“BIG MOUNTAINIA” PYHÄLLÄ

Teksti: Sanna Kyllönen
Kuvat: Sanna Kyllönen, Aku Hukkila ja Riikka Keskiaho
 
Heti alkuun sisäisesti nauran itsekin otsikolle, jossa on hiukan Lapin lisää, mutta sallittakoon se.
 
Laskukausi on vasta aluillaan, ja luonnonlumia on saanut odotella liiankin pitkään. Takamaastojalka vipattaisi jo pehmeän lumen perään tykkypuiden suojiin, ja tässä vaiheessa onkin hyvä aika muistella viime kauden offariretkiä Suomen hiihtokeskusten “vapaalaskun Mekassa”, Pyhällä.
 
Pyhän hiihtokeskus sijaitsee Kultakero-tunturilla, josta alkaa kahdentoista tunturin jono pohjoista kohti. Myös Pyhä-Luoston kansallispuisto alkaa Kultakeron kupeesta. Suosituimpia ja helpoimminlähestyttäviä retkeilykohteita alueella ovat Ukonhattu ja Noitatunturi. Kultakeron, eli Ykkösen, ja Ukonhatun, eli Kakkosen väliin jää jylhän massiivinen Isokuru. Se on 220 m syvä, ja lienee Pyhä-Luosto-alueen kuruista tunnetuin.
 
 
Noitatunturin sylissä pikkuinen kuru
 
Ukonhatun ja Noitatunturin (ts. Kolmosen) väliin sen sijaan jää toinen jääkauden aikaisten sulamisvesien muodostama notkelma, Pikkukuru. Kauempaa katsottuna vaatimattomamman näköinen kuru paljastuu kuitenkin lähempää tarkasteltuna maastomuodostelmaksi, joka tarjoaa maailmanluokan laskulinjoja jyrkällä profiililla, luonnonpaippia, puuteritaskuja ja droppipaikkoja.
 
Pikkukurun Noitatunturin puoleiselta seinältä saa Suomen mittakaavassa pitkän laskun, jota kelpaa katsella vastaseinältä.
 
Skinnausmatkalla Karhunjuomalammelta Noitatunturille käydään usein Pikkukurun suuaukolla ihailemassa etelästä hymyilevää kevätaurinkoa sekä jyrkkiä kurunseinämiä. Suurin osa skinnaajista suuntaa Noitatunturin eteläpuolelle hiukan loivemman, metsäisemmän ja myös turvallisemman reittivalinnan vuoksi, mikä onkin yleensä järkevää. Joskus kuitenkin lumiolosuhteiden ollessa suhteellisen stabiilit, ja kun aluetta on tutkittu riittävästi, on saattanut olla sopiva hetki kääntää laskuvälineiden kärjet alaspäin itse kurun suuntaan.
 
Helmikuun alun aurinko tervehtii tuntureiden välistä kaamoksen jälkeen.
 
 
 
Kevättalven -18 otolliset lumiolosuhteet kuruiluun
 
Viime talvena Pikkukurulle tuli tehtyä useita retkiä. Lumirikkaan alkukauden jälkeen tammi-helmikuun tienoilla oli pitkä jakso, jolloin uutta lunta ei taivaalta herunut. Tuolloin lumet ehtivät stabiloitua mukavasti, ja reiluhko pakkanen piti puuterit laskettavina pitkään.
 
Helmikuun alussa ensimmäisinä kunnon pakkasaurinkopäivinä nousimme Karhunjuomalammelta lähelle Noitatunturin huippua. Seurueen snoukkadudet haastoivat kuumottavamman laskulinjan keskemmältä seinämää.
 
Kuperan maastonmuodon takia halutun laskulinjan löytäminen edellyttää tarkan spottaamisen etukäteen.
 
Minä ja kaverini suuntasimme enemmän laskijan oikealle, mutta edelleen pysytellen reilusti kurun puolella. Puiden suojissa saimme puuterinpöllyjä syliin saakka rauhallisemminkin laskiessa.
Olin raskaana, ja retkellä lähinnä maisematuristina sekä ulkoilumielellä, mutta huolellisesti laskulinjan valiten ja käännökset sopiviin kohtiin spotaten sain minäkin huikean laskun turvallisesti. En silti suosittele kyseistä seinämää odottavalle äidille laskettavaksi, ellei laskeminen tunnu itselle kuin pyörällä ajolta, ja jollei alue ole hyvin tuttua ja muutkin riskit ole minimoituja.
 
Pikkukurun yläosassa saa leppoisaa kurvailua loivemmilla kentillä.
 
Pikkukurussa linjan spottaamisen kanssa saa olla tarkkana, sillä kupera maastonmuoto ei näytä seinän alaosia kovinkaan ylös saakka. Pahimmillaan laskija voi ajautua kallioiden ja isojen droppien päälle, mikä tekeekin alueesta big mountain -henkisen paikan, jossa ei virheille ole varaa. Maaston kuperuus ja sopiva jyrkkyys tarjoaa myös hyvät mahdollisuudet lumivyöryille, mikä tulee huomioida alueella liikkumista suunnitellessa.
 
“Morjens, saamelaisten seitapaikat ja maagiset puuterikäännökset!”
 
Kurun pohjalta ja Ukonhatun puoleiselta vastaseinän kulmalta fiilistelimme laskujälkiä ja joimme teet. Aurinko ei vielä juurikaan lämmittänyt, mutta tunnelma oli sitäkin lempeämpi. Tästä ne kevättalven retket alkaisivat!
 
Hymy irtoaa herkästi tällaisena päivänä, tällaisessa paikassa.
 
Oma hommansa on  skinnata Pikkukurulta pois, mutta Ukonhatun kulmalta noustuamme ylemmäs, poikittain hiihtely eteläseinustalla kävi leppoisasti. Tykkylumiset pakkaspuut kimaltelivat oransseista auringonsäteistä. Oli tyyntä, ja porukkaa hymyilytti.
Ukonhatulta saa vielä yhden extralaskun Isokurua kohti, joskin rajoitusalue tulee muistaa. Kakkosen eteläseinustan lumikenkäreitille voi laskea yli kilometrin leveydeltä, joten todennäköisesti omia jälkiä saa piirtää tälläkin laskulla.
Isokurun portaat ylös sukset olalla, hengähdystauko Isokurun kodalla, ja vielä lykkiminen sukset jalassa Perherinteelle.
 
Hiihdeltäessä Ukonhatun eteläseinän poikki tykkypuiden lomassa aika tuntui hyvällä tavalla pysähtyvän.
 
Myöhemmin helmikuussa teimme vielä parikin retkeä tuohon “big mountain -paratiisiin” niin, että minä skinnailin Ukonhatun seinustalle kuvailemaan videota snoukkadudejen luoviessa valitsemiaan linjoja kuruun. Aurinko paistoi noillakin kerroilla, ja lumi pölisi. Harmittelin ainoastaan kuvauskaluston rajallisuutta, sillä vastaseinäkuvaus kyseisessä paikassa on enemmän kuin omiaan. Ja vatsaa kasvattavalle tulevalle mammalle kuvaajan rooli alkoi olla jo riittävä haaste.
 
Sen verran rentoa skinnailua Ukonhatun poikki, ettei untuvatakkikaan ole liikaa.
 
Pikkukuru, vaatimattomasta nimestään huolimatta, on suuren maailman retkipaikka, jossa tulee arvioida olosuhteet ja laskutaidot erityisen tarkkaan. Mutta mitkä maisemat ja meiningit se parhaimmillaan tarjoaakaan!
Nähtäväksi jää, tuleeko tänä talvena sellaisia lumia ollenkaan, että pikkuinen kurumme olisi laskukunnossa.
 
 
Pyhän offarit:

Tarkemman kartan Pyhän offarimahdollisuuksista löydät täältä.

Käyttäjän Markku kuva

Markku