Tie vuoristo-oppaaksi on kivinen, luminen ja jäinen

"Minusta tuntuu Jussi, että sinä olet nyt harrastanut hiihtoa ja kiipeilyä tarpeeksi ja voit astua askeleen eteenpäin."

Näillä sanoilla vuoristo-opasmentorini motivoi minua aloittamaan pitkän prosessin, jonka päätepisteenä olisi kansainvälisen vuoristo-oppaan pätevyys. Tässä artikkelissa kerron, mitä koulutus pitää sisällään ja mitä se vaatii koulutusputkeen lähteneeltä henkilöltä.

Koska Suomessa ei ole vuoria eikä jäätiköitä, kotimaassamme ei myöskään voi kouluttautua vuoristo-oppaaksi. Näin sanovat oppaiden kansainvälisen kattojärjestön pykälät. Lähes kaikki aiemmat suomalaisoppaat ovat hakeneet oppinsa Ruotsista. Länsinaapuriin lähetin hakemukseni minäkin.

 

 

Pitkä tie, erityisesti suomalaiselle

Syksyllä 2009 sain tiedon siitä, että minut oli hyväksytty koulutukseen. Samalla viikolla hajotin käteni kiipeilytapaturmassa. Aloitin määrätietoisen kuntouttamisen keväällä 2010 alkavaa aloituskurssia silmällä pitäen. Käsi olikin riittävän hyvässä kunnossa ensimmäisellä kurssilla ja pääsin aloittamaan opasopinnot täysipainoisesti.

Ruotsin vuoristo-opasyhdistyksen (SBO, Svenska Bergsguide Organisation) koulutukseen valitaan hakemusten ja tiukkojen pääsyvaatimusten perusteella muutama kandidaatti joka toinen vuosi. Koulutus perustuu kansainvälisesti määriteltyihin kurssisisältöihin. Vuoristo-opaslisenssin ideana on, että riippumatta mistä maasta opas on valmistunut, taidot ja valmiudet olisivat samalla tasolla. Tämä puolestaan tekee asiakkaalle oppaiden palvelujen ostamisesta helpompaa ja yhdenmukaisempaa – tietää, mitä saa.

Kansainvälisestä vuoristo-opaslisenssistä käytetään maasta riippuen lyhennystä IFMGA (International Federation of Mountain Guides Associations), IVBV (Internationalen Vereinigung der Bergführerverbände) tai UIAGM (l'Union Internationale des Associations de Guides de Montagnes). Viimeisin lienee suomalaisille tutuin. UIAGM-sertifioitu vuoristo-opas on virallinen ammattinimike. Sen haltija saa toimia vuoristo-oppaana maissa, jotka ovat tämän kattojärjestön jäseniä. Kursseillani oli kouluttajina sekä ruotsalaisia että muiden maiden UIAGM-kouluttajia.

Kuten kaikki kouluttautuminen, prosessi alkaa siitä hetkestä, kun otat tavoitteen ja lähdet kulkemaan sitä kohti. Omalla kohdallani tämä tavoite heräsi jo kymmenen vuotta sitten. Tämän jälkeen kilometrejä kivisellä, lumisella ja jäisellä alustalla on tullut kuljettua. Meni kuitenkin aikaa ennen kuin olin valmis hakemaan vuoristo-oppaan ammattitutkintoon valmentavaan koulutukseen. Suomesta käsin vuoristo-oppaaksi ei ole helpoin mahdollinen tie. Ruotsi ja Norja antavat mahdollisuuksia luontonsa puolesta harjoitteluun, vaikkakin suurin painoarvo kokeissa on Alppien olosuhteilla.

Omassa harrastamisessani tapahtui iso muutos heti opaskoulutuksen aloitettuani. Ensimmäisen kurssin jälkeen aloin ymmärtää, kuinka suuri ero on olla vuorilla harrastajana, vuoristo-opasopiskelijana tai ammattilaisena. Tuon ensimmäisen kurssin jälkeen en ole ollut enää kertaakaan kiipeämässä tai laskemassa analysoimatta tekemistäni tarkkaan päivän jälkeen.

Myös aiemmat harrastuskaverit ovat saaneet osansa tästä: jokainen kiipeily- tai laskukerta sisältää pieniä tavoitteita, joita olen yrittänyt ujuttaa päivien sisään. Aina ei ole ollut helppo löytää henkilöitä, jotka suostuvat harjoitusnukeiksi pelastus- tai lyhytköysiharjoituksiin.

 

 

Jokainen kurssi on testitilanne

Koulutuksessa ensimmäinen vuosi oli pääasiassa kursseja, joissa opetettiin turvalliset ja hyväksi havaitut käytännöt. Koulutusputkeen pääseminen ei takaa sitä, että henkilö valmistuu tietyn ajan kuluttua vuoristo-oppaaksi, vaan jokaisesta kurssista ja kokeesta voi saada lähtöpassit tai kehotuksen palata koulutukseen myöhemmin. Koska kaikki toiminta vuorilla perustuu turvallisiin toimintatapoihin, vuoristo-opasopiskelijan edellytetään hallitsevan edellisillä kursseilla läpikäydyt tiedot ja taidot.

Ensimmäisenä vuonna opetuspäiviä kokeet mukaan lukien kertyy 45. Aivan pelkästään tämä määrä matkustuspäiviä ei riitä, vaan usein kurssi- ja koepaikalle on mentävä etukäteen. Matkustaminen, akklimatisoituminen ja alueeseen tutustuminen tuo helposti toiset 45 päivää lisää kurssipäiviin. Ensimmäinen vuosi päättyy kahteen erilliseen aspirant- eli kokelastason kokeeseen, hiihto- sekä alppikiipeilykokeeseen. Niissä testataan laaja-alaisesti teknisiä taitoja, ryhmänhallintaa, turvallisuustaitoja sekä suunnittelutaitoja.

Aspirant-vaiheen kokeet kestävät yhteensä 10 päivää. Kokeiden läpäiseminen on tärkein vaihe koulutusputkessa, sillä vasta sen jälkeen kokelas voi aloittaa työskentelyn harjoittelijaoppaana.

Vuoristo-opasopiskelija, saatuaan aspirant-statuksen, työskentelee valmistuneen UIAGM-oppaan mukana vähintään 40 päivää seuraavan puolentoista vuoden aikana. Tällä harjoittelujaksolla aikaa kuluu myös listattujen alppi- ja hiihtoreittien suorittamiseen. Niitä kolmesta neljäänkymmentä. Sekä kiivetyistä että lasketuista reiteistä tehdään kurssipäiväkirjaan tarkempi kuvaus.

Kurssit eivät kuitenkaan pääty vielä aspirant-tason kokeisiin, vaan mukana on syventäviä osioita lumiturvallisuudesta ja alppikiipeilystä talvella. Koulutusputki huipentuu kolmeen loppukokeeseen, jossa testataan opaskokelaan tiedot ja taidot alppikiipeilyssä, jääkiipeilyssä ja hiihtämisessä.

Nopeimmillaan koko UIAGM-koulutusputken voi suorittaa vajaassa kolmessa vuodessa, mutta se tarkoittaa täysipäiväistä opiskelua ja työskentelyä sekä läpipääsyä kaikista kursseista sekä kokeista.

 

 

Opiskelijalta vaaditaan kokemusta ja osaamista jo tullessaan

Astuessaan koulutusputkeen opasopiskelijalla tulee olla jo paljon kokemusta vuorilla liikkumisesta. Kokemuksen lisäksi hänen on täytynyt suorittaa hyväksytysti RCI-tason (Rock Climbing Instructor, kalliokiipeilykouluttaja) koulutus.

Opaskoulutus on suunniteltu siten, että edetään helpommin kontrolloitavista toiminnoista kohti vaativampaa ja riskialttiimpaa. Koulutus alkaa kalliokiipeilyosuudella, jossa kerrataan ja opetetaan turvalliset toimintatavat trädikiipeilyyn useamman köydenpituuden reiteillä. Trädissähän (engl. traditional) kiipeilijä varmistaa etenemistään luonnollisilla varmistusvälineillä, kuten kiiloilla, camuilla ja frendeillä sekä vaikkapa hexoilla. Mukana ovat lisäksi pelastusskenaariot kalliolla ja pelastustekniikoiden tehokkaat suoritustavat.

Seuraavana kurssina on alppikiipeily, joka on pääsääntöisesti lyhytköysitekniikan opettelua sekä turvallisen reitin löytämistä vuoristo-olosuhteissa. Lyhytköysitekniikka on tästä osiosta aikaavievin ja yleensä myös vierain tekniikka opasopiskelijoille. Vaikka se on teoriassa melko yksinkertaista, niin käytäntöön siirrettäessä se osoittautuu yhdeksi todella erityiseksi taiteenlajiksi. Sitä ei opi kuin harjoittelemalla, ja siksi kahdeksanpäiväinen kurssi sisältää suurimmaksi osaksi lyhytköysitekniikan harjoittelua.

Kolmas kurssi on jääkiipeily. Mentäessä kalliolta lumelle ja jäälle, riskit lisääntyvät. Lumi ja jää ovat jatkuvassa muutostilassa, ja siksi toiminta talvella on tilastollisesti riskialttiimpaa. Jääkiipeilyosiossa on myös hieman testiluonnetta, koska aiempien kurssien oppi tulisi pystyä siirtämään kalliolta lumelle ja jäälle. Kiipeilyllisesti vaatimustaso on varma toiminta WI5-vaikeustason reiteillä (WI = Water ice -vaikeusasteikko). WI5-reiteillä on pystysuoria osuuksia, mutta mitään jääkiipeilyn spesialisteja kurssilaisten ei tarvitse olla. Tärkeämpää on järkevän ja turvallisen reitin löytäminen asiakkaille.

Neljäntenä kurssina on hiihto-osio, joka jakaantuu lumivyöryjen teoriaan, henkilökohtaisten lumiturvallisuusvälineiden tehokkaaseen käyttöön sekä hiihdon opastamiseen vuoristo-olosuhteissa. Tällä kurssilla suurin painoarvo on, että ymmärretään lumen käyttäytyminen eri keliolosuhteissa ja pystytään ottamaan se huomioon suunniteltaessa reittiä. Kurssin aikana käydään European Avalanche Schoolin viiden päivän koulutus lumiturvallisuudesta, mikä on suunnattu ammattilaisille.

Hiihto-osiossa vuoristo-opasopiskelijan hiihtotaito arvioidaan ja tarvittaessa annetaan lisätehtäviä tekniikan kehittämiseksi. Ruotsin opaskoulutuksessa on pidetty hiihtotaidon osalta tiukkaa linjaa, koska hyviä hiihtäjiä löytyy myös asiakkaista. Skandinaavit ovat tunnetusti keskieurooppalaisia parempia hiihtäjiä.

Viides ja viimeinen kurssi ennen aspirant-kokeita on hiihtovaellusosio, jossa on mukana myös heli-ski-opastus. Hiihtovaellusosiossa keskitytään reitin suunnitteluun, navigointiin sekä lumen analysointiin hiihtoretken aikana. Hiihtovaelluksella yövytään vuoristomajoissa ja lumiluolissa.

Lumella liikkuminen saa painoarvoa kursseista eniten. Kurssien vetäjien rinnalla kouluttajina toimii lumiturvallisuuden asiantuntijoita, jotta saadaan mahdollisimman vankka osaamispohja lumella liikkumiseen.

 

 

Aspirant-kokeet mittatikkuina

Aspirant-kokeissa opiskelijoiden tiedot ja taidot mitataan kattavasti lumella, jäällä ja kalliolla. Kokeet ovat kuitenkin vielä opetusluontoisia ja pieniin virheisiin on vara. Vaaratilanteita tai niihin johtavia toimenpiteitä ei kuitenkaan hyväksytä.

Koetilanteessa käydään paljon keskusteluja kouluttajien kanssa aidoissa olosuhteissa vuorilla. Niiden tarkoituksena on selvittää kokelaan tietoja ja ajatusmaailmaa turvallisista toimintatavoista. Kokeissa testataan myös tilanteita, joissa riski on jo realisoitunut. Silloin arvioidaan kokelaan toimintaa lumivyöry- sekä railopelastustilanteissa.

Aspirant-kokeet läpipäässyt henkilö voi toimia omassa maassaan itsenäisesti vuoristo-oppaana. Ranskan koulutuksen osalta tämä tarkoittaa sitä, että ranskalainen opas voi olla mahdollisesti aspirant-tason opas vetäessään ryhmiä alppimaisissa olosuhteissa. Suomalainen opas sen sijaan joutuu tyytymään aspirant-vaiheessa Skandinavian vuoriin, jos aikoo tehdä itsenäisesti töitä. Pääoppaan mukana voi kuitenkin tehdä töitä myös alppimaissa.

Aspirant-kokeet läpäistyään opaskokelas voi työskennellä harjoittelijana opasfirmoille tai nimetylle pääoppaalle. Harjoittelussa minimimäärä päiviä on 20 kesällä ja 20 talvella. Usein nämä päivät täyttyvät varsinkin kesäaikaan nopeasti, koska kysyntää erityisesti Mont Blanc -viikoille on paljon. Aspirant-tason opas saa jo palkkaa työstään ja siksi myös vastuu asiakkaista kasvaa. Opaskokelaalla on kuitenkin vielä mahdollisuus kysyä lähellä olevalta pääoppaalta pulmatilanteissa neuvoa.

Harjoitteluaikaan kuuluu vielä kursseja, jotka syventävät ammattitaitoa talviolosuhteissa. Kursseilla käydään talvialpinismiin liittyviä asioita läpi sekä syvennetään tietämystä lumiturvallisuudesta. Kurssien ajankohta on sellainen, että opaskokelaalla on jo kokemusta liikkumisesta asiakasryhmien kanssa vaihtelevissa alppiolosuhteissa kesällä ja talvella.

 

 

Loppukokeissa karsitaan jyvät akanoista

UIAGM-oppaaksi haluavan tulee viimeisessä vaiheessa käydä loppukokeet kolmesta eri osa-alueesta: kesäalppikiipeily, talvialppikiipeily sekä hiihto (ski mountaineering). Kokeissa testataan laaja-alaisesti fyysistä kuntoa, tietoja ja taitoja.

Olennaista näissä kokeissa on, että opaskokelaalla on kyky yhdistää ja soveltaa oikeat tekniikat ryhmän ja olosuhteiden mukaan. Päätöksentekokyky on tärkeää, ja siksi kokelaan tulee osoittaa oma-aloitteisuutta ja itsenäistä ajattelua ryhmänsä vetäjänä.

Loppukokeista saa helposti hylätyn seuraamalla toista ryhmää, joka navigoi harhaan. Kaikissa toiminnoissa on vähimmäisstandardit, jotka tulee läpäistä. Standardeja valvovat tentaattorit, kurssien opaskouluttajat. SBO:n organisaatiossa on mukana myös Ranskan maineikkaan ENSAn ( l'Ecole Nationale des Sports de Montagne) kouluttaja, jotta yhtenäiset standardit täyttyvät.

Fyysisesti raskain on kesäalpinismikoe. Tämä koe on usein myös pohjoismaalaisille haastavin, koska näistä olosuhteista on yleensä vähiten kokemusta. Kokeen aikana liikutaan 2– 4 henkilön ryhmänä Alppien nelitonnisilla huipuilla, jolloin selvitetään kokelaan taidot navigoinnista, köysitekniikoista ja ryhmänhallinnasta.

Fyysinen kunto ja tekninen taito ovat harjoittelun tulosta, ja ne on suhteellisen helppo saavuttaa. Kokeissa tulee lisäksi ottaa huomioon ryhmän hallinta, mikä vaatii sosiaalisia taitoja ja kokemusta ryhmänohjaamisesta vuoristo-olosuhteissa.

Pitkät päivät päättyvät illalla majalle, jossa alkaa välittömästi seuraavan päivän suunnittelu. Kuormittavien päivien aikana korostuu myös kokelaan mentaalinen kestävyys.

Seuraava koe on alppikiipeilykoe talviolosuhteissa. Lisämausteensa siihen tuovat kylmyys ja tuoreen lumen aiheuttamat vaaratekijät. Koe perustuu suurelta osin samoihin tekniikoihin kuin kesäalpinismissa. Tässä osiossa kokelaan taidot punnitaan myös jääkiipeilyn osalta.

Viimeinen loppukokeista on hiihtokoe (ski-mountaineering), jossa yhdistyvät alppikiipeily ja hiihtäminen. Hiihtokokeessa testataan kokelaan taitoja hallita ryhmää talvisissa alppiolosuhteissa. Eri köysitekniikat, navigointi, liikkuminen kalliolla, lumi- ja jäätikköalueilla sekä harjanteilla tulisi sujua nopeasti ja varmasti. Tässä viimeisessä kokeessa valmistuva UIAGM-opas osoittaa tentaattoreille ansaitsevansa paikkansa vuoristo-oppaana.

 

 

Suunnittelutaito keskeistä loppukokeessa

Suunnittelutaito on yksi tärkeimmistä oppaan taidoista vuorilla liikkumisen lisäksi. Tarkoituksenmukaisen reitin löytäminen asiakasryhmälle on olennaista. Reitin löydyttyä alkaa varsinainen päivän suunnittelu, jonka tarkoituksena on saada päivästä mahdollisimman turvallinen asiakkaille.

Suunnittelussa päivä puretaan pienempiin osiin, jolloin voidaan tehdä reitin riskikartoitusta sekä ennakoivia toimenpiteitä turvallisuuden edistämiseksi. Turvallisuus vuorilla tarkoittaa usein nopeutta reitillä, reitillä pysymistä sekä asiakkaiden fyysisestä kunnosta huolehtimista tauoin sekä neste- ja energiatankkauksin. Hyvällä ennakkovalmistelulla opas pysyy reitillä ja hän voi keskittyä paremmin asiakkaidensa hyvinvoinnista huolehtimiseen päivän aikana.

Suunnittelutaidoissa tärkeätä on monipuolinen ja kattava tiedonhankinta alueesta ja reitistä. Reittikirjojen antama tieto yhdistetään muilta oppailta, vuoristomajojen henkilökunnalta sekä muilta kiipeilijöiltä ammennettuun tietoon. Sääolosuhteet vaikuttavat suunnitteluun olennaisesti ja siksi yksi kulmakivistä on selvittää eri vaihtoehdot, jos alkuperäistä suunnitelmaa ei ole mahdollista toteuttaa.

 

 

Muuttuiko intohimo arkipuurtamiseksi?

Kaikesta tästä voisi kenties päätellä, että vuorielämästä menee maku koulutuksen myötä. Eikä tilannetta helpota yhtään ne 30 000 euroa, jotka on joutunut laittamaan kurssimaksuihin ja lentolippuihin. Sillä rahalla olisin voinut olla nauttimassa harrastamisesta ilman paineita jatkuvasta kehittymisestä ja siitä, että joku kyttää tekemisiäni.

Koulun aloittamisen jälkeen laskupäiväni ovat vähentyneet ja kiipeilygreidi on pysynyt samassa, mutta tilalle on tullut paljon muuta. Vaikka nautin edelleen kiipeilystä suunnattomasti ja lumi on parasta, mitä maapallo voi tarjota, on niiden merkitys muuttunut.

Olen aiemminkin ollut hyvin harkitsevainen vuorilla, mutta silti olen ollut valmis ottamaan turhia riskejä omassa harrastamisessani. Asiakkaiden kanssa liikuttaessa en pysty perustelemaan itselleni, miksi riskejä ottaisin, ja se vaikuttaa myös omaan harrastamiseen. Saan suuremmat kiksit siitä, että olen suunnitellut päivän hyvin, ja että retken jälkeen pystyn sanomaan itselleni, että se meni juuri niin kuin suunnittelinkin – turvallisesti, ilman yllätyksiä.

Ennen pidin yllätyksistä retken aikana, nyt yllätykset ovat minulle henkilökohtaista palautetta siitä, että asian voisi tehdä paremmin.

 

 

 

Jussi Muittari

SBO-aspirant-opas

Muittarin kotisivut: www.mountainguide.fi 

Foorumilinkki: 
http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=42067.0
Käyttäjän Relaa kuva

Relaa

Elämä ulkona - Relaa netissä