Lautaevankelista JJ Henttosen kanssa SUPPAILEMASSA

Relaan foorumilla on kesää sulostuttanut yksinkertaisesti otsikoitu keskustelusäie: Miksi SUP?

Tsuppailu tuo mieleen muitakin keksityn oloisia lajeja, kuten LEET:n, padelin, ringeten ja lumilautailun. Miksi mennä kajakkia edemmäs kalaan? Horjuvaa touhua, sanon minä. Laji näyttää olevan yhtä kotonaan Suomessa kuin poro Havaijilla. Täällä on jo kajakkeja, kanootteja ja kaljakelluntaa. Pitääkö vielä tuoda uusia kellumisvälineitä?

Tietysti olen vähän kateellinen SUP:n harrastajille. Näin ensimmäisen elävän supistelijan Kymijoella alkukesästä. Atleettinen meloja harrasti sitä mökkeilykäytössä. Hyppäsin laudalle rantavedessä ja vetelin muutaman vedon. En näyttänyt sellaiselta thaimaalaiselta kalastajalta sen paremmin kuin hyväryhtiseltä surffaajaltakaan. Jalkoihin sattui. Ihan ok, mutta en tajua.

 


Aloittelua. Kuva: Markku Jussila

 

Pystysoutelemaan

Yksi suppailusta innostunut harrastaja on kaikkien lautalajien erikoisasiantuntija Jarkko “JJ“ Henttonen, jonka yksi elämäntehtävä on lankkuilun ilosanoman levittäminen. Niinpä Helsingissä käydessäni Jarkko lupasi antaa pienen perehdytyksen lajiin, hän kun sattuu asumaan meren äärellä ja varastosta löytyy kaksi lautaa. Vähän alkoi tosin jännittää, kun JJ kysyi etukäteen pituuttani ja painoani. “OK, eiköhän me... pärjätä."

Kämpillä tapaan kesätukan ja -naaman ajelleen Henttosen. Otamme alkulämmittelyt slacklinella ja siirrymme pihalle eli mereen. Saan hieman pienemmän laudan, JJ pidempänä menee isommalla. Kämpillä sain jo märkäpuvun päälleni, koska "jos kaatuu ei ole niin kylmä". Minähän en sellaista oikeasti tarvitse, mutta en halua pahoittaa opastajan mieltä.

Laiturilta siirryn laudan päälle polvillani. Lauta keikkuu allani kuin baaritiski Verbierissä. Rauhallisesti vaan liikkeelle, kuuluu ohjeistus. Muukkosta ahdistaa. Ei tästä tule mitään. Lauta tärisee, kädet tärisevät, jalat pettävät, kevyt märkäpuku hikoiluttaa polvitaipeita, hiki valuu otsalle, lauta heiluu enemmän, en liiku mihinkään, Jarkko menee jo edellä, lautani ei liiku, minä en liiku.

 


Heh heh helppoa eh.
 

Relaan erikoisasiantuntija Markku Jussila oli lupautunut kuvaamaan harjoitteluamme. Aistin Markun pienen naurahtelun, kun tartun kanavan kaiteeseen kiinni kuin hukkuva oljenkorteen. Kaatuminen ei nyt kiinnostaisi. Nielen ylpeyteyni ja hyväksyn, että näytän laudalla samalta kuin rullalaudan päällä. Värisevältä, katkokävelevältä variksenpoikaselta, nimittäin. Eikä se märkäpukukaan ollut huono idea. Tosi hyvä, oikeastaan. Vaikka en vielä olekaan kaatunut.

Hiljalleen uskaltaudun keskemmälle kanavaa. Lauta kyntää ja keikkuu. Henttonen kuittailee suksijoiden sivuttaisesta tasapainoaistista. En kuuntele. Enkä juttele. Nyt keskitytään. Pääsemme laiturin äärelle. Pungen itseni kuivalle maalle ja varpaat ovat krampata. Onko niissäkin lihaksia vai johtuuko kaikki eilisestä Tammerfestistä? Leikattu nilkka kipuilee, polvissa tuntuu hieman pahalta. En ole ihan varma tästä pienestä laudasta, sanon. Joo, se on aika hutera, en tiedä pysyisinkö itsekään sillä pystyssä, Jarkko vastaa.

 


Nilkanlepuutustauolla.

 

Läpsystä vaihto

Niinpä vaihdamme lautoja. Jarkko ottaa alleen tyttärelleen tarkoitetun 9´6”-mittaisen laudan. Minä saan alleni aikuisten vehkeen, 11´6”-pituisen laudan. Mestari lähtee ensin pienemmällä liikenteeseen. Noh, horjuuhan sekin, helpottaa.

Menen varovasti isommalle laudalle. HAH! Ero on kuin yöllä ja päivällä. Isompi lauta on huomattavasti tukevampi, rennompi, mukavampi, hauskempi, vauhdikkaampi ja tuo muutenkin elämään iloa.

JJ puskee nätisti pienemmällä eteenpäin, ei sillä. Mutta nyt löytyi peli-iloa omaankin touhuun. Viistelen pitkin kanavaa, Jarkko pitää vähän taukoa – en ihmettele tuon laudan kanssa – ihmiset tuijottelevat ja vilkuttelevat. Tältä tuntui varmaan Madeleineista Tukholmassa vaunuilla heiluessaan. Tosin olen liikenteessä yksin ilman ulkomaalaisia miljonäärejä, mutta muuten tuntuu hyvältä.


Alkaa toimia!



Johtajan opissa.

 

Pitkät melanvedot tuntuvat hartioissa, käsivarsissa ja ylävartalossa ylipäätään. Hyvää treeniä. Nyt ehdin tuijotella hieman sivuillekin, ei tarvitse keskittää kaikkea tarmoa selviytymiseen. Ruoholahden kanava on kaunis näin vesiltä katsottuna. Vihreät köynnökset ulottuvat lähes veteen asti. Olen omassa kuplassani, ihmettelen kiirehtiviä ihmisiä.

Treeni on hyvää, tunnelmaan pääsi nopeasti ja ennen kaikkea meloskelu on hauskaa. Eihän missään lautalajissa ole mitään järkeä sinänsä, hupia ja nautintoa alusta loppuun niin skeittaus, snoukkaus kuin suppauskin. Mutta mieluummin meloskelen pystyboardilla kuin käyn lenkillä. Tai noh, turha arvottaa. Kaikkeahan voi tehdä, mistä tykkää. Tai mitään ei kai pitäisi tehdäkään, ellei ole ihan pakko. Ja pakko ei ole edes skinnata.

Melomme takaisin lähtöpaikalle vasta-aallokkoon. Jarkko kyntää pienellä laudalla ihailtavan lujaa, itse jyrään eteenpäin kuin valtamerialus. Laiturille päästyämme hiki on hyvä ja kädet treenattu. Aikaa kului ehkä tunti, josta vartti hengailuun ja lautailun ja suksilajien paremmuudesta väittelyyn. Voitin, mielestäni, mutta JJ sai viimeisen sanan, kuten aina.

Kämpillä selviää lautojen suosituspainot. Pienempi, joka tuntui kiikkerältä, on hyvä enintään 65-kiloiselle, isompi kestää 110-kiloisenkin. Ei ihme, että pienempi heilui, kun painoa on noin 80 kiloa, oppaalla vielä vähän enemmän.

Yhtä kaikki: oikeilla välineillä olo ei ollut kuin porolla Havaijilla, vaan kuin kuntoilijalla luonnossa. Hyvää treeniä.

 


Surffarit.

 

Arttu Muukkonen