Suomalaiskaksikko patikoi ja leijahiihti Vatnajökull-jäätikön yli Islannissa

”No huomenta! Ollaan menossa tuohon järven jäälle treenaamaan. Lähdetkö mukaan?”

 

Seinänaapurini Tuomas Karjalainen seisoi reppu selässä, kypärä päässä ja sukset jalassa mökkimme pihalla Pyhätunturissa. Karjalaisen treenikaveri Antti Siltala odotteli jo järven rannassa. Keli helli ulkoilijoita maaliskuisena aamuna, taivas oli sininen ja korkealla.

 

Toivottelin heille hyvää treeniä ja pahoittelin, että joudun suuntaamaan muihin askareisiin. Pian näin leijojen kohoavan ilmaan ja Karjalaisen ja Siltalan liukuvan pitkin järven kantta.

 

Luostolla työskentelevän eräopasparivaljakon silmissä siinteli Pyhäjärveä avarammat lakeudet. He olivat asettaneet tavoitteekseen vaeltaa ja leijahiihtää Islannin ja Euroopan suurimman jäätikön, Vatnajökullin, poikki. 8100 neliökilometrin jäätikkö on hulppea pelikenttä. Jää on keskimäärin nelisensataa metriä paksu, mutta paikka paikoin hyistä vaippaa on kilometrin verran. Vatnajökullin korkein huippu Oraefajokull kohoaa 2109 metrin korkeuteen.

 

Suomalaiskaksikon projektilla oli pituutta vajaat 250 kilometriä. Aikaa he arvioivat sen ottavan kymmenisen päivää. Reissu tehtäisiin lännestä itään, ilman ulkopuolista tukea. He siis aikoivat tarpoa koko matkan omin voimin kaikki sapuskat ja polttoaineet mukanaan.

 

 

Vauhtia myös Pallakselta ja Kilpisjärveltä

Kuntoa ja tekniikkaa Karjalainen ja Siltala hakivat Pyhän lisäksi Pallaksen ja Kilpisjärven reissulta. Telemark- ja leijahiihto toimivat perustreeninä. Sen lisäksi molemmat heistä nähtiin myös hakunvarressa Tajukankaan jääkiipeilyseinällä Pyhällä. Siellä he saivat paitsi kiusata itseään ruumiillisesti, myös harjoitella jäätikölläkin tarpeellisia köydenkäsittelytaitoja.

 

Työssään eräoppaina he karaistuivat kauden mittaan pitkiin päiviin ulkoilmassa. Asiakkaiden moottorikelkkojen kiskominen umpihangesta vastasi vähintäänkin kohtuullista salitreeniä ja antoi oivaa pohjaa Islannin reissulle. Myös suunnittelutyötä riitti.

 

”Iso osa valmistautumista oli tiedon kerääminen, karttojen hankkiminen, ruoka-asioiden miettiminen ja sen sellainen”, valottaa Siltala.

 

 

Siltala ja Karjalainen kiittelevät, että he saivat paljon hyvää infoa Jaakko Heikan johtamalta ryhmältä, joka liikkui samalla alueella joitain kuukausia aiemmin. Hänen ryhmänsä lykki jäätikön yli lännestä itään. Eräoppaaksi opiskeleva Heikka tunnetaan myös aktiivisena ja pätevänä keskustelijana Relaan foorumilla.

 

Toukokuussa Karjalaisen ja Siltalan oli aika pakata reilu määrä rompetta koneeseen ja lentää Islannin pääkaupunkiin Reykjavikiin - lähtökuoppiin jäätikölle.

 

 

Kimurantit varustevalinnat ja tuunaukset

Talven mittaa Karjalainen ja Siltala olivat joutuneet pähkäilemään huolellisesti, millä varusteilla reissuun olisi järkevintä lähteä. Vaellus tulisi olemaan haastava: edessä oli railoista jäätikköä, jähmettyneitä laavakenttiä ja kivikkoa sekä virtojen yli kahlaamista. Lumitilanteesta ei ollut tarkkaa tietoa. Edessä voisi olla syvässäkin hangessa tarpomista ahkioiden kanssa. Pisteenä iin päälle luvassa olisi rajusti vaihtelevat sääolosuhteet.

 

”Yksi käytännön haasteista oli jalkineet. Samoilla kengillä piti pystyä kävelemään, hiihtämään ja vetämään ahkioita sekä vielä leijahiihtämäänkin. Päädyimme vaelluskenkiin”, Siltala kertoo.

 

Suksiksi he valitsivat Madhus Glittertind -tunturisukset ja niihin X-Trace-siteet.

 

 

”Se, miten ne soveltuisivat pitemmillä etapeilla leijahiihtoon jäi etukäteen hieman arvoitukseksi, sillä sitä emme päässeet testaamaan kunnolla”, jatkaa Siltala.

 

Koska alusta tulisi vaihtelemaan rajusti, miehet päätyivät tuunaamaan keveisiin Expedition-ahkioihinsa myös renkaat. Niiden avulla kuorma liikkuisi suht kätevästi myös kuivalla maalla. Ahkiot tuunattiin niin, että ne sai kätevästi heitettyä vaeltajan rinkan päälle silloin, kun maasto muuttuisi niiden perässä kiskomiselle liian vaikeaksi.

 

”Ahkioiden rakentelu oli mukava projekti. Oli esimerkiksi hauskaa päästä testaamaan, miten renkaallinen ahkio toimii”, Siltala kertoo.

 

 

Uhmakkaita pikkulintuja ja kylmä sauna

Reykjavikissa Karjalainen ja Siltala hyppäsivät kamoineen bussiin. He ottivat kyydin saaren kaakkoiskolkkaan, Vatnajökullin suuntaan.

”Nousimme kyydistä vähän ennen Höfnin kaupunkia ja aloitimme jäätikön lähestymisen. Sinne oli matkaa kuutisentoista kilometriä. Jäätikölle noustuamme seuraava maastotavoite oli Grimsvötnin tupa keskellä jäätikköä, noin puolivälissä reittiämme. Se olisi hyvä paikka levätä ja suorittaa huoltoa”, Siltala kertoo.

Kolme ensimmäistä päivää Karjalainen ja Siltala etenivät pöpperökelissä. Näkyvyys oli olematon ja olosuhteet märät. Kaikki kamat, joita ei ollut huolellisesti pakattu kuivapusseihin, kastuivat.

”Kompassien ja GPS:ien avulla edettiin. Islantilaisista railokartoista oli paljon hyötyä etenkin white out -olosuhteessa jäätikölle noustessa”, Siltala sanoo.

 

Matka Grimsvötniin tuntui pitkälle. Muita kulkijoita, ihmisiä tai maahisia, ei jotoksella juuri näkynyt.

”Kerran näimme horisontissa jeepin. Sen lisäksi näimme vain pikkulintuja, jotka pyrkivät epätoivoisesti vastatuuleen. Ne olivat jostain syystä päättäneet lähteä liikkeelle juuri pahimmalla kelillä”, Karjalainen ihmettelee.

Ensimmäisten päivien kylmä ja kostea keli oli tunkeutunut miesten luihin ja ytimiin. Grimsvötnin tuvalle pääseminen oli hieno virstanpylväs, mutta aluksi myös pienoinen pettymys.

 

”Olimme odottaneet innolla, että pääsemme tuvan höyrysaunaan lämmittelemään. Huomasimme kuitenkin pian, että saunan vedenkiertosysteemi ei toimi eikä se lämpiä”, Siltala kertoo.

Seuraavana päivänä tilanne alkoi korjaantua ja pienellä neuvokkuudella sauna saatiin kuin saatiinkin kuumaksi. Jäätikkövaellus jatkui puhtain nahoin ja kepein mielin.

Suoraviivaista sapuskaa viitisen muovikassillista

Karjalainen ja Siltala ovat suoraviivaisia veikkoja köökkiasioissa. Jäätikköreissullekaan ei lähdetty roudaamaan tuoreita yrttejä, ranskalaista sinappia tai pinjansiemenpussukoita.

”Ostimme Islannissa paikallisen ruokamarketti tyhjäksi ennen lähtöä. Ahkioihin pakattiin viisi muovikassillista hyvyyttä. Lisänä oli kotosuomessa kuivattua lihaa”, Karjalainen linjaa.

Lounasmenuksi valikoitui nuudeli ja tonnikala. Miehet nauttivat joka päivä saman hyväksi havaitun setin.

”Kyllähän se alkoi jossain vaiheessa vähän tökkimään”, myöntää Karjalainen.

Välipaloiksi ostetut 60 suklaapatukkaa sen sijaan upposivat moitteettomasti. Lisänä jäätikkövaeltajat napsivat pähkinöitä ja muuta pikkusnackya, joilla pidettiin nälkä loitolla iltaruokaan saakka.

”Päivällinen olikin sitten tosi hyvä. Useimmiten söimme couscousia, riisiä tai pastaa hiilareina. Proteiinia saimme erilaisista kuivatuista lihoista. Henkilökohtainen suosikkini oli kebab”, muistelee Karjalainen lähes kaihoisaan sävyyn.

”Ruokaa oli lopulta liikaakin. Se oli ihan hyvä siltä varalta, jos jotain olisi tapahtunut ja olisimme joutuneet pysähtymään odottelemaan”, pohtii Karjalainen.

Leijoja ilmaan ja kilometrejä taakse

Tuuliolosuhteet eivät vaelluksen edetessä olleet optimaaliset leijahiihtovaeltamiselle, mutta parina päivänä leijatkin pääsivät tositoimiin.

”Tuuli oli ajoittain aika kovaa, kuudesta viiteentoista metriä sekunnissa, puuskissa enemmänkin. Jouduimme ajamaan ihan tuulialueen reunalla ja hiihtämään suksen kantilla niin paljon kuin vaan jaksoi. Matkaa taittui parhaimmillaan viitisenkymmentä kilometriä päivässä, mihin olimme tyytyväisiä. Iltaisin jalat olivat aika loppu”, muistelee Siltala.

Karjalaisen yksi reissun parhaista hetkistä liittyi juuri leijavetoon.

”Oli hienoa tuntea, kuinka ahkio tulee perässä kuin lentäen”, hän myhäilee.

 

islanti, leijahiihto, jäätikkö

Sään kirkastuttua marssinopeus nousi retkikuntamoraalin kanssa tasatahtia. Taival alkoi taittua niin ripeästi, että Karjalainen ja Siltala olivat tavoitteessaan Vattnajökull-jäätikön länsireunalla muutamia päiviä ennakoitua aiemmin.

”Saavuimme rähjäisinä, väsyneinä ja likaisina bensa-asemalle, josta sai isoja hampurilaisaterioita. Reykjavikin bussi lähtisi kätevästi sen pihasta. Kävelyt oli siis kävelty, ahkiota ei tarvitsisi kiskoa enää metriäkään. Samassa rakennuksessa oli vielä alkokin. Mitä muuta suomalainen mies olisi voinut tarvita”, vitsailee Karjalainen.

Miehet kertovat kuin yhteen ääneen, että kaikki varusteet pelasivat yllättävänkin hyvin, renkaallisia ahkioita myöten.

”Seuraavalle vastaavalle reissulle vaihtaisin isommat renkaat. 12,5-tuumaiset olivat liian pienet epätasaiseen maastoon, pohjakosketuksia tuli turhan paljon. Tuomaksen ahkioonsa valitsemat 16-tuumaiset vaikuttivat juuri sopivilta”, Siltala pohdiskelee.

Karjalainen tunnustaa, että ihan kaikki ei kuitenkaan mennyt putkeen.

Bensakeitinten polttoaine oli litran peltitölkeissä. Osa niistä vuosi ahkioon ja aiheutti pieniä makuhaittoja ruokiin”.

 

 

Seuraavaksi surffausta ja vuorikiipeilyä - muttei liian tosissaan

 

Tämän jutun julkistuessa Siltala on jo tyttöystävänsä Anna-Maijan kanssa Ranskan surffirannoilla. Karjalainen painaa kesäduunia kotimaisemissaan Lappeenrannassa vielä tovin. Kesäkuun lopulla Islannin retkikuntakaksikko kohtaa Chamonix'ssa Ranskan Alpeilla.

 

”Mt. Blancille olisi tarkoitus kiivetä. Reitiksi olemme kaavailleet traversea, Kolmen huipun reittiä”, ehti Siltala raportoida ruotsinlaivalta kohti mannerta matkatessaan.

 

Karjalainen ja Siltala painottavat, että vuorikiipeilyä tai muitakaan outdoor-hommia ei oteta liian tosissaan.

 

”Tärkeintä on hyvät frendit ja hauskaa pitää olla”, kiteyttää Siltala.

 

Syksyn tullut reissumiehet asettuvat Kilpisjärvelle kokeilemaan siipiensä kantavuutta eräopasyrittäjinä. Talvella mittaan he arvelevat palailevansa jälleen Luoston ja Pyhän maisemiin.

 

Pyhäjärven jäällä näkynee hiihtoleijoja siis ensi talvenakin.

 

islanti, ahkio, vaeltaja, laava

 

 

Geolocation
Foorumilinkki: 
http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=40924.0

Artturi Kröger