Huikea kalliokiipeilyreissu Argentiinassa

Teksti: Artturi Kröger

 

Helsinki Adventure Nightin lavalla seisoi viime syksynä myhäilevä mies. Samuli Homanen oli juuri ottanut vastaan kiipeilyvalokuvakilpailun ensimmäisen palkinnon, joka oli keskimääräistä muhkeampi: kiipeilyreissu toiselle puolelle maailmaa, Argentiinan Piedra Pasadan kivierämaahan. Seurakseen Homanen saisi sekä tukun kiipeilyn ammattilaisia, myös omien maidensa RocTrip-kisan voittajia.

Samuli haastateltavana Helsinki Adventure Nightin lavalla kuvakisan voittajana. (Kuva: Antti-Pekka Laiho)

"Oli hieno reissu kaikinpuolin. Juuri sopiva sekoitus seikkailua, kiipeilyä ja kohtaamisia. Kaikkein eniten harmitti, ettei ollut enempää vapaita, että olisi voinut jäädä chillailemaan pidempään!" Homanen summailee viikon antia.

"Parasta reissussa olivat ihmiset ja uudet tuttavuudet – kiipeilyn lisäksi. Matkalla näkemäni paikat olivat käymisen arvoisia ja voin melko varmasti sanoa, että noille alueille tulee palattua."

Petzl RocTrip järjestettiin nyt kymmenennen kerran. Konsepti on hieno: mennään uusille alueille, joilla on paljon kiipeilypotentiaalia, mutta ei juurikaan kiipeilykulttuuria. Tapahtuman jälkeen seudulle jää iso liuta huolellisesti dokumentoitua kiivettävää kaikkien iloksi.

 

Tuulta tukkaan ja hiekkaa silmiin

Aavikolla touhuamisessa oli omat erityispiirteensä. Tuulen lennättämä hiekka kuivatti viikon aikana silmät kuiviksi.

"Lisäksi teltat olivat jatkuvasti täynnä hiekkaa. Sitä löytyy vieläkin teltan onkaloista aika ajoin. Kyydit olivat hieman vaikeita. Jouduimme jopa liftaushommiin päästäksemme pois aavikolta. Toisaalta järjestäjätaho ilmoitti meille jo ennen reissua, että pääseminen paikalle ja pois on osa RocTrip-seikkailua", Homanen kertoo.

Piedra Paradan karua maisemaa. Hiekkaa, kiveä, kalliota silmänkantamattomiin. (Kuva: Petzl)

Tapahtumasta tehty video on juuri julkaistu Vimeossa. Sen voi katsoa täältä. Homanen huomasi välillä kiipeilevänsä keskellä leffaproggista.

"Ryhmäkohtauksiin jopa rekryttiin porukkaa ja lavastettujen kohtausten kuvauksia näimme pitkin päivää kiipeilysektoreilla. Kuvailu ei ollut kuitenkaan häiritsevää. Pieni kuvauskopterikin pörräsi silloin tällöin paikanpäällä."

Homanen suosittelee kiipeilynharrastajia osallistumaan RocTrip-kisaan taas, kun se järjestetään ensi kerran.

"Ehdottomasti! Tämä on hyvä tapa saada omia kuviaan näkyville ja onnen potkiessa saa lisää inspiraatiota jatkaa kuvailuaan."

Alla Samulin raportti kuvineen paikan päältä, Argentiinan Piedra Pasadasta.

(Juttu on julkaistu myös Samulin blogissa.)

 

REISSURAPORTTI: Samulin kalliokiipeilyseikkailu Piedra Paradassa

Teksti ja kuvat: Samuli Homanen

Siitä se retki alkoi. Istahdin lentokoneeseen, ikkunasta näkyi numero 13 ja vesisade piiskasi ikkunaan.

 

Lähtoruudussa Helsinki-Vantaalla.

Vaan ei. Tämä retki ei alkanut tästä, vaan kaikki sai alkunsa jo vuosia sitten, kun kiipesimme Johannes "Jose" Kärkkäisen kanssa Norjassa Store Blåmannilla "Disko 2000″-reitin toistonousua, ja satuin ottamaan kuvan Josesta roikkumassa korkeuksissa aurinko taustallaan. Tuolla kuvalla voitin palkinnon Petzlin ja Relaa.comin järjestämässä kilpailussa ja pääpalkintona oli Argentiinan matka Petzlin RocTrip 2012 -tapahtumaan. Uskomatonta, mutta totta.

Argentiinan matkaa tienaamassa Norjassa. Kuvassa Johannes Kärkkäinen.

Kiireiltäni en kerennyt paljoa jännittämään tai suunnittelemaan matkaa. Kun lähtö oli alle viikon päässä, ryhdyin mielenkiinnosta tutkimaan kuinka kyyditykset perille kulkivat. Vasta tuolloin minulle valkeni, että minulla ei ole kuin lennot kaupunkiin nimeltä Bariloche. Sieltä minun tulisi siirtyä noin 600 kilometriä erinäisten pikkukylien ja kaupunkien kautta autiomaan keskelle Piedra Paradaan. Sain tuolloin myös sähköpostia Petzlin yhteyshenkilöltä Ericiltä, joka kirjoittikin sähköpostissaan näin: "Getting to the RocTrip is part of the adventure of RocTrip..." Näin jälkeenpäin olen todellakin samaa mieltä.

Matkasuunnitelma Piedra Paradaan alkoi kuitenkin vähitellen selkiytyä ja siitä tuli lopulta jotakuinkin tällainen:

Ensin lentäen reitti Helsinki-Frankfurt-Buenos Aires. Buenos Airesissa minun tuli vaihtaa Aeroparque Jorge Newberyn kentältä Ezeizan kentälle viiden tunnin aikana. Aika oli kuitenkin suhteellisen tiukka, varsinkin kun edessä odotti passintarkistusjono, matkatavaroiden noutaminen, ylimääräinen läpivalaisu, siirtyminen toiselle lentokentälle noin 50 kilometrin päähän ruuhka-aikaan sekä check-in seuraavalle lennolle. Kaikki sujui kuitenkin ongelmitta ja epäilemättä paras peliliike oli se, että olin varannut taksikuljetuksen kentältä toiselle jo ennakkoon. Vastaavanlaista retkeä suunnitteleville voin suositella (jos kiireessä eläminen ei kiinnosta), että viettää esimerkiksi Buenos Airesissa yhden päivän katsellen kaupungin tarjontaa tai jättää hieman enemmän aikaa lentojen välille.

Ezeizan lentokentältä matka jatkui puolestaan Barilocheen missä olin varannut huoneen kivasta hostellista Lo De Max'sta aivan kaupungin keskustan läheisyydestä. Täällä oli tarkoitus palautua pitkän matkan jälkeen ja tutustua kaupunkiin, koska olin kuullut, että ympäristössä löytyi valtavia määriä kallioita halattavaksi sekä paljon offpiste-hiihtoa lumiseen aikaan. Barilochessa kävellessäni minulle tuli flashbackeja ympäristöistä, joissa olen pyörinyt ja voisin kuvailla kaupungin antamaa fiilistä näin: Kun katsoo kaupungin menoa, tuntuu kuin olisi Chamonix'n kaduilla, mutta kun katsoo horisonttiin on fiilis kuin olisi Tromssan ja Kvalöyan alueella katselemassa ympärillä olevia vuoria. Paikka minun makuuni! Seuraavana päivänä ehdin vielä käydä pyörimässä kaupungilla ennen kuin varaamani bussikyyti oli lähdössä kohti pienempää kylää nimeltään Esquel. Melkein harmitti lähteä pois tästä kivasta paikasta kiipeilemään sporttia, kun tarjolla olisi ollut vuorilla könyämistäkin.

Bariloche. Helppo paikka viihtyä.

Bussiasemalle päästyäni luotin, että jo aiemmin netin kautta varaamani kyyti olisi ajallaan. Muutamia tiedusteluita tehtyäni asia ei enää ollutkaan niin varma, koska bussikuskeilla oli jonkin sortin lakko kehitteillä ja tämä aiheutti jo myöhästelyä. Tällaiseen hidasteluun on ulkomailla yleensä totuttava, mutta päivän ainoa jatkokyyti kohti Piedra Paradaa odotti. Bussi oli tietojen mukaan viitisen tuntia myöhässä, joten päädyin hätäratkaisuna ostamaan uuden lipun Esqueliin. Mikään hirveä menetyshän tuo ei ollut, koska hinnat olivat todella alhaisia. Ja voi pojat millaiset bussit täällä Argentiinassa olikaan. Kun suomessa istutaan polvet suussa, niin Argentiinassa nukutaan isoissa laiskanlinnoissa jalat suorina. Busseilla oli jopa omat kapteenit ja stuertit, joiden hierarkian kyllä näki ja tunti. Sattumalta sain myös aivan täydellisen paikan bussin yläkerrasta ja etummaiselta penkkiriviltä mistä oli juhlavat näkymät monipuolisiin Argentiinan maisemiin.

 Esqueliin päästyäni oli aika tehdä vielä viimeiset ruoka- ja juomahankinnat ennen lähtöä keskelle erämaata, kohti Piedra Paradaa. Ennen jatkokyytiä pääsin myös tutustumaan Ruotsin RocTrip-kuvakilpailun voittajaan Martiniin, jonka kanssa olimme jo aiemmin käyneet keskusteluja sähköpostitse, että voisimme viettää viikon kiipeillen keskenämme. Tyyppi osoittautui oikein kivaksi ja olo oli huojentunut siitä, että viikko ei menisi vain kallioita katsellen.

Matka kohti Piedra Paradaa oli Petzlin henkilökunnan järjestämä pieni bussi, jonka kyytiin hyppi vain kourallinen porukkaa epäilemättä vasta alkaneen bussilakon takia. Matkalla viereemme sattui Helsinki Adventure Nightissakin vieraillut kiipeilijä Yann Ghesquier, joka osasi kertoa hieman lisää tulevasta, koska hän oli ollut alkuvuodesta tekemässä alueelle uusia reittejä. Kivi oli kuulemma hyvin irtonaista, mutta hyvääkin kiivettävää oli paikoittain tiedossa.

Matkalla Piedra Paradalle.

Näkymät alkoivat muuttumaan vähitellen enemmän ja enemmän aavikoiksi, jollaisia olemme Lucky Luke -sarjakuvissa nähneet. Muutaman sadan kilometrin jälkeen olimme perillä Piedra Paradassa. Piedra Parada lienee suomeksi käännettynä jotakuinkin "Kivipaasi". Sopiva nimi, sillä edessämme törrötti satoja metriä korkea kivimuodostelma keskellä erämaata.

Perillä tapasimme vihdoinkin Petzlin yhteyshenkilön Ericin, joka antoi infot kaikista käytännön järjestelyistä, kuten ruokailuista. Olimme onnekkaassa asemassa, koska Petzl oli pistäneet meidät ammattikiipeilijöiden listoille, jolloin saimme samat etuudet kuin hekin, kuten aamupalan, eväät päiväksi kallioille, iltapalan ja niin edelleen. Se helpotti keskittymään itse kiipeilyyn ja hengailuun.

Teltat pistettiin pystyyn puiden varjoon, koska aurinkoa oli tiedossa paljon. Alueella ei vielä ollut kovinkaan paljon väkeä bussilakkojen vuoksi, mutta odotettavissa oli yli 1500 ihmistä – onneksi lääniä riitti.

Illalla saimme käsiimme alueen topon, joka oli oikein kivasti tehty siihen nähden, mitä alunperin odotimme. Samalla hämmästelimme sitä, kuinka ihmeessä kaikki tämä infrastruktuuri on saatu toimimaan. Oli pakko antaa respectiä Ericille ja tapahtuman johtajalle Erwan Lelannille, jotka kertoivatkin melkoisia juttuja kaikista järkkäilyistä. Illalla Eric esitteli meidät vielä Unkarin valokuvakisan voittajalle Domonkolle, jonka toivotimme myös tervetulleeksi meidän kiipeilyporukkaan. Kolmestaan päätimme suunnata heti aamusta valtavaan useiden kilometrien mittaiseen rotkoon, jonka pohjalla kiipeilysektorit sijaitsivat. Kiipeilysektoreita oli yhteensä noin 28, joten kiivettävää riitti.

Kuva teltan ovelta. Tällaiseen maisemaan kelpasi herätä.

 

1. päivä Piedra Paradassa - tuntumaa kiveen ja starahengailua

Aamu alkoi pilvisenä ja vaikutti siltä, että alkaa satamaan. Huomasimmekin, että olimme lähes ainoat, jotka päättivät lähteä talsimaan kohti kiipeilysektoreita, kun pieni vesisade alkoi. No, olihan se pakko päästä seinälle vaikka vesisateessa, kun oli vasta matkustanut toiselle puolelle maapalloa. Matkalla sektoreille omassa mielessä kävi näkymä Dolomiittien haperosta irtokivestä, mutta ensimmäisen päivän sektorit olivat kuitenkin suhteellisen hyvin puhdistettua ja kiinteää kiveä. Tiedossa oli kivaa könyämistä.

Löysimme melko hauskan Ortigas-sektorin, missä oli läjä vuosien 2011-2012 aikana tehtyjä vaikeuasteltaan 6b+ – 6c+ välillä olevia reittejä. Pääsimme niiden kautta tutustumaan paikalliseen kalliolaatuun. Seinästä ei toistaiseksi irtoillut mitään, vaikka silloin tällöin jokunen kahva saattoi siihen tarttuessa tai niiden päälle astuessa liikahdella. Tapahtuman järjestäjät olivat tämän vuoksi rajanneet sektoreille alueet joille ei saanut mennä ilman kypärää. Fiksu veto.

Näkymää Ortigas-sektorin juurelta.

Osuimme myös Anfiteatro-sektorille. Sen greidiskaala oli aina 6b+:sta ylöspäin. Tällä sektorilla suomalaiset pulttausväittelijät olisivat repineet pelihousunsa sillä osa reitistä olisivat hyvin olleet varmistettavissa luonnollisillakin. Osa tämän sektorin reiteistä (esim. Se vino el aguacero) muistutti hieman Olhavan Kimpen ulkonemaa.

Illalla leirialueella alkoi jo näkymään lisää porukkaa ja tunnelma alkoi olla kuin Olhavalla ruuhka-aikaan, illanvietto oli leppoisaa jutustelua. Bussilakko haittasi yhä, joten porukkaa oli vielä myös tulematta. Vähitellen paikalla alkoi myös pyörimään kiipeilyleffojen päähenkilöitä, kuten Dani Andrada, Dave Graham, Steve McClure, Sean Villanueva. Leppoisaa porukkaahan nämä ammattilaisetkin olivat, kun heidän juttusilleen pääsi yhteisissä "ammattikiipeilijöiden" ruokahetkissä, heh.

Päivän hauska yllätys oli se, kun ystäväni Martin löysi paikalta hänen vanhan ystävänsä, Petzlin prokiipeilijän Said Belhajin. Kuullessaan minun olevan Suomesta hän tuttavallisesti tuumasi suomeksi "Ai täällä on muitakin suomalaisia kuin minä?" Harvinainen paikka törmätä suomenkieleen tämä Piedra Parada, joten naurua riitti. Selvisi, että Saidin isovanhemmat olivat Suomesta.

illalla sovimme kiipeilyseureen kanssa seuraavan päivän sektoreista ja päädyimme aikanaan nukkumaan. Vaikutti oikein hyvältä ja kiipeilyn täytteiseltä viikolta jos tällainen tahti jatkuu.

 

2. päivä - tiukkenevaa greidiä, leffaensi-ilta ja bileet autiomaassa

Aamusta suuntasimme jälleen rotkolaaksoon kiipeilemään. Päätimme aloittaa ensimmäisistä sektoreista, jotka olivat tyhjillään ja jatkaa siitä vähitellen eteenpäin. Ensimmäinen sektori nimeltään Ongi Etorri sisälsi suurimmaksi osaksi 6a–6b reittejä, mutta pari 7b/7b+:aakin mahtui joukkoon. Näille reiteille Martin jäi kuvaamaan vielä Saidin suorituksia ja minä jatkoin Domonkon kanssa syvemmälle laaksoon kaluten yhteensä kolmen sektorin, Anfiteatron, Ongi Etorrin ja Ojos De Budan, reittejä.

Päivän aikana hienointa kiivettävää tarjosi sektori Ojos De Buda, jonka kalliolaatu oli ehdottomasti parasta koko laaksossa. Kivi oli todella kiinteää ja tuntui lähes laadukkaalta graniitilta. Tällä sektorilla pääsimme myös seuraamaan vähän isojen poikien leikkejä, kun esimerkiksi Martial Dumas ystävineen etsi muuveja 8-greidin reitteihin. Vähitellen kiipeilykansaa alkoi valumaan sektoreille oikein urakalla. Bussilakko oli ilmeisesti ohi ja suosittujen sektoreiden reiteille alkoi olla jopa jonoa.

Illalla olikin tiedossa ensimmäinen virallinen iltatapahtuma. Petzl oli järjestänyt Nina Caprezin uuden elokuvan ensi-illan. Erwan kertoi tapahtumassa myös Petzlin RocTripin historiasta ja esitteli meille paikan isäntäväen, jonka mailla tapahtuma järjestettiin. Myöhemmin illalla tapahtumien keskellä havahduin huutoon "Samuli!" ja taas luulin kuulevani harhoja, mutta kuinkas ollakaan, paikalta löytyi suomalaisvahvistuksia Nicolas ja Antti, jotka olivat matkanneet myös paikalle Petzlin kutsumana. Oli mukava taas nähdä porukkaa suomesta. Poikien tarinoiden mukaan tulomatkan rankkuus ei ollut vain minun ongelmani.

Päivä alkoi painaa päälle joten pehkuihin mentiin ihan ajoissa. Yöllä maa jytisi kun illan DJ pisti biittiä ja paikalle vihdoinkin päässyt kiipeilykansa aloitti juhlimisen. Välillä vaikutti siltä, että Argentiinalaiselle kiipeilykansalle pääasia ei ollut kiipeily vaan yhdessä olo ja illanvietot, yhteisöllisyys.

 

3. päivä - kypärät päähän ja lämmintä ylle

Juhlat olivat tehneet tehtävänsä ja meidän suunnitelmamme toimi. Pääsimme aamusta livahtamaan ensimmäisten joukossa seinille ennen kuin krapulainen kiipeilykansa valtaisi alueen. Päivän suunnitelmana oli kävellä rotkolaakson toiseen päähän viimeiselle sektorille ja lähteä sieltä kohti teltta-aluetta. Kiipeilysektoreita saimme tämän päivän aikana koluttua yhteensä neljä: El Gallineron, Cañóñ De La Calaveran, Jardin Del Edénin ja Anfiteatron toistamiseen. Näillä sektoreilla alkoi myös huomaamaan kypärän käytön pakollisuuden kun varsinkin "Edenin" reittien yläpuolelta satoi satunnaisesti pientä ja välillä hieman suurempaakin kiveä.

Viimeiset sektorin olivatkin selkeästi vähiten kiivettyjä ja meininki muistutti hyvin paljon kiipeilyä Dolomiittien irtonaisilla kivillä. Tämä oli myös ensimmäinen päivä, kun tutustuimme jokapuolella näkemiimme reikäisiin seinämiin. Reiät olivat ilmeisesti muodostuneet laavaan jääneistä ilmakuplista ja niiden reunat olivat niin teräviä, että etenkin hyvissä otteissa roikkuminen saattoi tehdä kipeää.

Etenkin sektorilla ”Eden” kypärän käytöstä oli hyötyä. Kiveä tippui vähän väliä.

Ilma oli jo parempi, mutta aina kun aurinko meni pilveen, oli ylle puettava jopa primaloftia päälle. Sama homma iltaisin. Suurin osa telttailuun tottumattomasta porukasta oli varautunut Piedra Paradan erämaahan ja sen monipuoliseen ilmastoon kevein varustein. Kylmyyden voin vain kuvitella, koska joissain vaiheissa yöllä saattoi hetkellisesti olla hieman viileää jopa hyvillä talvivarusteilla. Onneksi olin pakannut lähes talvikamppeet mukaan. Tuulien takia joka paikka alkoi olla täynnä hiekkaa mukaanlukien silmät, jotka vuosivat jatkuvasti. Oloa kuitenkin helpotti pieni pulahdus läheiseen jokeen aina kiipeilypäivien päätteeksi.

Illalla saimme kuulla esitelmän kiipeilystä Patagonian alueella paikalliselta vuoristo-oppaalta. Sen jälkeen juhlakansa sonnustautui jälleen paikallisen musiikin saattelemana kohti illan bileitä. Pari ohrapirtelöä naamaan ja uni vei jälleen kerran voiton juhlinnalta.

 

4. päivä - palauttelevaa kränkkäystä ja kiipeilijöiden bändi lauteilla

Neljäs päivä alkoi rauhallisemmissa merkeissä. Seurueemme oli kränkännyt edelliset päivät sellaista tahtia, että se alkoi myös tuntumaan. Pyörimme päivän seinillä, joilla jengi jonotteli vuoroaan jo muutaman päivän aikana jopa klassikoiksi muodostuneille reiteille. Esimerkiksi laakson keskellä seisoneen kiven – La Pencan – kyljessä oli yksi tällainen 7a-reitti. Paikalle paistoi kivasti aurinko, joten hieman rusketustakin oli mahdollista saada. Saman päivän aikana pääsimme vielä tuntemaan lisää veitsenterävää kiveä jo vuosia aikaisemmin legendaksi kasvaneella El Aleron -sektorilla, jolla sijaitsi myös yksi alueen kuuluisimmista reiteistä, Mickey Mouse.

Illasta sektorit hiljenivät kun kiipeilyfanittajat katosivat laaksosta kohti Piedra Paradaa, missä oli tarjolla Petzlin ammattikiipeilijöiden järjestämä kiipeilynäytös. Päätimme jälleen kerran käyttää tilaisuuden hyväksi ja jäimme tyhjentyneille sektoreille puuhastelemaan omiamme.

Jengi oli virittänyt highlinenkin kanjonin kulmille.

Illalla oli jälleen tarjolla livemusiikkia, kun kiipeilijöistä koottu muusikkoryhmä astui lavalle. Päällisinpuolin kaikki illat ranchilla olivat leppoisia kuulumisten ja kokemusten vaihteluja. Samalla syötiin hyviä paikallisia herkkuja, joita sai ostaa kojuista bilealueen reunalta. Oli kiva myös huomata, että viikonloppuna paikalle tuli paljon väkeä läheisiltä paikkakunnilta viettämään vapaitaan ja hämmästelemään näitä "hulluja" jotka roikkuvat laakson seinillä. Mukavaa kulttuurien törmäämistä.

Mistä sitten tietää, että kiipeilyretki on onnistunut? No siitä, että on roudannut järkkärikamerakaluston toiselle puolelle maailmaa, eikä sitä ole käyttänyt kertaakaan. Päätin, että pyhitän viimeisen vajaan päivän kuvaamiseen ja samalla tutustun hieman ympäristöön haikaten.

 

Liftausprojekti halki autiomaan

Viimeinen aamu Piedra Paradassa valkeni. Päätin kokeilla josko löytäisin reitin rotkon yläosaa seuraten aina sen toiseen päähän. Olimme varanneet bussimatkan takaisin Esqueliin viiden jälkeen, joten aikaa ei toisaalta ollut kovin paljoa. Rotkoa kiertäessäni maisemat eivät juuri muuttuneet, hiekkaa ja töppyröitä oli todella paljon. Mietin vain, että tuolle alueelle ei olisi kiva eksyä. Lopulta reitti rotkon toiseen päähän löytyi ja jatkoin pohjaa seuraillen takaisin päin kuvaillen eri sektoreita niistä mahdollisesti kiinnostuneille kiipeilijöille.

Kävelyretkellä sai panoraaman koko bilealueesta.

Kuvauskeikan jälkeen oli aika pakata teltta kamoineen ja suunnata odottelemaan järjestettyä bussikyytiä. Paikalla odotti kuitenkin bussi, jonka alla makasi kaveri rassaten moottoria – ilmeisesti öljynvaihto menneillään. Istuimme bussiin odottamaan lähtöä, mutta tilanne muuttui oudoksi siinä vaiheessa, kun kuskimme käveli oluttiskille, tilasi yhden keppanan ja ryhtyi rauhassa siemailemaan sitä auringon paahteessa. Kohta saimme kuulla, että bussi oli päätetty peruuttaa, koska siinä ei ollut meidän lisäksi kuin pari muuta lähtijää. Seuraava bussi oli lähdössä seuraavana aamuna, mutta se oli auttamattomasti minulle ja kaverilleni Martinille myöhäistä, koska jatkokyytimme lähtisi heti aamulla Esquelista. Jos myöhästyisimme tuosta kyydistä, myöhästyisimme myös lentokoneesta. Emme myöskään uskaltaneet luottaa paikallisiin aamuaikatauluihin niin paljon, että eläisimme minuuttiaikataululla ja hyppäisimme bussiin vasta aamusta. Päätimme lähteä liftaamaan kohti Esquelia, koska se tuntui ainoalta vaihtoehdolta.

Liftaaminen Piedra Paradasta Esqueliin satojen kilometrien päähän keskellä autiomaata ei ollut juttujen mukaan helppoa, etenkään, kun aurinkokin oli laskemassa parin tunnin päästä. Mutta ajattelimme, että tapahtuma oli kerännyt alueelle sen verran autoilevaa kansaa, että mahtuisimme johonkin kyytiin. Heti bussista tien viereen hypättyämme saimmekin jo ensimmäisen kyydin oikein mukavalta, hieman hipahtavalta pariskunnalta, joka oli tullut isolla matkailuautolla katsomaan kanjonia. Kyyti oli tosin vain ensimmäisille kahdelle kilometrille, missä tie haarautui kahteen eri suuntaan. Alkuhan se oli tämäkin.

Aivan hetken päästä eteemme pysähtyi pikkuinen auto, jonka kuski tyttärensä kanssa otti meidät kyytiin. Auto oli nyt pakattu kattoa myöten. Kuski kertoi olevansa arkeologi, joka on harrastanut kiipeilyä patagonian alueella hyvinkin paljon. Saimme häneltä paljon hyvää infoa erilaisista kiipeilymahdollisuuksista, joita eri alueet tarjosivat. Alkoi harmittamaan yhä enemmän, että aikaa ei ollut enempää jäädä noita paikkoja koluamaan.

Kyyti vei meidät 45 kilometrin päähän Gualjainan tuppukylään, missä tiemme erkanivat. Vielä yksi kyyti oli saatava noin 100 kilometrin päässä olevaan Esqueliin. Pimeys oli pahasti hiipimässä päälle. Onneksi edessämme oli vain yksi tie, ja jos joku tuota tietä ajoi, hänellä ei ollut muita mahdollisuuksia kuin ajaa vain Esqueliin. Noin kuudennen auton jälkeen pimeä tuli, mutta peukku pysyi pystyssä yhä edelleen. Suurin osa autoista oli kattoja myöten täynnä kiipeilijöitä ja heidän roinaansa, joten ymmärrettävästi halua kyydin antamiselle oli, mutta tilaa ei. Vihdoin paikalle saapui hyvän kokoinen maastoauto, jonka harmaahapsinen, tosiseikkailijan näköinen kuski vaimonsa kanssa pysähtyi ja tarjosi kyydin. Vaikka yhteistä kieltä ei ollut tulimme tämänkin kyydin hyvin toimeen elekielellä ja yksittäisillä sanoilla.

Esqueliin päästyämme olo oli huojentunut. Enää ei tarvinnut jännittää aamukyytejä Piedra Paradassa. Sen sijaan asetuimme paikalliseen hotelliin ja kävimme tutustumassa Esquelin kaupunkiin. Tunnetusti, kun ruokapaikkoja etsitään kannattaa mennä sellaisiin paikkoihin missä näkee paljon paikallisia. Tämä osoittautui jälleen kerran oikein hyväksi tekniikaksi. Löysimme paikallisen lihamestarin pikkuisen kaupan, jossa erilaiset lihat tirisivät huoneen kokoisella parilalla. Tämä lie ollut sitten sitä Argentiinalaista lihaa, josta kaikki ovat vauhkonneet ja hyväähän se oli. Ruokailun päätteeksi lämmin suihku ja kunnon yöunet kaiken hiekkapölyn jälkeen tuntuivat todella mahtavalta.

 

Löhöilybussilla kohti kotimaata

Aamu valkeni ja hyvän hotelliaamiaisen jälkeen matka jatkui jälleen busseilla, joissa oli nämä löhöilysohvat. Tällä kertaa kyytiin kuului myös päivällinen, joten on pakko sanoa että Suomen bussiyhtiöt ovat kyllä huimasti jäljessä näistä Argentiinan tapauksista. Kyyti vei takaisin Barilocheen, jonka bussiasemalta jatkoimme matkaa taksilla kohti lentokenttää jakaen kuluja bussikyydin aikana tutustumani kaverin Fabion kanssa.

Lentokentälle tulimme viisi tuntia etuaikaan mutta jälleen kerran sain tuntea Argentiinalaisten ystävällisyyden, kun paikallisen lentokentän vuoropäällikkö päätti järjestää minut heti lähtevälle lennolle. Mikäs siinä! Lentokoneen lähtöä pidäteltiin pelkästään minun vuokseni ja vuoropäällikkö juoksutti minut henkilökuntaporteista lentokoneeseen asti omatoimisesti. Todella mahtavaa asiakaspalvelua!

Näin olin Buenos Airesissa viisi tuntia aiemmin mutta sehän kelpasi, koska nyt oli enemmän aikaa tutustua myös paikalliseen elämään. Ainut huono puoli oli, että varaamani hotelli sijaitsi lähellä Ezeizan lentokenttää aikaisen lennon vuoksi, joten aivan keskusta jäi tällä kertaa kokematta. Hotelli oli oikein mukava ja sen lähiympäristö oli leppoisaa aluetta, josta jälleen löytyi hyvä ravintola ja makoisat ruoat.

Aikaisin aamusta alkoi sitten matka takaisin kohti Suomea. Lentokoneessa kävi jälleen kerran todella hyvä tuuri kun sain pelkästään itselleni kokonaisen penkkirivin jolla nukkuminen oli taivaallista verrattuna tulomatkan täyteen buukattuun lentoon. Lopulta pitkien lentojen jälkeen Helsinkiin päästyäni oli näky juuri sellainen kuin olin toivonutkin, lunta tuli oikein urakalla ja ajatukset alkoivat siirtymään vähitellen kohti seuraavaa seikkailua, tiedossa oli nimittäin viikko pelkkää laskettelua pohjoisessa. Kyllä kelpasi!

Päällimmäisenä reissusta jäi mieleen paikallisten ihmisten mainio ystävällinen asenne ja se, että vaikka yhteistä kieltä ei ollut, ei se estänyt sitä, etteivätkö he olisi jatkaneet puhumista. Näin espanjan kieltä osaamattomana kielestä sai kuitenkin erinäisten välisanojen kautta aina jutun aiheesta kiinni. Piedra Parada oli kiva paikka käydä, mutta jos matka olisi ollut omakustanteinen, olisi se saattanut jäänyt käymättä, etenkin kun tarjolla olisi ollut myös Barilochen vuoristomaisemat. Jos puolestaan haluaa kiivetä matkallaan pelkkää sporttia, Piedra Paradassa sitä saa tällaisten festareiden ulkopuolella harrastaa kuulemma jopa ainoina henkilöinä kaikilla 28:lla sektorilla. Toisaalta Barilochen lähimaastoonkin sijoittuu hyvin paljon sporttikallioita ja sen lisäksi mukavaa sivilisaatiota juoksevine vesineen, niin kukin tehköön päätökset omista mukavuusalueistaan.

Retki oli kaikkiaan sellainen, että Argentiinaan on ehdottomasti palattava vielä tulevaisuudessa huomattavasti pidemmäksi aikaa. Ja nythän se on helpompaa kun paikat on tullut käytyä scouttaamassa. Ei muuta kuin uusiin seikkailuihin!

Geolocation
Käyttäjän Relaa kuva

Relaa

Elämä ulkona - Relaa netissä