Alta Via 2 - sisko harhailee Dolomiiteilla

 

Helsinki oli loskainen ja pimeä joulukuussa 2012. Onneksi Interweb on läpi vuoden täynnä inspiroivia kuvia, joista saa ideoita uusille reissuille. Yksi kuva johti linkin kauttaa seuraavaan, punaviini kyyditti fiilistelyä ja kohta olikin jo lentoliput Italiaan kourassa, määränpäänä Dolomiitit. 

Reitiksi valikoitui Alta Via 2, 150km-185km pituinen patikka Bressanonesta Feltreen. Ajakohta oli heinäkuu, jolloin italialaisten lomakausi ei ole vielä alkanut (=vähemmän ruuhkaa) mutta alppimajat ovat jo auki, mikä oli tärkeää sillä Dolomiiteillä telttailu on kiellettyä. Näin jälkikäteen ajateltuna elokuu olisi voinut olla sittenkin parempi, alkukesälle tyypilliset ukkosmyrskyt vaikeuttivat matkantekoa ja lisäksi poikkeuksellisen lumitilanteen takia jouduin keskeyttämään matkan jo 8.päivänä n. 115-120km kohdalle. Kaikkine kommelluksineen reissu oli silti aivan mahtava ja Dolomiiteille pitää päästä uudestaan!


Kartoista ja alppimajoista 


Suunnittelua vaikeutti karttojen puute. Kunnon karttoja ei ollut saatavilla Suomesta ja lisäksi aloituspäivä oli sunnuntai, eivätkä paikalliset kaupat olleet silloin auki. Onneksi suurin osa alppimajoista myy oman ja lähialueen karttalehtiä, joten päädyin keräämään kartat matkan varrelta. Käytössä oli Tabacco-kartat, todella hyvät ja riittävät sellaisenaan reitin kulkemiseen, myös alppimajat olivat merkittynä tarkasti.

Majoituksen kanssa toimiva ratkaisu oli varata vuodepaikka aina edellisenä päivänä, näin matkanteon pystyi pitämään joustavana ja silti oli varmuus vuodepaikasta. En tiedä pystyykö samoin tekemään myös ruuhka-aikaan elokuussa, mutta ainakin heinäkuussa edellisen päivän varaus toimi hyvin.

Kansainvälisen kiipeilyjärjestöön UIAA:han kuuluvan kerhon jäsenyys on myös kannattava. Osassa majoista sillä saa 10-15€ alennuksen per yö. Majoissa ostetaan yleensä vuodepaikka + ruokailu. Ruokailuun kuuluu päivällinen ja aamupala, päivällinen tarjoillaan kaikille yhtäaikaa n. klo 18.Vesijohtovesi ei ole läheskään aina juotavaa, joten vaihtoehdot ovat joko pullovesi tai vedenpuhdistustabletit. Makuupussia ei tarvitse jos ei aio yöpyä kylmämajoissa, mutta makuupussilakana pitää olla mukana. Luksusta oli päästä vuorilla suihkuun! Tosin peseytyminen oli yleensä hyvin energiatehokasta eikä vettä tuhlailtu jo käytännön syistä: termostaatin tarjoamat vaihtoehdot saivat kanadalaiselta ystävältämme lempinimet “alpine breeze” ja “hot as hell”. Noh, reissussa kun ollaan niin hienhajuhan kuuluu asiaan ja kakkanen tukka ei myssyn alta näy.


Päivä 1-2 - Aloitus ja vuoristotauti    


Aloitamme reissun Plosen hiihtokeskuksesta n.2000 metristä. Ensimmäinen päivä on lähinnä siirtymistä Bolzanosta Ploseen, jonka jälkeen lyhyt vajaa tunnin nousu majalle. Majan pihalla on kiva fiilistellä seuraavan päivän reittejä ja seurata vapaana juoksevia hevos- lammas- ja lehmälaumoja. 




  

 

Toisen päivä aamulla ensin kävelyä puurajan alapuolella, sitten tirolilainen lounas Rifugio Edelweisissä, lopulta pitkähkö mutta loiva nousu ylöspäin ja vuorista alkaa paljastua alueelle tyypillistä dolomiittikiveä.



    

Päästyämme päivän korkeimpaan kohtaan on lepotauon aika. Fiksut lepää lepotauolla. Toiset juoksee rinnettä ylös, sillä pitää päästä korkeammalle. Kerrankin mäkiharjoittelua josta minäkin nautin!

 

Liekö viimeisen juoksupyrähdyksen vai minkä takia, mutta päästyämme toisen yön etappiin Rifugio Genovaan, sairastun lievään vuoristotautiin vaikka korkeimmillaan olemme olleet vain noin +2500 metrissä. Olemme patikoineet koko päivän, mutta majalla en pysty syömään päivällistä. Väsyttää, päätä särkee,  koko ajan janottaa ja tuntuu etten saa happea vaikka kuinka hengitän syvään. Kaikki muut voivat hyvin, vaikka minä olen meistä ainoa joka urheilee säännöllisesti. Note to self: vaihda maratonit tupakointiin. Yön jälkeen olo helpottaa, ruokahalu palaa ja jatkamme matkaa.


 

Päivä 3 - Ensimmäinen ukkosmyrsky


  

Pitkä päivä alka aamulla heti sumun hälvettyä.



     

20km matkaa ja ajoittain jännittäviäkin nousuja. Hienoja hiekkarinteitä ja nousuja rautavaijereiden ja kiveen hakattujen tikkaiden avulla. Vaikeimpiin osuuksiin voisi kytkeä itsensä valjailla, mutta selviämme kaikista hyvin ilman varmistustakin.



   

 

Huipulta (2800m) laskeuduttaessa alkaa ensimmäinen ukkosmyrsky, jonka alta ehdimme juuri ja juuri suojaan. Illalla katselemme kuinka salamat iskevät vuoriin ja arvuuttelemme mihin huippuun ne osuvat seuraavaksi. Ja miten käykään, seuraavana päivänä sitten samaisella huipulla salamoiden keskellä!


Päivä 4 - Retkiseurue erkaantuu ja ukkosmyrsky huipulla


 

Aamu alkaa retkiseurueen hajoamisella. Ilmenee, että odotuksemme matkaa kohden ovat erilaiset ja edellinen pitkä päivä painaa kaikkien mieltä ja polvia. Erimielisyyttä tulee siitä pitäisikö suunnitelmia olennaisesti muuttaa ja matkantekoa helpottaa, vai pitää reissusuunnitelmasta kiinni ja yrittää loppuun asti. Itsepäisyyttä ei pääse pakoon edes vuorilla, joten en suostu luovuttamaan. Päädymme erkaantumaan, sovimme että minä jatkan matkaa yksin ja tapaisimme lopulta Sardiniassa.

 
   

Aamupäivän ensimmäinen osuus on jo täynnä jännittäviä hetkiä, kun kapuan yksin ylös hyvin jäistä ja liukasta vuorenrinnettä käyttäen kallioon hakattua rautavaijeria. Ylhäällä tulee vastaan italiainen ryhmä miehiä, jotka päivittelevät minut nähdessään olenko hullu vai rohkea kun kuljen siellä yksin. Rohkeutta en tunnusta kun jo sisäboulderointikin pelottaa jos seinä on liian korkea, joten kallistun hullun kannalle.


  

Tauolla pysähdyn Rifugion Piscidaun pihalle miettimään minkä reitin valitsisin seuraavalle alppimajalle. Tiedän, että ukkosmyrsky on tulossa, joten tärkeintä olisi päästä suojaan mahdollisimman pikaisesti. Reittejä on kaksi, toinen on merkitty kartassa Via Ferrataksi, ja koska en tiedä tarvitaanko osuudelle valjaita vai ei, päädyn valitsemaan "helpomman" reitin. Virhe.



Valitsemani reitti onkin täysin lumen alla ja TODELLA haastava pelkillä vaelluskengillä ja sauvoilla. Reittimerkit häviät lumeen, eksyn ja menetän arvokasta aikaa taistellessa painovoimaa vastaan jyrkän ja liukkaan, lumisen rinteen kanssa. Pääsen lopulta huipulle, mutta olen menettänyt täysin suuntavaistoni. En osaa enää kartasta päätellä mistä olin tehnyt nousun tai minne suuntaan pitäisi mennä. Missään ei ole opasteita ja kompassi jäi ystävälleni. Pilvet alkavat kasaantua, näkyvyys pienee ja tihkusade vihjaa lähestyvästä myrskystä. Maisemat ovat silti upeat, juuri sellaista huipun tyhjää erämaata josta nautin!


Pienen epätoivon ottaessa vallaen huomaan yllättäen kaksi punatakkista hahmoa etäällä ja lähden etsimään heidän tekemää polkua lumessa. Seuraamalla jalanjälkiä saan parivaljakon kiinni ja liityn heidän seuraansa. Miehet olivat poikenneet yleiseltä reitiltä katsomaan vuoren huipulle pystytettyä ristiä ja siksi sattuneet samalle suunnalle kanssani.


  

Jatkamme yhdessä matkaa Rifugio Boeen, jonne olin ajattelut jäädä yöksi. Kello on kuitenkin melko vähän ja tiedän että alempana sijaitsevissa majoissa olisi lämmintä vettä (ahhh!) joten päätän jatkaa matkaa miesten kanssa. Päästyämme seuraavalle huipulle, joudumme sitten ukkosilman alle. Salamat lyövät aivan viereen, juoksemme syvässä lumihangessa, välillä rautavaijeristä kiinnipitäen märällä vuoren kielekkeellä, yrittäen säilyttää riittävän etäisyyden toisimme, jotta pahimman sattuessa ainakin osa pysyisi turvassa. En ole todennäköisesti koskaan ollut yhtä peloissani! Juuri viime kesänä pariskunta oli kuollut Rifugion Boen edustalle, kun heidän lähestyessä majaa salama oli iskenyt ja osunut. Ukkosmyrsky vuorillla on todellinen uhka kun suojaa ei ole.


   

Juoksuharjoitukset saavat onnellisen lopun kun pääsemme litimärkinä ja väsyneinä seuraavaan majaan turvaan. Odottelemme kaminan lämmössä myrskyn loppumista ja jatkamme vielä alas seuraavaan laaksoon. Alasmeno sujuukin sitten nopeasti liukastuessani lumisessa vuorenrinteessä...pyllymäkeä alas, pysäyttäminen ei siinä vauhdissa onnistu ennen kun lumiraja tulee vastaan ja hiekka rikkoo housut. 

Päivä oli pitkä, mutta keho alkaa tottua rasitukseen ja kävely tuntui hyvältä.

Päivä 5-6 Nestehukka ja lisää eksymisiä lumisille rinteille

   

Alaspäin kulkeminen alkaa sattua jalkoihin ja varpaankynsiin. Päädyn välillä niin alhaisiin metreihin, että aurinko porottaa kuumana. Unohdan juoda, saan nestehukan enkä taaskaan pysty syömään päivällistä huonovointisuuden vuoksi, mutta alppimajalla meininki on mieletön. Haitari soi, olut virtaa ja ihmiset ovat iloisia.


 

   

Kuudentena päivänä alkaa taas nousu, kadotan jälleen polun lumen alle, eksyn, mutta näkyvyys on hyvä ja nousun tehtyäni löydän katseellani jäljet etäällä lumihangessa. Seuraan niitä, mutta eteminen on hidasta. Olen yhä varuillani ukkosmyrskystä, mutta turhaan. Päivä on hieno ja maisemat mahtavat, ja mikä parasta vuorilla tulee vastaan hyvin vähän muita kulkijoita. Matkalla alas laaksoon kasvillisuus palaa ja näen taas murmeleita. Olen opppinut tunnistamaan niiden hätähuudon, jota aluksi luulin linnunlauluksi. Päästyäni Val De Passesiin, saan parasta lihaa jota olen elämässäni syönyt. Kai se nyt maistuu hyvälle kun eläimet saa kirmata vuorilla vapaana ja katsella näitä maisemia päivästä toiseen. McDolomite Happy Meat!

Päivä 7-8 Mary-Ann & Lou, retken päätös

 

Lisää eksymisiä ja väsymystä, mutta Val Di Rosseen päästyäni maisemat antavat jälleen lisäinspiraatiota. Yövyn Rifugio Rosettassa, jossa keskustelen pitkään paikallisten oppaiden kanssa. He varoittavat matkan loppuosan olevan liian vaarallinen tänä vuonna, näissä lumiolosuhteissa ja ilman talvivarusteita. Suhtaudun varoituksiin kriittiisyydellä, sillä olen tähänkin asti selvinnyt kohdista joista olen saanut varoituksia, mutta nyt oppaat suhtautuvat asiaan sen verran vakavasti että päätän kuunnella heitä. Matka on ollut juuri sitä mitä odotinkin: ajoittain jännittävä, raskaskin, mutta todella hieno ja täynnä mahtavia maisemia. Nyt on kuitenkin aika hyväksyä totuus, että viimeiset kilometrit pitää jättää väliin, sillä turvallisuus on kaikista tärkeintä. Jatkan vielä viimeisen päivän, mutta sen jälkeen laskeudun laaksoon ja lopetan reissun.


 

     

Alppimajassa tapaan 70-vuotiaat australiaiset Mary-Annen ja Loun. Kuljen heidän kanssaan osan päivästä ja en voi muuta kun ihmetellä pariskunnan sisukkuutta. Heillä on muihin verrattuna valtavat rinkat, tutisevat polvet ja silti he kulkevat samoja reittejä, joista kolmekymppiset tasamaan (Suomen) naiset varoittelivat illalla alppimajalla. En edes pysy Loun vauhdissa kun hän puikkelehtii hankalakulkuisella vuorenrinteellä! Heidän tapaamisensa oli yksi matkan parasta antia, ja pisti nuorenkin innolla odottamaan eläkepäiviä.


 

Matka päättyi laaksoon 115-120km jälkeen, päätin jättää matkan loppuosan väliin sillä loppuosan turvallisuudesta ei ollut takeita ilman parempia varusteita. Paljon tuli mietittyä omia pelkoja ja mitkä niistä ovat aiheellisia ja mitkä pään sisäisiä. Erityisesti rakkaan kiipeilyharrastuksen parissa ne pään sisäiset pelot ovat usein suurin rajoittava tekijä ja aiheuttavat myös osaltaan lisää vaaratilanteita kun keskittyminen on tekemisen sijasta jännittämisessä. Zenin metsästys jatkuu, mutta mukaan tarttui Mary-Annin erinomainen neuvo vuorenrinteellä:

“If you have good foot holds and hand holds then why be afraid, just look down and admire the drop!”

Juuri näinhän se on.

 

Opittua

-Teleskooppisauvat olivat reissun paras investointi. Ei ainoastaan ylösmennessä, vaan myös alastullessa.

-Jääraudoista olisi ollut apua -Kompassi AINA mukana

-Seuraavan kerran valjaat ja varmistuslaite mukaan. Reitin voi kulkea ilmankin, mutta harmittaa että tuli käytyä siellä asti enkä päässyt kunnon Via Ferratoille.

-Ilman retkiruokiakin olisi pärjännyt

-Vaseliinia varpaiden väliin...joka päivä!

-Elokuu olisi voinut sittenkin olla parempi ajankohta, ukkosmyrkskyt rajoittivat matkan tekoa

-Näin jälkikäteen ajateltuna ja kokemuksesta viisastuneena, vastaavalle reissulle lähdettäessä kannattaa aina varmistua että kaikkien odotukset ja motivaatio on samalla tasolla, sillä reissun päällä ristiriitoja on ikävämpi selvitellä

Kaikenkaikkiaan voin hyvin suositella muillekin ensikertalaisille, kunhan varusteet ja polvet ovat kunnossa. Ainoana negatiivisena puolena oli reitin “ruuhkaisuus”, mutta toisaalta päädyttyäni kävelemään valtaosan matkasta yksin, tuntui turvalliselta tietää että ihmisiä on koko ajan lyhyen matkan päässä. Maisemat ovat mielettömiä ja kokemus oli ehdottomasti yksi vuoden kohokohtia! 


 

Lopuksi vielä Sardiniaan peuhaamaan veteen ja boulderoimaan luoliin hiekkarannoilla!

-Emma

Käyttäjän TeaT kuva

TeaT

kukko
Offline
Viimeksi kirjautunut: 2 vuotta 7 kuukautta sitten
Liittyi: 23.08.2009 - 10:59
Re: Alta Via 2 - sisko harhailee Dolomiiteilla

Hei, mukava lukea reissusta, jota olen itsekin joskus suunnitellut. Hienot kuvat!

Vaelsin itse viime kesänä Ranskan Alppien halki ja lumitilanne oli sielläkin suunnalla poikkeuksellinen, ilmeisesti sama taisi päteä myös Dolomiiteilla?

Ukkonen osaa olla pelottava kyllä.. itse selvisin hyvin kun olin aina niin aikaisin liikkeellä että ehdin leiriytymään ennen myräköitä.

Ryhmädynamiikka on haasteellinen ja siksi olen huomannut itselle sopivan yksin vaeltamisen. Viime kesän kuukauden reissu sen viimein todisti, sai mennä ja tulla aivan omaan tahtiin:)

Onko millaisia suunnitelmia tulevaan kesään?

Ai niin, ja mä tapasin myös 70v Aussit, aivan huikea pariskunta. Eri nimiset olivat tosin...

YT; Antti
http://longdistancetrail.wordpress.com/