Erään jumalattaruuden loppu jossain Thaimaassa

Matkani Pracuap Khiri Khanista kohti Ban Krutin kaupunkia alkaa armeija-alueen läpi pyöräilyllä. Minun pitää kirjoittaa nimeni ja matkasuunnitelmani portilla ja pysyä vierailuni aikana poissa kielletyiltä alueilta. Hetken aikaa kruisailtuani ylitän armeijan lentokentän kiitoradan. Kaukana toisessa päässä on pataljoona paloautoja ja ambulanssi. Niiden takana näkyy olevan armeijan lentokone. (Älkää kysykö millainenen kone. En harrasta.)  Sen toinen siipi nojaa maahan. Niin ei kai ei normaalisti pitäisi olla? Ehkäpä jotain jännittävää oli tapahtunut juuri hetki sitten.

Minua kuitenkin kiinnostaa juuri nyt enemmän silmälasilangurit (Trachypithecus obscurus), joista Hua Hin Bike Toursin Chris oli minulle kertonut. Niitä kuulemma elää erityisesti niille tarkoitetulla suojelualueella armeija-alueen laidalla. Chris oli kehottanut minua ottamaan mukaani pähkinöitä, jotta voisin syötää apinoita, mutta ajatus tuntui minulle vieraalta. Eläimet kuitenkin ovat ihan luonnonvaraisia, ja kuten aiemmin tapaamieni jaavanmakakien kohdalla, näidenkin pitää osata ihan itse hankkia ravintonta eikä elää ihmisten oikkujen varassa. Silmälasilangurit ovat kansainvälisen luonnonsuojeluliitto IUCN:n Punaisella listalla. Ne eivät vielä ole vaarantuneita, mutta lähellä sitä. Elinympäristöä tuhotaan öljypalmuplantaasien ja maatalousmaan tieltä. Niitä metsästetään ravinnoksi, ja langureita kuolee myös ajoneuvojen yliajamana.

Kun löydän suojelualueen, paikalla on kaksi paikallista naista ruokkimassa apinoita. Nämä eläimet ovat todella täysin erilaisia kuin silloin tällöin röyhkeiksi äityvät jaavanmakakit. Silmälasilangurit hakevat naisilta säyseästi syötävää. Riitoja ei synny. Pääsen valokuvaamaan ja videoimaan apinoita aivan lähietäisyydeltä. Esitän niille pahoitteluni, että tulin ilman tuomisia. Kun olen katsellut apinoita kyllikseni, jatkan matkaa.

 

Apinat olivat niin kesyjä, että kuvia saattoi ottaa todella läheltä.
 
 
 
Todella sympaattisia, kauniita otuksia. Vaikka vierastan luonnonvaraisten eläinten ruokkimista, ainakin nämä saivat luonnollista ravintoaan, hedelmiä.

 

Tiedän, että minun pitää  tänäänkin ajaa Phetkasem roadilla. Aikomallani reitillä pysyen Phetkasemilla tulisi vietettyä reilut kaksikymmentä kilometriä yhteen menoon. Lepopäivää viettäessäni minulla oli kuitenkin aikaa tutkia karttoja tarkemmin. Google Mapsin mukaan Phetkasem olisi mahdollista välttää kokonaan, jos ajaisi pitkin pikkuteiden verkostoa ja Wanakonin kansallispuiston läpi. Halusin kuitenkin vielä varmistaa asian niiltä, jotka tunsivat seudun paremmin, joten lähetin sähköpostia Chrisille ja kysyin varmistusta asiaan. Hyvä niin, sillä Chris vastasi, että kansallispuiston läpi ei ole asiaa. Ainakaan pyörällä. Mutta pikkuteitä ajellen pystyisin kuitenkin vähentämään Phetkasemilla ajettavan matkan puolella. 

Tämä kuulosti minusta hyvältä diililtä. Yksikin kilometri vähemmän Phetkasemilla oli tervetullut.

Kun lähden etsimään reittiä pikkuteiden verkostossa kohti Wanakonin kansallispuistoa, olen täysin Google Mapsin varassa. Toivon, että oikutteleva akku puhelimessani kestää. On ihanaa ajaa korvessa. Tiet ovat tähän mennessä olleet kapeampia kuin aiemmin ajamani mutta päällystettyjä. Molemmin puolin tietä kasvaa palmuja, ja seassa laiduntaa seudulle tyypillisiä kyttyräselkäisiä lehmiä. Niiden nenän läpi pujotettu narusysteemi näyttää todella epämukavalta. Olen jälleen kiitollinen etten ole lehmä. Tanskassa pyöräillessäni lehmillä oli ihan naruista vapaat sieraimet, mutta silloinkin säälin lehmiä, koska niillä ei ollut käsiä tai edes tassuja, vaan sorkat. Sorkilla kun ei voi silitellä ketään tai tarttua toisen ojentamaan käteen.

Yhdessä mutkassa vastaan tulee talo. Se on noin sadan metrin päässä tiestä. Muita taloja ei ole näkyvillä. Kaksi koiraa haukkuu ja pian ne tulevatkin jo kohti. Teen sen, minkä ennenkin, hiljennän vauhtia, laskeudun satulasta. Tällä kertaa sydän kuitenkin hakkaa normaalia kovempaa. Näen jo kaukaa, että toinen koirista on pittbull. Vaikka ovatkin luonteeltaan oikeasti aika herttaisia, niistä saa koulutettuina aika pelottavia vahtikoiria. Ja jotenkin pittbullin pitäminen keskellä Thaimaan maaseutua tuntuu omituiselta, ellei koira nimenomaan olisi vahtihommiin otettu. Onneksi pelkoni on jälleen turha. Tämäkin kaveri hyytyy pian ja tyytyy haukkumaan kaverinsa kanssa pihan turvasta.

Sonnien ohittaminen on myös hieman kuumottavaa. Näillä otuksilla on nimittäin terävät sarvet ja massaa. Niiden mielenliikkeitä on sitä paitsi vaikea lukea. Niinpä lähestyn aina tienposkessa makoilevia tai seisoskelevia sonneja hiljaa rupatellen, että ne tietävät lähestyjän olevan ihminen. Suurin osa naudoista on varmasti nähnyt pyöräilijän ennenkin, mutta osa seuraa jokaista liikettäni avoimen julkeasti. On huvittavaa seurata, kuinka elikot todellakin kääntävät päätään sentti kerrallaan etenemiseni mukaan.

Tänä päivänä ajan Phetkasem roadin osuuden kahdentoista aikaan. Liikenne on paljon rauhallisempaa kuin toissapäivänä neljän, viiden aikaan. Pyöräily on rennompaa. Kahdentoista kilometrin jälkeen - Wanakonin kansallispuiston ohittamisen jälkeen - olen jälleen turvassa pikkuteillä.

The Goddess of Unpunctured Bicycle Tyres

Nyt tiet ovat päällystämättömiä. Onneksi Chris oli kertonut, että osa teistä todellakin oli vähän enemmän "back roads" kuin toiset. Tiesin siis odottaa tätä. Olen jopa vähän innoissani tästä lyhyestä maastopyöräilyosuudesta. Pyöränkumien puolesta kuitenkin vähän pelkään. Tanskassa olin niin neuroottinen kumien puhkeamisen suhteen, että talutin melkein kaikki sepeliosuudet.

Koska minulla ei koskaan ole puhjennut kumi pyörästäni, olen pikkuhiljaa alkanut epäillä, että olen tietämättäni puhkeamattomien pyöränkumien Jumalatar. Noin niinkuin vaatimattomasti. Vähän samaan tapaan kuin Rob McKennan Linnunradan käsikirjassa liftareille, joka tietämättään on sadejumala. (Joka ikinen päivä hänen elämässään on satanut, mikä tietenkin johtuu hänen jumaluudestaan, josta hän itse on täysin tietämätön.)

Pian joudun kahlaamaan pienen puron poikki. Nyt tunnen olevani todella off-road. Tie muistuttaa lähinnä niittyä. Ajourat melkein katoavat heinien alle. Google Maps kuitenkin näyttää, että tästä menisi tie. Luonto on nopeasti vallannut omansa takaisin. Päätän yrittää etsiä toisen reitin. Näen jälleen nautoja. Nämä eivät todellakaan ikinä ole nähneet pyöräilijää. Toistakymmentä valkeaa lehmää tapittaa vaivalloista etenemistäni.

Mutta ei. Tämä tie näyttää päättyvän umpikujaan. Palaan takaisin heinittyneelle tielle. Here goes nothing. Päätän puskea läpi, oli miten oli. Talutan pyörääni noin sata metriä ja tie palautuukin taas ajettavaan kuntoon. Helpotus. Mutta kun nousen jälleen satulaan, pyörän takaosa alkaa venkoilla oudosti. Jotain on vialla. Ajan vielä hetken ja seisahdun varjoon tutkailemaan pyöräni perää. Syytä ei kauan tarvitse hakea. Takakumi on veltto ja leviää surullisena tien tomuun.

Se siitä jumalattaruudesta.

Peppi Pitkätossuna ja McGyverina

Voitte arvatakin, että koska minulla ei ikinä ole puhjennut rengas, en myöskään ole koskaan paikannut sisäkumia. Olen kuitenkin kerran ihan onnistuneesti vaihtanut uudet ulkokumit pyörääni, eli itse sisäkumin vaihtaminen onnistuu. Ja koska olin ollut fiksu, olin ostanut pyörävuokraamosta myös ylimääräisen sisäkumin tällaisen tapahtuman varalle.

Talutan pyörääni kohti Phetkasemia, koska siellä on paremmin varjoa. Takapyörän irroittaminen onnistuu ongelmitta. Rengasrautojen avulla saan irroitettua ulkokuminkin nopeasti. Mutta kun avaan varasisäkumin paketin, jotain on pielessä. Uusi sisäkumi näyttää liian kapealta näihin vanteisiin. Rengaskoko on sama kuin vanhassa sisäkumissa, mutta putken läpimitta on pienempi. Kun sovitan uutta sisäkumia vanteelle, se näyttää auttamattomasti siltä, että vaikka pumppaisin sen täyteen, vanteiden reunat ottaisivat kiinni maahan.

Mitäs sitten? En rupea edes kokeilemaan uuden sisäkumin kanssa, vaan päätän paikata vanhan. Rinnassa tuntuu pientä ahdistusta. En ole koskaan tehnyt tätä. Entä jos en osaa? Entä jos paikka pettää uudestaan hetken ajettuani? Entä jos en edes onnistu paikantamaan koko puhkeamaa? Sitten rauhoitan itseäni ajattelemalla Peppi Pitkätossua. Yrittäessään jotain itselleen uutta Peppi toteaa suurin piirtein näin: "En ole koskaan kokeillut sitä, joten olen siinä varmasti melko hyvä." 

Sisäkumissa olevan reiän paikantamiseen tarvitsen vettä astiassa. (Tiedän, koska olen katsonut joskus You Tube -videon pyöränkumin paikkaamisesta.) Minulla on melko vähän vettä jäljellä. Varmaan neljä desiä juomapullossani. Mutta astia, johon pyöränkumin mahtuisi pätkä kerrallaan upottamaan? Ei minulla vaan ole.

Ja sitten koen McGyver-hetkeni nro. 3. Takalaukussani on yksi tyhjä puolen litran muovipullo. Veljeni lykkäsi mukaani reissuun viime hetkellä myös oman Leathermaninsa. En uskonut sille olevan käyttöä, mutta nyt siunasin veljeä mielessäni. Leikkaan veitsellä pullosta pituussuunnassa pois "kannen" ja nyt minulla on pitkänmallinen astia, johon kaataa vettä ja upottaa sisäkumi. Tunnen itseni jo nyt voittajaksi.

Löydän reiän melko pian, mutta tarkistan loputkin kumista useampien puhkeamien varalta. Aiheuttaja oli todennäköisimmin piikkipensaan piikki, koska heti kun poistin sisäkumin, sellaisen kärki törrötti sisäkumissa. Muistan jopa tarkistaa ulkokumin sisäpinnankin huolella, ettei sinne jää mitään, joka rikkoisi sisäkumin uudestaan.

Kun olen valmistautumassa hiomaan sisäkumin paikkaa varten, paikalle pysähtyy vanha pappa skootterillaan. Yhteistä kieltä ei ole, ja kun yritän viittoa, että asia on hoidossa ja kaikki hoituu, hän nappaa sisäkumin ja hiekkapaperin käsistäni ja rupeaa hiomaan. No. Ehkä ihan hyvä. Näyttää, että mies tietää mitä tekee. Ja itselläni ei ole käsitystä siitä, kuinka paljon rengasta pitää hioa ennen paikan laittamista. Minä saan kuitenkin itse lätkäistä pikapaikan reiän päälle. Sitten me odottelemme yhdessä tarrapinnan kuivumista. Samalla mies kyselee viittomalla, olenko yksin reissussa. Kyllä. Mies ei tahdo uskoa. Tähän olen jo törmännyt usein. Paikalliset ovat yllättyneitä, osa vähän järkyttyneitäkin, että nainen pyöräilee yksin pitkin poikin maaseutua. Mutta he kaikki ovat kannustavia. Peukkuja on nostettu kauppojen pihasta, ravintoloista ja ohiajavista autoista.

Sisäkumi on paikattu ja avulias muukalainen jatkaa matkaansa kiitosten ja kumarrusten saattelemina. Ulkokumi paikalleen ja rengas paikalleen pyörään. Kaksi kertaa, koska ensimmäisellä kerralla pistän ulkokumin paikoilleen väärin päin. Sitten vuorossa on pumppaus. Otin mukaani vain pienen käsipumpun. Sen suoritus on vaihteleva. Jos pumpun saa laitettua venttiiliin juuri oikeassa kulmassa, pumppaaminen onnistuu, mutta pahimmassa tapauksessa onnistuukin tyhjentämään kumin tai tekemään täysin turhaa työtä. Onnistun saamaan kumiin ilmaa, mutta en vielä riittävästi. No. Minulla on aikaa.

Kohdalleni pysähtyy lava-auto, jossa on kokonainen perhe. Paikallinen mies nousee autosta ja tulee kysymään, onko kaikki kunnossa. Vakuuttelen, että on. Kerron, että minulla vain on surkea pumppu ja että tässä tulee kestämään. Samaan syssyyn paikalle pyöräilee myös kuusikymppinen norjalaismies. Molemmat vuorollaan yrittävät pumpata kumia, mutta onnistuvat vain tyhjentämään sitä entisestään. Olen tavallaan helpottunut. Kyse ei siis todellakaan ole pumppaajasta (saatika pumppaajan sukupuolesta) vaan pumpusta. Vaikka yritän selittää, että kyllä minä pärjään, ja kiittelen saadusta avusta, norjalaismies ja thaimies lyöttäyvät yhteen, ja vaativat, että otan kyydin vastaan. En yksinkertaisesti voi kieltäytyä loukkaamatta näitä kahta herrasmiestä.

Pyöräni nostetaan auton lavalle, vaimo siirtyy takapenkille kolmen lapsen seuraksi ja minulle tarjotaan kyyti etuistuimella. Tervehdin lapsia ja vaimoa, ja tunnen olevani vaivaksi. Mutta kaikki hymyilevät ja mies juttelee parhaansa mukaan englanniksi. Minun on välillä todella vaikea ymmärtää, mutta hymyilen ja nyökkäilen.

Pysähdymme parin kilometrin päässä huoltoasemalla, mutta paikallinen pumppausautomaatti ei sovi pyöräni venttiiliin. Itse asiassa tämä ei yllätä. Vaikka pyörässäni on autonventtiili, juuri tällainen automaattipumppu ei toiminut myöskään Tanskassa, vaan sen sijaan tyhjensi kumeni kokonaan. Pyöräni nostetaan uudelleen lavalle. Huoltoasemalta osataan kertoa, että vähän matkan päässä tietä eteenpäin on moottoripyöräkorjaamo, jossa on paineilmaa.

Perhe näkee vaivaa vuokseni. Tarinat thaimaalaisten ystävällisyydestä ja huolenpidosta eivät todellakaan ole tarua. Moottoripyöräkorjaamossa homma hoituu hetkessä ja olen jälleen valmis matkaan. Kiitän perhettä vuolaasti, samoin korjaamossa työskenteleviä miehiä. Olen lähellä Thap Sakaeta, josta ei enää ole kovin pitkä matka Ban Krutiin.

 

Elämäni ensimmäinen pyöränkumin paikkaus ja elämäni ensimmäinen videoeditointi. Älkää tuomitko liian rajusti. 

 

Vainoharhailua Ban Krutissa

Jossain Thap Sakaen ja Ban Krutin välissä pyöräilen loivaan mutkaan ja näen tiellä makoilevan pari koiraa. Sitten näen pari lisää, vielä muutaman, ja kohta tajuan kohdanneeni reilun parinkymmenen koiran lauman. Nämä vaikuttavat irtokoirilta. Ne oleilevat omissa oloissaan, tien varrella olevien talojen välittömän läheisyyden ulkopuolella. Hiljennän vauhtia ja lähestyn tarkkaillen.

Koirat kuitenkin suhtautuvat minuun jokseenkin välinpitämättömästi. Kun olen päässyt lauman ohi, pysähdyn ottamaan videota laumasta. Silloin kuusi suloista koiranpentua laumasta juoksee luokseni. Ne ovat hieman nuorempia kuin viime kerralla videoimani pennut ja jälleen kerran aivan vastustamattoman ihania. Ne nuolevat jalkojani kuin vimmatut. Muutama aikuinenkin koira tulee lähemmäs, mutta ne ovat paljon epäluuloisempia kuin pennut. Voi hyvin olla, että näistä koirista ei pitänyt huolta juuri kukaan ihminen, ainakaan säännöllisesti.

Jatkan matkaani.

Saavun Ban Krutiin kun pimeä on jo laskeutunut. Rantatiellä lomakyliä on jälleen vieri vieressä. Valitsen niistä yhden ja saan oikein mukavan bungalowin käyttööni. Se on erityisesti ulkoapäin niin söötti, että oikeasti bungalowissa pitäisi asua jonkin lasten piirrossarjan hahmo. Mutta nyt siellä asui väsynyt ja vainoharhainen pyöräilijä.

Jossain vaiheessa koirainsidenssin jälkeen tajusin, että minulla oli nilkoissani ja säärissäni aika monta ötökänpuremaa ja muutama naarmu. Eikä rabiesrokotusta. Useimmiten rabies siirtyy koiran puremasta, koska suurin osa raivotautia sairastavista koirista käyttäytyy hyvin aggressiivisesti. Mutta rabies voi siirtyä myös silloin, jos koira nuolaisee limakalvoa tai haavaa. No, nämä jalkojani nuolemaan tulleet pennut eivät tietenkää olleet kovin vesikauhuisen oloisia, MUTTA… sitten luen netistä, että koira voi tartuttaa vesikauhun jo pari päivää ennen kuin sillä itsellä ilmenee oireita. Paranoia alkakoon.

Tutkin jalkojani otsalampun valossa. Jaloissani olevat naarmut vaikuttavat kyllä hyvin arpeutuneilta. Tuoreita haavoja ei näy. Mutta entä ötökänpuremat? Maailman terveysjärjestön sivuilla jälkikäteen rokottamista suositellaan myös silloin, jos koira on nuollaissut rikkoutunutta ihoa. Millainen on rikkoutunut iho? Onko punainen ötökänpurema rikkoutunutta ihoa?

Tiedän olevani typerä, mutta kun kyseessä on tauti, joka tappaa puhjettuaan lähes 100 % varmuudella, en välitä vaikka olisinkin typerä. Kirjoitan facebookissa viestin kahdelle lääkärikaverilleni ja kysyn neuvoa. Molemmat vastaavat, että minulla pitäisi olla avohaava, jotta tauti tarttuisi nuolaisusta. Lisäksi on erittäin epätodennäköistä, että tapaamani pennut kantoivat rabiesta.

Mieleni huojentuu, mutta ei ihan täysin. Mielikuvitus laukkaa. Ei olisi pitänyt lukea kaikkia kauhutarinoita vesikauhusta netistä. Miksen hankkinut rokotusta etukäteen? Eipä tarvitsisi huolehtia nyt. Jälkikäteen vähän ihmettelen, ettei työterveyshuollossa suositeltu rabiesrokotetta, vaikka kerroin tulevasta matkastani. Thaimaan terveysviranomaiset nimittäin suosittelevat rokotusta kaikille, jotka matkaavat useamman päivän maaseudulla pyörällä tai jalan.

No. Se on myöhäistä nyt.

Nukkumaan mennessä keksin lisää huolenaiheita.

Minulla todettiin nelivuotiaana astma. Se oli kuitenkin lievä, enkä koskaan tarvinnut säännöllistä lääkitystä. Pari vuotta sitten kävin uudelleen testeissä, ja lääkäri totesi, ettei minulla enää ollut astmaa. Siitäkin huolimatta saan aina flunssan loppuvaiheessa hengenahdistusoireita. Nyt tunnen ensioireet. Hengitys vinkuu ja keuhkoissa tuntuu pientä rohinaa. Uloshengitys päättyy toisinaan yskänkohtaukseen. Toalettilaukusta löytyy maskara ja kynsiviila, vaan ei hengitysteitä avaavaa astmalääkettä.

Rabieskauhu vaihtukoon pelkoon astmaoireiden pahenemisesta. Aamulla ottaisin suunnan kohti Bang Saphanin sairaalaa ja astmalääkereseptiä.

Käyttäjän Johanna K. kuva

Johanna K.

satunnainenhaah...
Käyttäjän satunnainenhaahuilija kuva
Offline
Viimeksi kirjautunut: 2 vuotta 7 kuukautta sitten
Liittyi: 06.01.2013 - 17:51
Re: Erään jumalattaruuden loppu jossain Thaimaassa

Hyvää uutta vuotta SoolosiskoPeppipitkätossuMcGyverille! Jatko-osaa reissukertomukselle odotellaan jo kovasti...

m_kinnunen
Offline
Viimeksi kirjautunut: 1 vuosi 3 viikkoa sitten
Liittyi: 02.05.2009 - 00:17
Re: Erään jumalattaruuden loppu jossain Thaimaassa

Todella kiehtovia reissukuvauksia. Toivottavasti Johannalla on kaikki OK, kun reissupäivityksiä ei ole tullut vuodenvaihteen jälkeen..

Johanna K.
Käyttäjän Johanna K. kuva
Offline
Viimeksi kirjautunut: 1 vuosi 4 kuukautta sitten
Liittyi: 24.08.2013 - 14:56
Re: Erään jumalattaruuden loppu jossain Thaimaassa

Elossa! :) Pukkasin uuden postauksen eilen illalla silmät ristissä tuuttiin. Kivaa, jos tykkäätte lukea.