Kaamosrando Tamok - Vapaalaskun pimeintä aikaa

Kuvat ja teksti: Niklas Strengell & Jani Hujanen
 
Kauden ekat pyydakäännökset takana ja Niklaksen hymy oli herkässä!
 
Matka alkaa hämmentävissä merkeissä. Varkauden kohdalla puhelimeeni saapuu viesti. Tehtävänä on noutaa ruskea pahvilaatikko oululaiselta teollisuusalueelta.

 

Miksi?

 

Syynä on Janin reissu Pyhän kauden avajaisiin. Antti Leukun kokkaamalla mainiolla dinnerilla samassa pöydässä istunut Oulun kaksikko kysyi jossain vaiheessa iltaa mielipidettä Relaa.comista. Janin esittämien, punaviinillä höystettyjen näkemysten jälkeen he paljastuivat Relaan omistajiksi. Illan aikana kehittyi idea kirjoittaa pieni kertomus kaamosretkestämme Pohjois-Norjaan. Matkaan saimme myös Lajikumppanit Oy:lta sauvoja testattavaksi - klikkaa tästä suoraan arvosteluihin.
 

Otsalamppu on otollinen väline iltapäivällä. Kuvassa Samppa ja Linda tulossa törmältä alas, pimeydessä näkyi myös muuta MML:n henkilökuntaa, voimme vain haaveilla tällaisesta työpaikkaliikunnasta.

 

Lumisuus ilahduttaa. Vaikka joulumaa jokaiselta löytyy sydämestä, on se aika saatanan vaikea kaivaa minkään kammion perukoilta, kun loskainen keli piiskaa naamaan toista viikkoa putkeen Helsingin synkeillä kaduilla. Maailmallekin toki voisin antaa joulurauhan, mutta jos sitä ennen saisin samarinia tähän kinkun ja laatikoiden yliannostuksen aiheuttamaan närästykseen.
 
Eikä se aurinkokaan ole juuri pilkottanut kuin D-vitamiinipurkin kyljestä.
 
Miksi siis lähteä vieläkin pohjoisempaan, vieläkin kylmempään paikkaan, jossa aurinko ei enää nouse horisontin ylle seuraavaan kuukauteen?
 
Affe numero 1 - Tailgate
 
Kaamos.
 
Suomen kielen sana “päivä” juontaa juurensa saamelaiseen sanaan beiavi. Beaivi tarkoittaa aurinkoa ja samalla auringon jumalaa. Ei ole vaikea uskoa, että täällä pohjoisessa, jossa aurinko ei nouse edes koko horisontin yläpuolelle, oli auringon palvomisella suuri merkitys. Beaivi mahdollistaa koko elämän: luonnon kasvamisen ja porojen lisääntymisen. Sitä kautta myös ihmisten selviytymisen täällä kauniissa, mutta ankarassa arktisessa luonnossa. Beaivin paluun varmistamiseksi uhrattiin vuoden pimeimpänä päivänä valkoinen poro ja samalla luettiin rukouksia niiden puolesta, jotka olivat jo järkensä menettäneet jatkuvasta pimeydestä. Pimeyden keskellä voin uskoa rituaalien ja itsensä ilmaisun merkityksen.
 
Kaamosaika ei suinkaan ole pelkkää pimeyttä, vuoretkin näkyivät välillä upeasti!
 
Nykypäivän Suomessa rituaalit rajoittuvat yleensä aamuiseen Juhla Mokkaan, eikä rukouksia lueta kuin lottokupongin äärellä. Mikä on sinänsä outoa, sillä ihmiset eivät lopulta ole muuttuneet vuosituhansien saatossa.
 
Tätä argentiinalainen ystävänikin ihmetteli, kun kyselin häneltä, miten hän on selvinnyt loppusyksyn kuoleman kuukausista muutettuaan nyt Suomeen. Mainiosti, hän totesi ja mainitsi talven olevan kaikkein kauneinta aikaa Suomessa. Samalla hän ihmetteli, että miksi en nauti talvesta enemmän ja rauhoitu sen aikana? Miksi suurimmat kiireeni niin töissä kuin koulussakin ajoittuvat aina syvimmän pimeyden aikaan? Hänen mielestään kesä on työnteolle ja talvi varattu itsetutkistelulle, taiteilulle sekä levolle.
 
Isojen mäkien erikoismies Pekka Pakkanen liittyi seuraamme pöllyttelemään Tamokin metsiköissä
 
Matkalla.
 
Ajoimme tottakai harhaan. Olihan tässä jo pysähdytty mummolassa laulamaan Tapanin päivän joululaulut ja änkemään vielä viimeiset kinkut. Ja tehty pari turhan pitkää pysähdystä. Ylimääräinen puolentoista tunnin lenkki Muonion kautta ei siis vituta ketään. Eipä.
 
Vanha tuttu “miksi en ollut hereillä risteyksessä ja miksi en sitä sun tätä” laulu alkaa soimaan jo takaraivossa. Silloin tielle hyppää pieni poron vasa. Ja sen perässä kettu. Katsomme kun tuo luonnon näytelmä avautuu edessämme. Kumpi voitti, se jää arvattavaksi.
 
Kiitos sauvoista Miika ja Lajikumppanit Oy!
 
Olemme jo toista päivää matkalla, kun pilviharso alkaa rakoilla. Teemu näkee auringon kirkkaimmillaan keskipäivällä, jolloin se juuri ja juuri värjää horisontin kirkkaan violetin hehkuvaksi. Toiset oranssin hohtoisena kuultavat säteet saavat koko maiseman kimaltelemaan. Mutta vain pinnalta. Sillä lämmittää ne eivät enää kerkeä.
 
Teemun silmät nuo säteet saavat myös syttymään kuin lapsella konsanaan (voitte arvata ilmeen paluumatkalla, kun Käsivarren kohdalla taivaalle syttyivät revontulet). Pysähdymme ottamaan kuvia ja ihastelemaan tuota kauneutta, kun koko taivas syttyy hehkumaan ikuiseen auringonlaskuun.
 
“Ymmärrän pohjoisessa asuvia nyt hiukan enemmän”, hän toteaa.
 
Mystisyyttä. Sitä on aistittavissa kaikkialla ympärillämme, kun tuo hetken loistanut auringon kajo jo sammuu uudelleen.
 
Jani nautiskelee randoburritostaan Sjufelletin topissa, kiitos Juho Karhu hyvistä vinkeistä Pohjois - Norjan laskureissulle!
 
Saavumme vihdoin perille Lyngseidetin Magic Mountain Lodgelle. Patrik& Henrika ja heidän ystävällinen henkilökunta tervehtivät meitä, kuin emme olisikaan koskaan lähteneet.
 
On hienoa olla täällä taas.
 
Joskus Norjassa saattaa olla pilvetöntäkin
 
Ja silloin kannattaa nauttia
 
Jos ei auringonvalossa, niin sitten kuunpaisteessa
 
Talvi ja ystävät.
 
Viime kerrasta on jo aikaa, liian kauan. Yhdeksän kuukautta sitten olin viimeksi suksilla. On myös liian kauan siitä, kun näiden ystävien kanssa olin reissussa. On hienoa nähdä Jania, jonka jatkuva innostus tarttuu. Svantea, joka hymyilee aina. Ja Teemua, joka jaksaa yrittää loputtomasti. On hienoa olla poikien kanssa taas reissussa. Tällä kertaa lasketaan, mutta mitä muuta siellä tehdään. Mistä niillä poikien matkoilla sitten puhutaan?
 
Lumesta. Laskettelusta. Suksista. Paskoja vitsejä riittää. Suunnitelmista. Töistä. Koulusta. Ja naisista, totta kai. Toiset ovat vasta muuttaneet yhteen, toiset ovat jo menossa naimisiin. Joku haluaa pysyä vielä yksin, sillä itsenäisyys on ensiarvoisen tärkeää. Kerrotaan myös menneistä sankaritarinoista. Mutta myös syvällisemmistä asioista: tulevaisuuden haaveista, menneisyyden haavoista. Moraalisista valinnoista. Ja keräsipä jumalan olemassaolon aiheuttama kiivas keskustelu yhden ylinopeussakon verran kolehtia valtion kassaan.
 
Tunturikoivikkojen botaniikka tuli tutuksi viikon aikana
 
Säät.
 
Jos viime vuotisella reissullamme kohtasimme parhaimmat mahdolliset olosuhteet, näyttää tämä reissu kääntyvän sen täydelliseksi vastakohdaksi. Lunta ei juurikaan vielä ole ja vaikka sitä on satamassa, tulee se hirveällä tuulella. Ei niin, että sillä olisi mitään väliä, sillä koko viikoksi on luvattu pilvistä ja pimeää.
 
On hienoinen pettymys ajaa pari vuorokautta vain nähdäkseen tunturikoivikkoa ja tuulenraiskaamaa korputtunutta lunta.
 
Paitsi ettei edes ole. On hienoa olla taas vuorilla, vaikkei niitä aina edes näe koko päivän aikana. Ensimmäiset kuusi käännöstä Tamokin metsien pehmeässä lumessa kertovat jaloille, mitä ne ovat olleet vailla koko pitkän syksyn. Kun pääsen alas Jani on jo tekemässä uutta Skinträkkiä ylös, flunssaisenakin touhu näyttää käyvän luontevasti.
 
Ympäröivä valkeus tuo rauhan. Kesällä kaipasin pimeyttä. Nyt täällä en huomaa kaipaavani aurinkoa. Nautin rauhasta, nautin hiljaisuudesta. 
 
Miksi kun olen metsässä yksin, en tunne oloani yksinäiseksi? Miksi kaupungissa, keskellä ihmisiä, tunnen oloni yksinäiseksi?
 
Svante nautiskelee
 
Miksi?
 
Olen aina ollut kiinnostunut “miksi”-kysymyksistä. Harvemmin olen niihin kuitenkaan saanut vastausta. Sillä usein vastaamme “miksi”-kysymyksiin pikemminkin niin kuin ne olisivat “miten”-kysymyksiä.
 
"Miksi tuo pikkupoika itkee?”, kysyn. “Koska toinen poika kaatoi aamupalalla kahvit hänen päälleen”, saan vastauksen. Mutta sehän on täysin ilmiselvää: jokainenhan sen näki. Paljon kiinnostavampaa olisi tietää, mikä oli pojan motiivi kaataa kahvikuppi toisen päälle.
 
Miksi aurinko ei paista pohjoiseen talvella? Koska maapallomme akseli on vinossa, eivätkä auringonsäteet paista suoraan navoille asti. Mutta se on taas “miten”-vastaus, eikä “miksi”. Mekaaninen selitys paljon kompleksisemmalle asialle. Se ei vastaa siihen, miksi aurinko ei tänne paista. Se ei vastaa myöskään siihen, miksi kukaan lähtee tänne pohjoiseen kylmyyteen keskellä pimeintä talvea?
 
Vastauksia kuulee monenlaisia vuorten rinteillä ja after-skissä. Koska täällä on paras lumi. Koska täällä voi hyvin aloittaa laskukauden. Asuntoautolla liikkeellä oleva porukka on saanut auton ylös ojasta ja tulee käymään kanssamme oluella. Kuulemme mielenkiintoisen tarinan siitä, miten päivän aikana saa enemmän laskua kun husky-koirat on valjastettu vetohommiin ylösmennessä. Nekin nauttivat mäen kiitämisestä alaspäin. Mutta taaskaan mikään näistä vastauksista ei vastaa kysymykseeni. Miksi?
 
Lyngseidetin lähihytta tarjosi lämpöä kun sitä tarvittiin
 
Ihmisten todelliset motiivit ovat monimutkaisia, toisiinsa kietoutuneita asioita.
 
Joku jätti designer-työnsä menestyvässä kasvuyrityksessä ja lähti pohjoiseen. Toisen tänne ajoi rakkaus. Eräs pariskunta ajoi Tamokkiin Helsingistä asti laskemaan vain muutamaksi päiväksi. Eikä toinen voi edes laskea, vaan soitti kolme päivää ukulelea autotallissa. Ja se toinen on uhrannut seitsemän vuotta elämästään suunnitellessaan hiihtokeskusta, joka ei välttämättä koskaan toteudu. Miksi?
 
Miksi he tekevät näin? Ovatko he onnettomia? Ovatko he yksinäisiä? Vai haluavatko he vain pitää hauskaa? Tai jakaa jotain itsestään?
 
Uskottelen aina itselleni, että teen omat päätökseni elämässäni. Tiedostaen ja harkiten. Että olen oman (epä)onneni seppä. Vaikka päätökseni saattavat olla välillä huonoja, niin ainakin ne olivat omiani. 
 
Mutta onko tilanne todella näin? Tiedänkö, mikä minua ajaa eteenpäin? Mitä minä todella haluan elämältäni? Miten minun tekojeni vaikutukset näkyvät tässä maailmassa? Miksi minä olen täällä ja nyt, hiihtämässä keskellä pimeintä ja kylmintä talvea kahden vuorokauden matkustamisen jälkeen?
 
“Miksi” ei ole helppo kysymys. Se vaatii rehellisyyttä ja rohkeutta itseltä, sillä vastaukset eivät ole aina kauniita tai helppoja. Niitä voi olla vaikea myöntää - ja erityisesti itselleen.
 
Mitään kun ei nykyään saisi tehdä tosissaan, vaan sopivan ironisesti ja “läpällä”. Kaikkeen pitäisi suhtautua kyynisen sarkastisesti, mikä ilmeisesti viestii nykypäivänä aikuisuudesta. Toki elämässä pitää huumoriakin olla. Sillä usein ainoa oikea vastaus uutena vuotena hämyisen kellarin baarissa esitettyyn “miksi”-kysymykseen , on “onko kenelläkään tulta?”.
 
“Miksi” on kuitenkin kaikkein palkitsevin kysymys. Varsinkin, kun sen kysyy itseltään. En tiedä vielä, miksi itse hiihdän. En ainakaan osaa pukea sitä täysin sanoiksi. Mutta tunnen sen kyllä, kun allani avautuu lumisen vuoren seinämä ja taustalla siintää vuono, joka kylpee kaamoksen väreissä. Ja kun tämän hetken saa vielä jakaa parhaiden ystäviensä kanssa, on siinä muutakin kuin tunturi ja lunta. Se on ihmismielen rauhan valtakunta.
 
Kaamosrando kiittää ja kuittaa, hyviä ja turvallisia laskuja vuodelle 2017!
 

Kaamosrando Tamok from jani hujanen on Vimeo.

Geolocation
Käyttäjän Markku kuva

Markku