Sarcophilus Satanicus

Sarcophilus Satanicus.Tuttavallisemmalta nimeltään tasmanian paholainen. Yritimme hiihtää kanssasi, mutta toisin kuin kenguruja sinua ei näkynyt missään. Kuulimme, että olet vaarassa. Paholaisen kannat ovat tippuneet ainakin 80% ja ehkä jopa 99% 90-luvusta, mysteerisen, tarttuvan syöpätaudin vuoksi. Näimme paholaisia tarhassa, mutta emme yhtään luonnossa. Vaikka hiihdimmekin alueilla, joissa niitä olisi aiemmin näkynyt.

Tämä artikkeli kertoo neljän päivän Tasmanian kiertueesta, Australian matkani viimeisestä osasta. Aiemmat osat käsittelivät New South Walesia ja Victoriaa. Emme siis nähneet paholaisia, mutta näimme kuitenkin kenguruita, vallabeja, ja opossumeja, todistimme suurinta lumen tuloa vuosikymmeneen, ja hiihdimme monta kiinnostavaa reittiä. Laskimme mm. Jacobs Ladderin tien, kiemuraisen reitin Tasmanian toiseksi korkeimmalta vuorelta.

Ben Lomond

Jostain syystä joudun usein teille, joita pidetään maailman vaarallisimpien listalla. Kuten täälläkin. Tasmanian suurimpaan hiihtokeskukseen - Ben Lomondiin - pitää kulkea Jacobs Ladderin serpentiinitietä. Yrittäessämme ylös ensimmäisenä päivänä jouduimme pysähtymään suuren lumimäärän vuoksi. Auraus olisi ollut tiehöylän tehtävä, mutta sen rengas oli rikki. Ja renkaan paikkaukseen kutsuttu mekaanikko oli juuttunut kuorma-autoineen lumeen... Muuta tunnin odottelun ja kuormurin työntelyn jälkeen rengas oli korjattu, ja pääsimme jatkamaan matkaan höylän perässä. (Teron lumivyörylapio oli muuten hyödyllinen, parikymmentä maastoautoa, yksi tiehöylä, ja yksi rengasfirman auto... eikä kenelläkään lapiota mukana? haloo...)

  

 

Päästyämme perille selvisi, etteivät hissit olleet käynnissä. Ehkä lumentulon vuoksi? Ilmeisesti ei. Hissit ovat antiikkiset ja usein poissa käytössä silloinkin kun aurinko paistaa ja asiakkaat ovat saapuneet paikalla. Harmi. Alue olisi hauska, ja ansaitsisi paremmat hissit. Paikallisten harrastajien Facebook sivu on täynnä valituksia asiasta.

Mutta ei hissien puuttuminen estä hiihtoa. Päätämme Teron kanssa kiivetä/skinnata ylös, vaikka näkyvyys onkin nolla, jäätävä lumi lentää vaakasuoraan kovassa tuulessa, ja paikka oli tuntematon. GPS ja korkeusmittari näyttävät meille, milloin saavutamme Legges Torin (1570 metriä), Tasmanian toiseksi korkeimman vuoren huipun. Itse hiihtokeskus oli 1460 metrin korkeudessa, joten matka ei ollut hirveän pitkä. Hiihdämme alas ja päätämme lopettaa hiihdon siltä päivältä, alkoihan kello jo olla paljon ja pimeys oli tulossa.

  
 

Jacobs Ladder

Jatkaessamme matkaa alaspäin saavuimme Jacobs Ladderin mutkiin. Ja juuri oikeaan aikaan. Hieman myöhemmin lunta olisi ollut liikaa autolle, ja hieman aiemmin sitä olisi ollut liian vähän. Halusin nimittäin kokeilla, voisiko tien hiihtää. Siis ei itse jyrkännettä; se olisi ehkä hiihdettävissä, mutta suurta osaa sitä peitti kivivyöryjä estävä verkko. Hiihdän kyllä jyrkkää lumirinnettä mielelläni, mutta en 50-asteista metalliverkkoa... eikä lunta ollut riittävästi verkon peittymiseen. (Ja jos olisi ollut, vyöryriski olisi ehkä ollut liian suuri. No, ehkä vielä joskus...)

Hiihdän siis tietä alas pimeässä ja lumisateessa, auton valojen valaistessa matkaani. Helppoa. En kuitenkaan ole varma, ovatko muut ehkä tehneet saman tempun aiemmin. Normaalitilanteissa Ben Lomondissa on hyvin vähän lunta. Lumen riittäminen tielle asti oli poikkeuksellista. Mahtaisivatkohan paikalliset tietää, onko tietä laskettu aiemmin?

 
 
 

Ben Lomondin hiihtokeskus 

Aurinkoisena päivänä Ben Lomond on mukava paikka. Näköalat ovat hienoja. Vuori on avoin ja vapaa hiihdettäväksi mihin suuntaan vain, kunhan vain itse pystyy palaamaan sivilisaatioon suksilla tai muulla tavalla. Vuoren lähellä on kuitenkin vain yksi tie.

Itse hiihdin Legges Torin päältä vuoren takaosaa kohti, päätyen lopuksi Jacobs Ladderin tielle. (Tämä oli viimeinen laskumme, ja Tero oli ystävällinen ja ajoi autoa noukkimaan minut mukaan. Kiitos!) Tuolla retkellä törmäsin niihin lumesta hämmästyneisiin kenguruihin.

Takaosa: 

 

Alueella on useita hissejä, kaikki melko lyhyitä. Paikalla on myös pari hotellia, kauppa, baari, ja ravintola-pubi. Ja paljon mökkejä. Potentiaalia hyväksi hiihtokeskukseksi, kunhan hissit vain saataisiin kuntoon. 

 
 

 

Kissa vai opossumi vai jotain muuta? 

 

Mount Field

Tasmanian toinen hiihtokeskus on Mt. Mawson, joka löytyy Mount Fieldin luonnonpuistosta. Mt. Mawson on hiihtoseuran omistama ja pikkuruinen. Jo sinne pääsy on vaikeaa: kun auto on saatu parkkiin, on vielä jaksettava 200 metriä ylemmäksi kävellen tai suksilla, ja vasta sitten ollaan hissin ala-asemalla. Tämä kestää helposti 45 minuuttia, vaikka wikisivun mukaan 20 minuuttia riittäsi. No, eksyimme reitillä ja menimme vahingossa pidempää reittiä.

Ja kun pääsimme perille, kello oli jo niin paljon, että hissit olivat sulkeutumassa! Mikä kirous meillä olikaan Tasmaniassa? Neljän päivän aikana vain pari hissinousua Ben Lomondin aurinkoisena päivänä! No, haikkailu pitää kunnossa.

Hiihdimme alas, ja pelkästään tuo paluu parkkipaikalle oli hauska hiihtää.

Mount Fieldin puisto olisi ollut hyvä paikka nähdä paholaisia, mutta emme nähneet yhtäkään. Samassa puistossa on myös nähty viimeinen thylacine (Tasmanian tiikeri). Nyt ne ovat sukupuutossa.

Kun hissit eivät olleet auki, emme jaksaneet enää kiivetä itse rinteiden päälle. Tässä päärinne (joskin harjanteen takaa löytyy vielä lisää rinteitä):

Kiipeämisreitti ja ajomatka hiihtoalueelle:

  

Launceston Afterski

Ben Lomondin lähellä tukikohtamme oli Launcestonin kaupunki. Mukava, joskin hiljaisen oloinen kaupunki.

Ostimme autoomme ketjut autObarn-liikkeestä. Ostaminen on helpompaa kuin vuokraaminen, eikä tule juurikaan kalliimmaksi useamman päivän reissulla. Autovuokraamoista ei täällä ketjuja saa, ja ne olivat kuitenkin tarpeen rankassa lumisateessa.

Hobart Afterski

Tukikohtamme Mount Fieldin lähellä oli Hobartin kaupunki. Se on Tasmanian suurin kaupunki ja aktiivinen yöelämän keskus. Suurin osa baareista on keskustassa, meren rannalla lähellä Salamanca Pl-tien varrella. Ja kaikki vierekkäin. Suosittelen!

Lisää kuvia

Kenguruita:

 
 

Ketjujen asennus, ohjekirjan kanssa:

 

Paholainen?
 
 
Kaksi ankkaa?
 

 

En kommentoi:

 

Kuvat ja video (c) 2013 Jari Arkko ja Tero Kivinen. This article is also available in English.

jariarkko