Kiipeilyn juhlakolumni: Vuoristokiipeily spektaakkelina

Joulukuun alussa vietettiin Suomen Alppikerhon 50-vuotisjuhlia. Iltajuhlan tunnelma oli rento mutta arvokas ja ennen kaikkea korkealla. Kiipeily on ehkä muuttunut trendikkääksi tämän vuosituhannen puolella, mutta juhlaväestä melkoinen osa oli liittynyt lajin pariin jo vuosikymmeniä sitten. Erityisesti kaikkien yli kuusikymppisten läsnäolo synnytti tunteen siitä, että vaikka kiipeilykulttuuri on Suomessa nuorta, sillä on jo todellinen historiansa.

On ehkä mainittava myös Susanna Kaislan tekemä huomio: toisin kuin monilla muilla elämän alueilla, kiipeily-yhteisössä ikääntyminen lisää kunnioitusta, jota ihminen saa osakseen. Kovimpia hurjapäitä ovat ne, jotka tekivät sen ensin – mahdollisesti vieläpä monot jalassa ja puukiiloilla harvakseen varmistaen. Ehkäpä taiteen alalla ensin–tekemisen arvostus on hieman vastaavassa asemassa.

Rinnastus taiteeseen tehtiin myös Matti A. Jokisen aikoinaan kuvaamassa kiipeilyelokuvassa, jossa kysyttiin, miksi kukaan haluaa mennä tuonne, ja vastattiin vastakysymyksellä: miksi joku tekee taidetta? Intohimosta. Rinnastusta lähestyi myös Perttu Ollila juhlaseminaarin pulttauspaneelissa todetessaan, että eivät kiipeilyreitit ole kiveä ja kalliota, vaan jotakin aivan muuta: kulttuurituotteita. (Ollilan esiintymiset olivat muuten hieno näyttö siitä, miten (akateemisen) filosofian tuottamat täsmälliset jäsentelyt voivat todellakin selkeyttää ihan relevanttejakin keskusteluja.)

Valmistautuessani toiseen paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli kiipeilyn kaupallisuus, en voinut välttää miettimästä kiipeilyn perimmäistä luonnetta. Mistä lajissa on kysymys?

Ensimmäisissä Alppikiipeily-lehdissä vuosina 1963-64 osallistuttiin kansainväliseen keskusteluun Cima Granden Super-Direttissima -reitin ensinoususta:

”Kuitenkaan ei tapaus ole voinut olla herättämättä erittäin ankaraakin arvostelua, etupäässä sen kovin kaupallisen suhtautumisen vuoksi, jota miehet [Kauschke, Siegert & Uhnert] osoittivat myydessään nousun kestäessä artikkelioikeuksia eri lehdille. Alppikiipeily on tähän saakka ollut maailman viimeisiä pyyteettömiä ja puhtaasti aatteellisia toimintoja. On ikävää jos muutos on nyt edessä.”

Kuten tiedämme, moni asia on muuttunut. Lehtijutuilla on sittemmin rahoitettu suomalaistenkin kiipeilijöiden matkoja eri puolille maailmaa, ja maassamme on jo lukuisia kiipeilystä elantonsa saavia ihmisiä. Kun kiipeilijöiden – tai alan yrittäjien – motiiveja toiminnalleen aletaan kysellä, nostaa moni edelleen esille romanttisen vapauden kokemuksen. Vuorilla en ole vieraannuttavassa palkkatyössä vaan saan kohdata luonnon ja itseni autenttisempana kuin yhteiskunnan vaatimuksillaan täyttämän laakson pohjalla. ”Rakastimme kaikki tunturimatkoja pakotienä elämän pakkopaidasta”, kuten Arne Næss on asian sanoittanut.

Kuten olen toisaalla joskus kirjoittanut, myös oma kiipeilyharrastukseni sai alkunsa voimakkaasta luontokokemuksesta, pelkojeni ja ennen kaikkea itseni kohtaamisesta vuorilla. Vai saiko sittenkään?

Henkilökohtaisia kokemuksiani oli luonnollisesti edeltänyt altistuminen kaiken näköiselle kiipeilykuvastolle, sellaisille kuin Aku Ankka ja veljenpojat hakkuineen jyrkällä vuorenseinämällä. Nuo kuvat olivat kuitenkin jääneet etäisiksi ja hassuiksi. Niillä ei ollut mitään tekemistä minun elämäni kanssa. Vuonna 1998 muistan lukeneeni Jon Krakauerin kirjan Jäätäviin korkeuksiin (Into Thin Air). Teos on trillerimäisesti etenevä kuvaus tunnetusta Everestin rinteillä tapahtuneesta tragediasta. Krakauer raottaa kiipeilijöiden mielenmaisemaa ja kritisoi voimakkaasti Himalaja-kiipeilyn kaupallistumista. Kirja oli luullakseni varhaisin sellainen kokemus, joka herätti minut hieman miettimään, mistä kummallisessa harrastuksessa on kysymys. Ja mikä olennaisinta: tuo lukukokemus oli yksi keskeinen vaikuttaja kiipeilemään sysäävien luontoelämysteni taustalla. Luonnon avautuminen seikkailun, vaarojen voittamisen ja vapauden kenttänä ei ollutkaan autenttinen tai puhdas kokemus. Huippujen merkitys ei tullut sisältäni eikä huipuista itsestään, vaan oli  jo kulttuurisesti välittynyttä.

Tämän kulttuurivirtauksen juuret ovat – mikäli rehellisyyden tiellä jatketaan – pitkälti yläluokkaiset ja imperialistiset. Huiput ovat näyttäytyneet tavoittelun kohteina ennen kaikkea niille, joilla on ollut riittävästi vaurautta ja riittävän vähän tähdellisempiä haasteita. Vuosisatojen ajan kiipeilijät ovat olleet pääasiassa keisareita, kuninkaita, pappeja, runoilijoita ja tutkijoita, jotka ovat myös halunneet dokumentoida tekemisiään ja ajattelemisiaan. Sen sijaan ihmiset, jotka ovat todella joutuneet nyhtämään niukan elantonsa karusta vuoristoluonnosta, ovat vain harvoin olleet kiinnostuneita huippujen valloittamisesta – ennen kuin turistit tai maailmanvalloittajat lippuineen ovat tuoneet haasteen tullessaan.

Se, että vuoristokiipeily on alusta asti ollut nimenomaan varakkaiden ihmisten kiinnostuksen kohde, johti jo hyvin varhaisessa vaiheessa siihen, että touhussa liikkui rahaa. ”Pyyteetön ja puhtaasti aatteellinen toiminto” se on ollut vain turisteille itselleen – eikä läheskään aina edes heille.

Chamonix oli jo 1700-luvulla merkittävä turistikohde. Euroopan korkeimman vuoren houkuttelemat aristokraatit ja muut ottivat tavakseen palkata paikallisia oppaikseen massiivin rinteille ja jäätiköille. Yksi säännöllisistä vierailijoista oli geneveläinen Horace-Bénédict de Saussure, jonka lupaama rahapalkkio oli eräänä kannustimena Mont Blancin ensinousulla vuonna 1786. Ammattimaiseksi opastoiminta Chamonix’n opastoiminta muuttui 1800-luvun alkupuolella. Compagnie des guides de Chamonix perustettiin vuonna 1821.

Suomalainen lähestymistapa kiipeilyyn on hieman samanlainen kuin ikkunoiden pesuun: asiat tehdään itse eikä ostopalveluin. Opasvetoiseen nousuun saatetaan suhtautua hieman alentuvasti ja kysyä, onko vuorelle kiivennyt asiakas itse vaiko sittenkin se opas, joka on tutkinut reitin, tuntee olosuhteet, tekee pääkökset ja kantaa vastuun. Opastoimintaa kritisoidaan myös siitä, että oppaiden vetäminä ihmisiä päätyy paikkoihin, joita he eivät itse ymmärrä, ja joissa he eivät kykene huolehtimaan itsestään, minkä puolestaan arvellaan lisäävän onnettomuuksia.

Jälkimmäinen – vääriä ihmisiä liian vaarallisissa paikoissa – kritiikki ei ilmeisestikään pidä paikkansa. Olen itse aloittanut harrastukseni ilman opasta paikassa, jossa en yllättävän ongelmatilanteen sattuessa olisi kyennyt huolehtimaan itsestäni. Olen vuosien mittaan nähnyt vuorilla uskomattomia omatoimiräpeltäjiä, jotka olisivat nimenomaan kuuluneet oppaan matkaan. Osaavan reissukumppanin kanssa voi vieläpä oppia jotakin. Olen myös törmännyt väitteeseen, jonka mukaan Everestille kiipeäjien suhteellinen kuolleisuus olisi melkoisesti pienentynyt retkikuntien kaupallistuessa.

Ensimmäinen kritiikki osuu tietyin varauksin: mikäli kiipeileminen nähdään kilpaurheiluna ja suorittamisena – ja kyllä, ainahan me jollakin tavoin kilpailemme, minne ikinä menemmekin. Mikäli kiipeily sen sijaan on sitä romantisoitua pyyteetöntä itsensä voittamista, vapauden kokemuksia ja hienoja luontoelämyksiä, ei asialla luulisi olevan kovin paljon väliä. Opastetun turistin ylenkatsominen saattaa päin vastoin viedä elämykseltä sen arvon, mikä sille kuuluisi, ja alistaa sen juuri sille sosiaaliselle kilpailu- ja vertailumentaliteetille, jota vuorille kenties paetaan.

On myös huomattava, että monet historialliset ja arvostetutkin nousut on suoritettu oppaan tai oppaiden seurassa. Näin oli jo alppikiipeilyn kultaisella kaudella, jonka päätti kilpajuoksu Matterhornin huipulle: kummallakin puolella työskenteli ammattioppaita, ja erään lukemani – tosin fiktionalisoidun – kuvauksen perusteella kilpailua siivitti kaiken muun lisäksi ymmärrys siitä, että reitin löytäminen ohjaisi jatkossa myös turistivirtoja joko Italiaan tai Sveitsiin. Ja eikö Everestin ensinousukin ollut loppujen lopuksi nimenomaan opastettu nousu? Tenzing Norgay oli käynyt tutustumassa vuoreen ja nousureittiin useita kertoja aikaisemmin ja nosti palkkaa retkikunnan sirdarina. Ja kun nostamme Gaston Rébuffat’n ja Lionel Terrayn kaltaisia hahmoja romantisoivan mielemme jalustoille, on syytä muistaa, että he olivat, paitsi vuorten suuria rakastajia, myös kovia ammattilaisia.

Ja kyllä Suomi-kiipeilyynkin muutakin mahtuu kuin omatoimikapuilua. Suomalaisen kiipeilyn lähtölaukauskin, Matti A. Jokisen nousu Matterhornille 1954 tapahtui oppaan kanssa. Samaten suuren yleisön hyvin tuntema Veikkka Gustafsson nousi ensimmäisenä suomalaisena Everestin huipulle osana kaupallista retkikuntaa.

Kaikkein eniten meitä vuorille vetävät... edulliset lennot, se tosiseikka, että meillä on varaa ja aikaa.  Ja kun päädymme suosituimpiin kohteisiimme, meitä odottavat valmiit majoituspalvelut, ja hiihtohissit. Me emme ehkä palkkaa opasta matkaan mutta ostamme topokirjan kaupasta – sen kaiken muun välineistön lisäksi, johon olemme jo käyttäneet tuhansia euroja. Vuoret ja kiipeily on myyty meille jo ennen kuin tajusimme, että olimme ostamassa. ”Escaping the System” tapahtuu vain mielikuvituksessamme. Todellisuudessa Systeemi vain ulkoiluttaa meitä.

Ja luonto kiittää.

Jukka Laajarinne

Jukka Laajarinne on kiipeilyä intohimoisesti harrastava lasten- ja nuortenkirjailija, novellisti ja humoristi.

Jukka Laajarinne on kiipeilyä intohimoisesti harrastava lasten- ja nuortenkirjailija, novellisti ja humoristi. Ennen jättäytymistään vapaaksi kirjailijaksi vuonna 2004 Laajarinne toimi useita vuosia matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana. Laajarinne oli Finlandia Junior -ehdokkaana vuonna 2003 kirjallaan Madonluvut. Vuonna 2004 Laajarinne voitti yhdessä Matti Ruokosen kanssa Pohjoismaisen kuvakirjakilpailun. Vuonna 2007 hänet palkittiin Suomen tietokirjailijat ry:n Tietopöllö-kunniakirjalla.


Foorumilinkki: 
http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=43638.0
Käyttäjän Relaa kuva

Relaa

Elämä ulkona - Relaa netissä