytän itseäni tyhmyydestä, sillä tuon aamun virheiden lista on pitkä. Typeriä teknisiä virheitä, kuten se, että vyöryreppuni varmistus oli päällä, vaikka olimme jo rinteiden ulkopuolella. No, kahvan olisi saanut auki joka tapauksessa melko nopeasti, mutta kaikki tapahtui reaktioajan suuruusluokkaa olevassa hetkessä. Ja tuo aika olisi voinut olla pidempi, jos emme olisi pysähtyneet samaan paikkaan ja keskittyneet vain seuravaan laskuun, eikä ympäristön tarkkailuun. Ja millaiset kommunikaatiovälineet olivat mukana mahdollisen onnettomuuden sattuessa? Entä jos minä olisin ollut lumen alla, kenen puhelimella olisi sitten soitettu?

Mutta suurin virhe oli kuitenkin tuohon paikkaan meneminen. Jälkikäteen selvisi, että jyrkkä seinämä on yksi Chamonixin vyöryvaarallisimmista paikoista. Meillä ei ollut hyvää syytä mennä sinne, emmekä me asiakkaina selvittäneet, mihin tarkkaan ottaen olemme menossa. Emme tarkkailleet mistä suunnasta mahdolliset ongelmat saattaisivat iskeä. Lumen vyöryherkkyys selvisi meille kurua hiihdettäessä, mutta se ei saanut meitä vaihtamaan reittiä tai kiirehtimään eteenpäin. Suunnitelmien muuttuminen aamulla, viime tipassa vaikutti valmisteluun, enkä ole varma siitä kuinka hyvin edes opas tiesi paikan luonteesta. Oppaankaan kanssa rinteiden ulkopuolinen hiihto ei ole riskitöntä, uutisten perusteella lähes kaikki vakavat onnettomuudet tuntuvat sattuvat oppaiden kanssa. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että oppaasta olisi haittaa, vaan siis sitä, ettei opas ole mikään vakuutus luonnonvoimia vastaan. Vasta tämän tapauksen jälkeen olen ajatellut asiaa niin, että jokaisen tulee kuitenkin tietää missä ollaan, mitkä riskit ovat olemassa, ja riskejä pitää arvioida uudelleen tilanteen mukaan. Kun olen yksin tai kavereiden kanssa jossain, mietin hyvin tarkkaan mikä tilanne on, mutta jotenkin oppaan kanssa olen ollut turhan huoleton. Kaikkien vuorilla liikkuvien pitää tietää missä mennään ja mitä voi tapahtua. Nyt tuo varomattomuus oli kostautua kohtalokkaasti. Mutta meillä oli onni mukana, eikä mitään peruuttamattomia vahinkoja tullut. Tällä kertaa.

Tämä vyöry sattui siis viime viikon perjantaina. Ennen vyöryä hiihdimme kaikkea mahdollista: esimerkiksi kun saavuimme Chamonixiin, niin otimme Breventin mustan rinteen lämmittelyksi ja siirryimme sitten 45 asteisiin offareihin sen vieressä. Vyöryn jälkeen hiihdimme lähinnä sinisiä rinteitä ja kiersimme kaikki Chamonixin baarit. Otimme myös aurinkoa ja katsoimme vapaalaskukisaa. Luulen, että siirryn hiihtämään jatkossa lähinnä hiekkadyynejä.

 

Ai niin, ja ne sukset. Kun pääsimme vuorelta alas, soitin ensin kotiin ja kerroin, että olimme kunnossa. Seuraavaksi soitin Skiserviceen ja kysyin oliko heillä vielä se toinen pari sitä vanhaa suksimalliani myynnissä. Oli, ja nyt minulla sitten on kolme kappaletta samanlaisia suksia. Yritin kyllä ostaa vain yhtä suksea, mutta en saanut siihen hyviä alennuksia :-) 

 
Kuvat ja videot (c) 2014 Jari Arkko ja Jarmo Ruuth. This blog is also available in English.

Laji:

Onneksi ei käynyt pahemmin! Omakohtaisia kokemuksia lumivyöryistä kuulee edelleen vähän ja joten kiitos hyödyllisen kokemuksen jakamisesta!

---------------------------------------
Elämä on ulkona. Relaa netissä.
---------------------------------------

Kiitos kokemuksen jakamisesta. Viime vuonna Chamonixissa lumivyörykurssini kouluttaja sanoi, että hänen näkemyksensä mukaan puolet alueen oppaista ei hallitse kyseisen peruskurssin sisältöä. Myös hän varoitti luottamasta sinisilmäisesti oppaiden kykyyn navigoida turvallisesti, kun vyöryvaara on koholla. Huonosta oppaasta voi olla enemmän haitaa, kuin hyötyä lumiturvallisuuden suhteen, koska oppaan seurassa sulkee helposti omat epäilykset pois ja ryhtyy kulkemaan lampaana oppaan perässä. Iso osa oppaista ei lisäksi halua ottaa asiakkaita mukaan suunnitteluun, joten silloin voi joutua hyvin yllättäen tilanteisiin, joista ei voi myöskään perääntyä.

Hyvin kirjoitettu kertomus järkyttävästä kokemuksesta. Kuten joskus aiemmin olen (tällä foorumilla?) todennut, oppaat ovat vain ihmisiä hekin ja heidän toimintaan voi vaikuttaa muutkin kuin turvallisuusaspektit. Esim. mennään kuitenkin jonnekin rinteiden ulkopuolelle (vaikkei pitäisi sinä päivänä ehkä mennä ollenkaan), jotta asiakkaat pysyvät tyytyväisinä ja kassavirta ei tyrehdy. Lisäksi oppaan kanssa liikuttaessa harkinta ja päätökset siirretään toiselle henkilölle, jolloin oma tietoisuus tilanteista heikkenee olennaisesti. Ei tarvitse itse tehdä tarkempia 3x3-analyyseja tms. kun opas kerran on sitä mieltä että mennään...

Hyvä kirjoitus ja hyvää onnea vyöryssä. Laskitteko alas "kuruun" josta oli tarkoitus poistua pohjaa myöten eteen/alaspäin?

Hieno analyysi tapahtuneesta! Kiitos.
Namibian Swakopmundissa oli kivoja hiekkadyynejä :-)

Lumivyöryyn itsekin kerran joutuneena ymmärrän fiiliksen. 2006 talvena laskettiin Brusonissa lumisateessa sieltä ylänappihissiltä sen pienen aukean yli ja tarkoituksena laskea metsässä (taisi olla useampi rundi tätä jo alla) tuolihissille.

Siinä aukean yläosassa on pieni kumpare. Ei varmaan kuin joku 5-10m korkea. Muuten koko aukea aivan loivaa, niin, että suoraan pitää lojotella. Tietenkin ajattelin ottaa siitä kumpareesta vauhtia ja laskin pikkaisen poikittain sen yli. Kuulin vain napsahduksen ja huomasin koko lumipatjan ratkenneen siitä kumpareen yläosasta 10-20cm paksuudelta, muutama metrin itseni yläpuolelta. Kerkesin kääntää sukset alaspäin ja koetin laskea alta pois. En kuitenkaan onnistunut, vaan vyöry sai minut kiinni ja jäin pysähdyksiin selkä ylrinteeseen päin. Lumi alkoi nopeasti nousta, vyötärölle, kainaloihin... ja vaistomaisesti nostin kädet sauvat pystyyn, jotta musta jäisi edes jotain näkyviin. No lumi kuitenkin pysähtyi hartialinjan korkeudelle ja selvisin säikähdyksellä. Senverran tiukkaan lumi kuitenkin pakkautui, että kymmenisen minuuttia siitä itseäni kaivelin.
Paikka sinänsä on harmittoman näköinen pikku kumpare, mutta se ei tee siitä yhtään vähemmän vaarallista. Mietin jälkikäteen, että jos oisin ollut meidän ryhmässä vikana ja oisin hautautunut kunnolla, ei kukaan olisi ennen metsän reunaa varmaan edes huomannut poissaoloani. Metsänreunalta muutaman sada metrin päästä tuskin ois edes lumisateessa nähnyt koko kumpareelle. Eli pienessäkin paikassa voi käydä hassusti...

Partioaitta