Apatiasta euforiaan - Viimeinen etappi Islannissa

Viimeinen vaelluspäivä ei ole vielä edes puolessavälissä, kun näen alapuolellani Emstrurin majan. Tälle päivälle kävelemäni kymmenen kilometriä tuntui ikuisuudelta. Kuten Alftavatniin, myös Emstruriin, laskeudutaan. Alasmeno on kuitenkin tällä kertaa paljon lyhyempi ja vaivattomampi. Maja kylpee auringonvalossa. Kauempana taustalla kohoavat jäätiköt heijastavat auringonvaloa niin voimakkaasti, että häikäistyn.

Majalla on vilskettä. Siellä täällä kulkee majan asukkeja ja päivävieraita. Yksi majavahdeista purkaa maasturin peräkärrystä rinkkoja. Ne kuuluvat majan kuistilla parveileville espanjalaisille. Ai noinkin voi vaeltaa? Auto kuljettaa vaeltajien tavarat, ja he patikoivat kevyillä varusteilla.

Maksan majan käyttömaksun ja alan valmistaa lounasta kaasukeittimellä. Rupean samalla juttusille toisen majavahdin kanssa. Hän on hieman minua nuorempi, reipas, iloinen ja sujuvasti englantia puhuva nainen. Avaudun hänelle murheistani ajan suhteen. Sarkasmi on suloista suolaa haavoihini. "Ai että tarkoituksesi on ehtiä neljän bussiin Thorsmörkiin? Eli ajattelit juosta viimeiset 15 kilometriä?"

Huoh. Nii-in. Minulla on ongelma.

Onneksi majavahti ottaa murheeni kantaakseen. Hän alkaa muistella, että Thorsmörkistä lähtisi nykyään bussi myös iltakahdeksan jälkeen. Aha? Oho. Kaivan bussiyhtiön esitteen ja mutisen epäuskoisena vastaväitteitä. Eikös sen pitänyt olla sellainen vuoro, joka pitää etukäteen tilata. Vaan eipä olekaan. Ah. Olo kevenee. Minulla ei olekaan mitään kiirettä. Päinvastoin, ehtisin perille Thorsmörkiin ennen iltabussin lähtöä vaikka kontaten.

Helpottuneena syön retkimuonaani suoraan kattilasta. Se maistuu taivaalliselta. Aurinko paistaa edelleen. Taivaalla on vain muutamia ystävällisen näköisiä kumpupilven hattaroita, ja jäätikkökin vinkkaa minulle silmää horisontista.

Puolentoista tunnin tauon jälkeen olen jälleen valmis matkaan.

Esmtrurin maja häikäisevien jäätiköiden varjeluksessa.

 

Islannin Grand Canyonin ylitys

Pian majalta lähdettyäni tulen joelle, joka on aivan kapea ja helppo ylittää. Kengät pitää kuitenkin poistaa, jos mielii ilman hörppäilyjä toiselle puolelle. Joella minut tavoittaa saksalainen mies, joka rupeaa juttusille. Hän vaeltaa Laugavegurin reitin vain kahdessa päivässä. Mutta hän onkin kasvanut vuorilla vaeltaen. Kaulassa hänellä on partiohuivi. Mies ihmettelee sitä, että kuljen yksin.

"So you're hiking alone?"

"Yes I am."

"Well that's... a bit weird. I mean, usually it's some guys who hike by themselves...but I haven't seen a woman that many times."

"Oh, well yeah... you're probably right."

"So where are your from?"

"From Finland."

"Oh...Oh, NOW I see!"

Ilmeisesti Saksaan on jonkinlainen kaiku kulkeutunut, että Suomessa asuu reippaita tyttöjä. Joen ylitettyään partiopoika jatkaa matkaansa vauhdilla. Kohta hän on enää pieni piste edelläni.

Muutaman kilometrin päässä majalta maisemat rupeavat todella revittelemään. Taakse jäävät laavakentän yksitoikkoiset näkymät. Nyt näen vuoria, jäätiköitä ja rotkon. Kyllä. Rotkon. Tämä kallioperää halkova repeämä vetää vertoja jopa Grand Canyonille. Näin kuulin yhden Yhdysvalloista tulleen naisen hehkuttavan hetki sitten majalla.
Rotkon yli kulkee kapea silta. Voin kuvitella, että jollekin aitoa korkeanpaikankammoa potevalle se voisi olla aika paha paikka. Minulle itse ylitys ei tuota ahdistusta, mutta syke nousee sillalle laskeutuessa.

Ennen jyrkännettä, josta on pudotus rotkon pohjalla virtaavaan jokeen, on reilun metrin mittainen tasanne. Jyrkänteen reunan ja tasanteen välillä ei ole - vähän yllättäen - minkäänlaista kaidetta. Päästäkseen tuolle tasanteelle pitää laskeutua lyhyt mutta jyrkkä rinne. Rinnettä reunustaviin kallioihin on pultattu kiinni köysi, josta voi ottaa kiinni laskeutumisen aikana. Rinne on niin jyrkkä, että huomaan laskeutumisen onnistuvan parhaiten selkä edellä, köydestä kiinni pitäen. Luotan kyllä omiin voimiini, mutta kiinnitän silti paljon normaalia enemmän huomiota liikkeisiini. Tiedän, että kahdellatoista kilolla selässä on iso merkitys, jos horjahdan ja lähden liukumaan rinnettä alas.

Tämä on ainoa kohta reissullani, missä olisin osannut antaa arvoa jonkun "Hyvin se menee" -tyyliselle vakuuttelulle.
 

Don't look down! But by all means do take a photograph while you're hanging on a rope with 12 kilos and a gorge behind your back.

 

Kylmää kyytiä. Tämäkin joki saa alkunsa jäätiköiltä.
 

Menninkäisten kivileikkejä ja kurkistelevia yksisarvisia

Matka jatkuu upeissa maisemissa. Välillä noustaan muutaman matalahkon mäen päälle, mutta pääosin matkaa tehdään tasaisella maalla. Kun olen kulkenut parin tunnin ajan, vesipulloni on tyhjä. Saavun joelle, jonka vesi näyttää niin kirkkaalta, että uskallan täyttää pulloni. Vesi maistuu mainiolta. Juomakelpoinen vesi vaelluksen aikana ei ole Islannissa itsestäänselvyys. Monen joen vesi on mutaista tai hyvin rikkipitoista. Majoilta kuitenkin saa mitä parhainta juomavettä, ja se on helppo saada riittämään yhden päivän etapille. Ensimmäisenä vaelluspäivänä pelasin varman päälle, ja lähdin Landmannalaugarista kahden litran kanssa. Seuraavina päivinä minulla oli majojen välillä käytössä vajaa puolet siitä.

Jonkinlainen apatia alkaa vallata mieltäni. Vastaan tullut pariskunta kertoo, että Thorsmörkin tai tarkemmin ottaen Husadalurin maja on noin 8 kilometrin päässä. Olin kuvitellut olevani jo lähempänä. Ensimmäistä kertaa vaelluksellani alan tuntea kipua jalkaterissäni. Jokaisen askeleen tärähdys tuntuu ikävältä. Marssin eteenpäin ja yritän olla ajattelematta kipua.

Maisemat ovat jälleen muuttuneet. Minusta tuntuu taas, että olen jonkin vieraan planeetan pinnalla. Ympärillä on kallioita, joista on irtoillut säännönmukaisenmuotoisia lohkareita. Irronneita lohkareita lojuu siellä täällä alempana rinteessä. Jäätyvän veden tekosia mitä ilmeisemmin. Vesi kallionhalkeamissa laajenee jäätyessään ja puskee erilleen lohkareita, jotka sitten kierivät alas rinnettä. Tai voihan olla, että menninkäiset, tontut tai jättiläiset ovat viskoneet kivet vihapäissään mäkeen. Yhden Reykjavikissa vietetyn illallisen aikana pari paikallista kertoi minulle, että kukaan islantilainen ei ihan varmasti uskalla kieltää menninkäisten olemassaoloa.

Kyllä. Kirkasta on. Ja hyvän makuistakin.
 

Pakkasrapautumista. Tai sitten jotain ihan muuta. Kuka tietää. Keittiögeomorfologiaa parhaimmillaan.
 

Enhörningen eli "Yksisarvinen" kurkisteli matalampien harjanteiden takaa koko loppuetapin ajan. Tämän vuorenhuipun omalaatuisen muodon näin toiselta puolelta jo ennen vaellustani, yhden konferenssiretken aikana. Silloin mukana ollut opas kertoi, että kun näkisin tämän huipun, tietäisin, että olisin lähellä määränpäätäni, Thorsmörkiä. Mutta Yksisarvinen? Pah, tuo on ihan selvä sarvikuono.

 

Renard arctique!

Au. au. au.

Kipu jaloissa alkaa tuntua todella ikävältä. Yritän kipristellä varpaita kengissäni uuteen asentoon, jossa oloni helpottaisi edes vähän. Toivon, että jalkojeni alla olisi jotain tukevampaa kuin pehmeä tuhka. Minusta tuntuu siltä, että kova kallio tuntuisi paremmalta jalkaparoissani.

Alan seuraamaan aikani kuluksi karttaa. Onnistun sijoittamaan itseni kartalle, ja huomaan, että minulla on vielä 4-5 kilometriä matkaa jäljellä. Lannistun. Kävelen vielä kilometrin verran ja pysähdyn lepuuttamaan jalkojani. Otan kengät ja sukat pois ja hieron jalkojani. Lähellä virtaa joki, jonka rannalle on pysähtynyt ranskalainen perhe - vanhemmat ja kolme lasta - joiden perässä olen kulkenut jo pitemmän aikaa. Heidän iloinen mekastuksensa kuulostaa mukavalta.

Parinkymmenen minuutin jälkeen laitan kengät takaisin jalkaan ja jatkan vastahakoisesti matkaa. Minulla on nälkä. Ruokaa ei enää ole. Ohitettuani perheen edessä on taas vaihteeksi nousu. Mielialani on maassa ja kävelystäni on kadonnut kaikki ponnekkuus.

Sitten näkökentässäni vilahtaa jotain. Noin kolmenkymmenen metrin päästä lähtee vikkelästi käpälämäkeen jotain ruskeaa. Naali! Väsymys ja apatia ovat hetkessä poissa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun näen naalin luonnossa. Napakettu ravaa edelläni vaellusreittiä pitkin. Kameran kaivamiseen kuluu aikaa, ja kettu on jo kaukana, kun saan sen tähtäimeen. Seuraan kettua, kunnes se saavuttaa mäen huipun. Sitten näen toisenkin ketun. Kuljen itsekin mäen reippaasti ylös, jos vaikka vielä ehtisin nähdä toisen vilauksen tästä pariskunnasta.

Ranskalainen perhekin on taas lähtenyt matkaan. Kun he saapuvat mäen laelle, heinikossa noin sadan metrin päässä hyppelee toinen ketuista. "Renard arctique!" huudahtaa perheen kymmenenvuotias poika innoissaan. "Oui, c'est ca, tu as raison!" vastaan pojalle. Mahtavuutta! Luontokokemus! Luonnossa!
Loppumatka sujuu taas kevyemmin. Uuden elikon näkemisen aiheuttama ilo turruttaa jalkaterien kipua.

Naali viilettää ylös mäkeä kuvan keskellä. 

 

Määränpää häämöttää

Tiesin jo etukäteen, että aivan viimeiset pari kilometriä kuljetaan metsässä. Islantilaisittain metsä kuitenkin tarkoittaa jotain ihan muuta kuin mitä esimerkiksi suomalaisittain ymmärrettynä. Moneen kertaan reissulla kuulemani vitsi kuuluukin näin: "Mitä tehdä, jos eksyt metsään Islannissa?" Vastaus: "Nouse seisomaan."

Vihdoin nämä kuuluisat metsät eli kitukasvuiset koivikot siintivät edessäni olevan kukkulan rinteellä. Minun ja viimeisen etapin välillä oli kuitenkin laaja jäätikköjokikenttä, missä lukuisat joenhaarat silmikoivat ristiin rastiin.

Tämä oli vaativin ylitys koko matkalla. Ylitän joen neljästä eri kohdasta. Yhdessä niistä vettä on yli polven ja virtaus on kova. Onneksi ranskalaiset katsovat vierestä, että pääsen turvallisesti yli. Ehkä he olisivat syöksyneet avukseni, jos olisin joutunut virran varaan. Ihailen perheen lapsia, jotka ylittävät joen pelostaan ja kylmästä vedestä huolimatta oikein mallikkaasti.

Metsässä kulkeminen tuntuu vieraalta monen päivän horisonttiin tuijottelun jälkeen. Täällä on lintujakin. Outoa. Väsymys painaa, mutta apatia on karissut pois, koska tiedän olevani jo niin lähellä määränpäätä.

Sitten tulee vastaan kyltti: Husadalur 2 km.

Kohta näen puomin.

Sitten näen rakennukset.

54 kilometriä Islannin upeimpia maisemia, lunta, jäätä, sadetta, tuulta, aurinkoa, ihmisiä, hammastenkiristelyä, fiilistelyä, kipeitä lihaksia ja saavutuksen tunne. Olen perillä. 

"Ravintola ja baari?" Kyllä kiitos. "Sauna, suihku, kuuma allas?" Edelleen, kyllä kiitos! "Bussi Reykjavikiin?" Juuh, en ollenkaan pistäisi pahakseni.

 

Meinasi tulla tippa linssiin tämän aterian äärellä. Nälkäisenä ruoka herkistää. Juhlin onnistunutta vaellusta en vain yhdellä, vaan KAHDELLA suklaapatukalla. Myös kakkupala, kahvi ja lasillinen viiniä olivat välttämättömiä fyysisen ja henkisen palautumisen kannalta.

 

Yhteenvetoa

 

Parhaat tavarat reissussa:

  • Devoldin Expedition-kerrasto: Tämä oli pelastajani. Viime hetken heräteostos, varman päälle pelattu lisälämmitin, joka osoittautui täysin välttämättömäksi kylminä öinä ja aamuina.
  • Korvatulpat: Nuku hyvin, vaella iloisemmin.
  • Ohuet rätit: Kaverin vinkistä yritin etsiä paikallisesta halpiskaupasta Schifonetin kaltaisia ohuita tiskirättejä, joilla voisin kuivata ja puhdistaa jalkani aina joenylityksen jälkeen. En löytänyt niitä, mutta löysin vastaavanlaisia ohuenohuita pölyrättejä. Pinkkejä sellaisia. Toimivat nekin.
  • Minigrip-pussit: Tarvitseeko selittää?
  • Hillebergin Akto: Teltan absidissa kokkaaminen oli uusi kokemus. Toimii!

 

Mokailut ja puuttuvat tavarat:

  • Liian tiukka aikataulu: Jatkossa suunnittelen reissuilleni väljemmät aikataulut. Thörsmörkistä selvisin Reykjavikiin vasta melkein keskiyöllä. Sieltä kalliilla taksikyydillä lentokenttähotelliin (koska bussia ei enää kulkenut). Ehdin nukkua tasan kaksi ja puoli tuntia, ennen kuin minun piti herätä aamiaiselle ja aamulennolle.
  • Lämpimämpi makuupussi: Limit-lämpötila ei todellakaan tarkoita, että siinä pystyisi nukkumaan.
  • Kynsileikkuri/-sakset: Lohkeilevat ja kosteuden pehmentämät kynnet lyhensin lopulta hampaillani. Itse asiassa yllätyin hyvää lopputulosta. Onneksi, sillä repaleiset, vaatteisiin tarttuvat kynnet on yksi niistä pikkujutuista, jotka saattavat ajaa minut raivon partaalle.
  • Vaahtomuovinen istuinalusta: Olisi ollut kiva laittaa jotain pehmentävää ja lämmittävää peffan alle taukojen aikana.
  • Sytytin:Tulitikut on niin passé, ja tuuli ei diggaa niistä.

 

Reissun kohokohdat:

  • Vaihtelevat maisemat: Värikkäät ryoliittivuoret, horisontissa siintävät jäätiköt, tuhkaa pölisevät laavakentät, vihreät vuorenrinteet ja jäätikköjokiuomat. Lisäksi vierasplaneettainen fiilis ja uskomattoman raikas ilma.
  • Tähtikirkas yö Hvanngilissa
  • Sydämentykytystä aiheuttanut rotkon ylitys
  • Naalipariskunta
  • Kanssavaeltajat: Erityisesti israelilainen ja ranskalainen perhe, joista huokui yhteen hiileen puhaltaminen.

 

Valivalivali:

  • Majoissa ei katettuja kuisteja: Oikeasti. Tämä on yhtä urpoa kuin vessakoppi, jossa ei ole naulakkoa, johon ripustaa takkinsa tai laukkunsa.
  • Kylmät näpit. Monet näppäryyttä vaativat jutut piti tehdä paljain sormin, koska en halunnut kastella ainokaisia sormikkaitani. Märät sormikkaat ovat vielä kamalampi kohtalo kuin hetkellisesti jäätyneet sormet. Seuraavalle vaellukselle hommaan vedenpitävät hanskat!
  • Olisi kiva, jos etäisyyksiä olisi merkattu reitille hieman tiuhempaan, vaikkapa viiden kilometrin välein.
Käyttäjän Johanna K. kuva

Johanna K.