Koh Phangan ja reissun loppu

Myöhään illalla alan katsella hostellissa laiva-aikatauluja Phanganin saarelle, minne minun oli määrä matkustaa seuraavana päivänä. Hetken aikaa aikatauluja lehteiltyäni karu totuus valkenee. Lähimmästä satamasta, joka sekin sijaitsi 16 km päässä, lähtisi laiva vain kerran päivässä, aamulla kello seitsemältä. Tämä tarkoittaisi herätystä puoli viiden maissa. Kahden oluen jälkeen kiipeän yläpunkkaani ja olen hetkessä unessa.

Noin neljän tunnin yöunien jälkeen herään hämmentyneenä, kerään kamani mahdollisimman hiljaisesti ja hipsuttelen pakkaamaan ne huoneen ulkopuolelle, jotta en häiritsisi huonetovereitani.

Ulkona on vielä pimeää. Onneksi hostelli tarjoaa aamupalaa jo kello viideltä aamulla. Syön vaaleaa paahtoleipää ja kananmunan. Kulautan kurkkuuni kahvit ja rupean kasaamaan tavaroita pyöräni päälle.

Olen ensi kertaa liikenteessä näin aikaisin. Kaupunki on ihanan hiljainen edelliseen iltaan verrattuna. Koiria lähtee perääni parin talon pihasta, mutta ne luovuttavat uneliaina nopeasti. Ohitan aamuhämärässä muutaman buddhalaisen munkin. Naisten ei pitäisi hirveästi olla tekemisissä munkkien kanssa. Ei esimerkiksi ole sopivaa antaa almua suoraan munkin käteen. Välissä pitää olla vähintään almukuppi. Silti minusta näyttää siltä, että vastaan kävelevien pieni hymynkare ja uteliaisuus on osoitettu minulle. Joskus kuvittelen näkeväni jopa pienen ystävällisen nyökkäyksen suuntaani. On varmasti ylimielistä ajatella tällaisen yhteyden olemassaoloa munkkien ja minun välillä. He sentään ovat luopuneet maallisesta omistuksestaan koko loppuelämäkseen. Minä vain tämän reissun ajaksi olen luopunut omistamisen kärjestä. Kotona kaapit kuitenkin pursuilevat ylätkylläisyyttä ja jos jonkinlaista turhaketta. Silti minulle tulee aina munkkeja kohdatessani jonkinlainen yhteisen kokemuksen jakamisen tunne. Jonkinlainen pieni yhteisymmärryksen hiven.

Kun aurinko alkaa nousta, banaaniviljelmillä leijuva usva alkaa hälvetä ja kaupungin vilinä ja äänet terästyvät. Epätodellinen vaihtuu todelliseksi. Hämärä kirkkaudeksi. Yön äänet aamun ääniin.

Löydän sataman helposti. Laiva on jo satamassa ja lipun ostan hetkessä. Pyörästä joudun maksamaan 1000 bahtin erillisen maksun. Laiva lähtee ajallaan ensi kohti Koh Taoa ja sieltä kohti Koh Phangania.

 

Varhaisen aamun fiilistä Chumphonin laitamilla.
 
 
 
Chumphonin satamassa. Kello on 07:00.
 
 

Muay thaita ja kalliolla keikkumista

Parin tunnin merimatkan jälkeen olen kamoineni Koh Phanganin "pääkaupungin", Thongsalan, satamassa. Kaupunki on pieni, mutta sen pääkatu kuhisee paikallisia ja turisteja. Mopotakseja ja vuokramopoja tuputetaan joka toisessa kulmassa. Katson karttaa ja lähden pyöräilemään kohti varaamaani lomakylää.

Kilometrin päässä hälinä on jo vaimentunut. Edessäni kohoaa kunnioitusta herättävä mäki. Puolivälissä mäkeä minun on pakko laskeutua satulasta ja taluttaa täydessä lastissa olevaa pyörääni. Ohi kiitävän taksin avolavalta huudetaan kannustushuutoja. Pariin jäljellä olevaan kilometriin mahtuu vielä toinenkin samanlainen mäki. Kun vihdoin ajan lomakylän pihaan, olen kiitettävän kuitti. Lisäksi olen onnistunut polttamaan naamani laivamatkalla. Näytän kypsennetyltä ravulta.

Lomakylä on pieni ja viehättävä. Se ei itse asiassa muistuta lomakylää lainkaan, mutta en tiedä miksi muuksikaan sitä kutsuisin. Bungaloweja on vain kymmenkunta. Omani sijaitsee rinteessä, ja sieltä on näkymät palmunlatvojen yli rauhalliseen merenpoukamaan.

Näkymä bungalowini terassilta. En valita.
 
 

Iltapäivällä lähden käymään thainyrkkeilysalilla, jonka ohi ehdin jo saapuessani pyöräillä. Salilla on meneillään iltapäivätreenit. Salissa on katto, mutta ei seiniä. Meininki vaikuttaa hyvältä. Kahdessa kehässä on meneillään paditreenit eli valmentajat pitävät käsissään thaipadeja, isoja tyynyjä, joihin potkitaan tai isketään sen mukaan, missä asennossa valmentaja tyynyjä pitää. Kahdeksan harjoittelee iskuja ja potkuja säkeillä, ja loput harjoittelevat parin kanssa tekniikkaa sivussa.

Salin omistaja Chin näkee minut ja tulee juttelemaan. Hän ymmärtää heti, että minä olen se hullu pyöräilijä Suomesta. Kerron terveisiä Helsingin salilta, ja sovimme, että tulen harjoittelemaan vasta seuraavana päivänä. Tänään lepäisin vielä kaikesta reissaamisesta.

Seuraavan viikon ajan käyn salilla joka päivä kaksissa treeneissä. Ensimmäinen alkaa aamulla klo 8:30 ja seuraava iltapäivällä klo 16. Molemmat treenit kestävät kaksi tuntia. Kuljen harjoituksiin pyörällä, joten pyöräilyäkin tulee päivittäin noin 15 km. Kaksi ensimmäistä päivää tuntuvat rankoilta. Koko kroppani tuntuu jäykältä ja kipeältä. Sitten se taipuu uuteen rytmiin. Huomaan, että aamutreenien jälkeen kannattaa mennä joko viileään suihkuun tai lomakyläni pihassa olevaan altaaseen jäähdyttelemään lihaksia. Viikon päästä sixpackin näkemiseen peilistä ei tarvitse enää mielikuvitusta. Laji on uskomattoman tehokas säännöllisesti harjoiteltuna.

Vaikka salilla on hyvä ja rento meininki koko ajan, olen silti sitä mieltä, että lajin harjoittelu on Suomessa monipuolisempaa ja saan siitä enemmän irti HTBC:lla (Helsinki Thai Boxing Club). Kokemus on silti huikea. Salilla treenaa paljon eritasoisia länsimaisia harrastajia. Ptemmälle ehtineille kokemus Chinnarachin salilla on varmasti paljon antoisampi. Chin on maailmanmestari, jolta voi varmasti oppia paljon.

 

 

Ikävämpi nyrkkeilymuisto on vasemman käden keskisormi, joka sai tällin potkusta. Parin kanssa tekemäämme harjoitusta pitäisi tietysti harjoitella nyrkkeilyhanskat kädessä, mutta toisin tehtiin. Tuloksena potku osui sormeen, joka turposi ja mustui oitis. Röntgenkuva kertoi onneksi, että murtumaa ei ollut, mutta sormi oli pitkään kipeä ja on edelleen, kaksi kuukautta myöhemmin, normaalia jäykempi.
 
 

Nyrkkeilyn lomassa aikaa ei jää juuri muuhun. Lomakylässä majoittuvista ihmisistä muodostuu kuitenkin jonkinlainen jengi, jolla istutaan iltaa, parannetaan maailmaa ja juhlitaan yhdessä joulua. Jouluaattoa vietetään hieman isommalla porukalla half-moon bileissä viidakon keskellä.

Sunnuntaina, joka on nyrkkeilysalilla vapaapäivä, otan pyöräni ja lähden pyöräilemään saaren toiselle puolelle pieneen luonnonpuistoon. Sieltä löytyy hieno vesiputois, joka virtaa loivahkoa kalliota alaspäin reilun sadan metrin matkan. Kiipeilen putouksen kallioilla paljain jaloin ja nautin lämpimän, rosoisen kallion tuntumasta jalkapohjissani. Pikkaisen jää harmittamaan, että aikaa ei riitä saaren korkeimman huipun, Khao Ran, kiipeämiseen. Huippu ei ylety korkealle, vain hieman yli 600 metrin korkeuteen, mutta reitti itse kukkulan juurelle on vaikea löytää yksin ja nousukin tiheässä kasvillisuudessa haastavaa. Tähän suositeltiin opastettua retkeä, johon en yksinkertaisesti löydä aikaa tiiviin nyrkkeilyn lomassa.

Tämä bungalowini katonrajassa mellestänyt otus oli ehdottomasti matkan kiehtovinta antia eläinmaailman suhteen. Kyseessä on tokeegekko (Gekko gecko), yksi suurimmista gekkolajeista, joka on saanut nimensä ääntelynsä perusteella. Olin kuullut kaverin kutsuhuutoja jo pyöräretkeni ensimmäisenä yönä mantereella, mutta luulin kummallisen huutelun lähtevän jostain eksoottisesta lintulajista. Myöhemmin joku kysyi minulta saarella, olinko jo kuullut "tokayn" ääntelyn. Heti välähti. Kyseessä ei vain ollutkaan lintu, vaan tämä jopa puolimetriseksi kasvava gekkolaji.
 
 
Jouluaaton viettoa Halfmoon-bileissä. 
 

Painajaismainen merimatka

Reilu viikko saarella kuluu nopeasti. Takaisin mantereelle suunnatessa koen koko reissuni kamalimman päivän.

Tuuli on yltynyt saarella ollessani, ja laiva, jolla saarelle tulin, ei pysty kulkemaan mantereelle saakka tässä merenkäynnissä. Minulle kerrotaan sataman lippukassalta, että ainoa laiva, joka tänään kulkee mantereelle, on viereiseltä laiturilta lähtevä katamaraani.

En ole ikinä ollut sellaisessa venekyydissä. Istun sisätiloissa ja yritän sinnikkäästi tuijottaa horisonttiin estääkseni kuvotuksen tunnetta vyörymästä yli. Horisontti kuitenkin katoaa tuon tuostakin ikkunaruudun ohi. Niin paljon laiva keinuu. Välillä rysähdämme aallonharjalta niin kovaa, että laivan runko päästää inhottavan äänen. Silloin kapteeni hidastaa hetkeksi laivan kulkua, kunnes keinunta on jälleen "siedettävämmällä" tasolla.

Vatsani on eri mieltä keinutuksen siedettävyydestä. Seuraan vieressäni olevien ruotsalaisturistien esimerkkiä ja nousen seisomaan laivan käytävälle. Pidän kiinni tuolien selkänojista, muuten ei pystyssä pysyisikään.  Kun laiva menee ylöspäin, koukistan polvia, kun laiva menee alaspäin, ojennan polveni. Olo helpottuu huomattavasti, kun laivan keinuntaa voi kompensoida kehonkäytöllä.

Ensimmäisen tunnin selviän kunnialla. Mutta sitten minun pitää päästä vessaan.

Hei hei horistontti. Hei hei itsekuri. Hei hei lounaaksi syöty pitsa.

Viimeiset kaksi tuntia ovat silkkaa helvettiä. Kolmatta kertaa oksentaessani, uskon viimein tyhjentäneeni vatsani viimeistä pitsanmurua myöten. Olo on todella heikko.

Kun saavumme vihdoin mantereelle, ja saan jalkani tukevalle laiturille, kumarrun mielessäni suutelemaan maata. Kävely vakaalla alustalla tuntuu aluksi oudolta. Jalat tutisevat. Talutan pyörääni viimeisenä matkustajana pitkää laituria pitkin. Silloin muistan yhtäkkiä, miksi en alunperin tullut katamaraanilla saarelle. Katamaraanin laituri mantereella sijaitsee kolmenkymmenen kilometrin päässä Chumphonin kaupungista!

Ajatus pyörän selkään nousemisesta tässä olotilassa ei tunnu kovin hehkeältä ajatukselta. Maissa odottaa matkustajia bussi. Kysyn kuljettajalta, saisiko pyörän laitettua bussin alakertaan. No ei kuulemma saa. Tilaa näyttäisi olevan ihan riittävästi, mutta ilmeisesti kyse on periaatteesta. Käyn ostamassa vettä ja suolaisia raksuja läheisestä 7-elevenistä. Kännykästä on akku loppumassa. Minulla ei ole myöskään paperikarttaa alueesta. Katson, mihin suuntaan bussi lähtee, ja lähden pyöräilemään samaan suuntaan. Kaikkein parhaassa kunnossa olevia teitä seuraamalla pääsisin varmasti Chumphoniin.

Pyörällä Chumphoniin ja sekoilua juna-asemalla

Pyörä on raskaampi kuin koskaan. Olen ostanut saarelta tuliaisia, jotka painavat laukuissani. Takakumi leviää tiehen ja ajaminen on tervaista. Pysähdyn maaseutumaisen huoltoaseman pihaan ja kysyn voisinko saada ilmaa kumeen. Miehet viittovat minut viereisen maatalon pihaan. Siellä perheen lapset ja äiti hälyttävät paikalle isoisän, joka viittoo minut pyöräni kanssa vanhan kompressorin luo. Kumi täyttyy hetkessä. Kiittelen vuolaasti, ja perhe ihmettelee yksinäistä naismatkaajaa.

Saavun Chumphoniin seitsemän maissa. Juna, johon olen suunnitellut nousevani, lähtee kahdeksalta. Junavirkailija kuitenkin kertoo, että juna on aivan täynnä. Se siitä. Minun pitää siis päästä Hua Hiniin palauttamaan pyöräni ennen kotiinpaluuta. On keskiviikko. Lentoni Bangkokista Suomeen lähtee perjantai-illalla. Olen mielestäni kerrankin jättänyt marginaalia siirtymisiini. No, onneksi seuraava juna lähtee aikataulun mukaan puoli yhdeksältä. Ostan lipun ja päätän mennä syömään, koska aikaa on.

Eräs asemavirkailija kertoo, että minun pitää viedä pyöräni junan ensimmäiseen vaunuun. Se on konnarivaunu, ja etsiä sitten istumapaikkani mukainen vaunu. Kysyn vielä, mille raiteelle junani saapuu. Ensimmäiselle, kuulemman. Kun juna saapuu, päätän toimia ripeästi. Jätän kamani kasaan laiturille ja juoksen pyöräni kanssa ensimmäisen vaunun luo. Selitän, että pyöräni on tulossa kyytiin. Kysyn, onko juna menossa Hua Hiniin. He pyytävät nähdä lippuni. Lippuni on kamojeni kanssa laiturilla. Jätän pyöräni miehille ja juoksen pikajuoksija-tyyliin asemalla odottavien iloksi, pengon esiin lippuni ja juoksen jälleen sprintterinä junan veturille. He katsovat lippuani, nyökkäävät ja nostavat pyörän kyytiin. Sitten lähden hakemaan kamojani ja etsimään vaunua numero 8. Vastaan tulee junavirkailija, joka haluaa auttaa. Hän osoittaa minulle oikean vaunun. Vaunussa kysyn vielä muutamalta matkustajalta, olenko oikeassa vaunussa. He katsovat lippuani ja sanovat, että vaunu on oikea, mutta että olen väärässä junassa. Panikoin. Etsin vielä yhden junavirkailijan, joka hänkin todistaa, että olen väärässä junassa. Pyöränikin on siis väärässä junassa. Heitän jälleen kamani laiturille ja pinkaisen ensimmäisen vaunun luo. Selitän hätäisesti miehille, että pyöräni onkin väärässä junassa. Saan pyöräni takaisin. Juna lähtee liikkeelle. Olen niin poikki ja henkisesti loppu, että tärisen.

Istahdan laiturin kiveykselle nauramaan itsekseni. Olin varmaan mahtava näky pinkoessani laituria edes takaisin. Viereeni istahtaa nuori kanadalainen mies, joka myös oli nähnyt esitykseni. "Taisit nousta väärään junaan?" Kerron sen päivän koettelemuksistani, kun raiteelle kaksi saapuu jälleen juna, joka näyttäisi olevan menossa oikeaan suuntaan. Hyvästelen lyhyen tuttavuuteni.

Sama kaava toistuu. Pinkomista suuntaan ja toiseen. Ristiriitaista tietoa eri junavirkailijoilta. Epätoivoinen länsimaalainen, joka on rajalla menettää kasvonsa eli menettää hermonsa julkisesti. Hymy on häitäinen ja pingotettu, mutta patistan sen kasvoilleni, koska muuten mikään ei ehkä toimi enää. Lopulta yksi junavirkailija pyytää minut lippuineni mukaansa juna-aseman infopisteelle. Kerron, että pyöräni on jo junassa, ja pelkään, että ollessani tiskillä, juna ja pyöräni katoavat Thaimaan yöhön. Sanani kaikuvat kuuroille korville. Luovutan ja seuraan miestä asemalle. Aseman virkailija ja junavirkailija tutkivat lippuani ja keskustelevat thaiksi. Minä seison lannistuneena ja tuijotan junaa. Voin mielessäni kuvitella sen kirskahtavan liikeelle. Hei hei pyörä. Hei hei tavarat. Hei hei mielenterveys.

Mutta sitten junavirkailija suntan säihkyvän hymyilevät kasvonsa minion puoleeni. "Yes, miss, it is right train. Train to Hua Hin." Kiitos, thank you, halleluja, amen. Hymy palaa kasvoilleni yrittämättä.

Juna lähtee lopulta pari tuntia myöhässä. Vastoin oletuksiani, nukahdan junassa, kylmästä ja kolinasta huolimatta. Kun juna hidastaa, herään ja menen oviaukkoon katsomaan, mitä asemaa lähestymme. Oletan, että kyse on Hua Hinia edeltävästä asemasta, mutta saavummekin jo päämääräni. Pienessä paniikissa alan keräämään kamppeitani kokoon. Minun pitäisi vielä juosta hakemaan pyöräänikin ensimmäisestä vaunusta. Kun pääsen ulos laiturille, näen, että pyörääni talutetaan jo asemalle. Niisk. Ihanaa. Hetkeä myöhemmin, kun talutan pyörääni öisiä katuja, tajuan, että jätin pyöräilykypäräni junaan. No, jos kolmen viikon reissussa ainoa menetetty tavara on pyöräilykypärä, olen ihan tyytyväinen. En jaksa soimata itseäni. Kello on vähän yli kaksi aamuyöstä. Menen ihka oikeaan hotelliin. Laskeskelen, että päivän koettelemukset eivät enää sisältäisi Hua Hin Euro Hostelia, murjua, jossa yövyin menomatkalla.

Yöuni oikeassa sängyssä on ravitseva vaikkakin vähän lyhyt. Myös seuraavan aamun hotelliaamiainen maistuu uskomattoman hyvältä. Minun tekee mieli huudella viereisiin pöytiin, että eikö kahvi maistukin ihan taivaalliselta, ja että kuinka munakokkeli voi olla näin hyvää. Eikö tämä marmeladi olekin jotenkin erityisen makeaa ja appelsiinimehu kuin jumalten nektaria. Tyydyn kuitenkin myhäilemään itsekseni aamiaislautaseni antimille.

Aamiaisen jälkeen lähden palauttamaan pyörääni Chrisille Hua Hin Bike Toursiin. Pyöräilykypärän jääminen junaan harmittaa, kun valmistaudun pyöräilemään jälleen kerran Phetkasem Roadilla. Selviän kuitenkin hengissä. Chris ei ole paikalla, mutta joku toinen länkkäri ja Yo ottavat pyöräni vastaan. Minut opastetaan palaamaan kaupunkiin "Songtaulla" paikallisella puolijulkisella tilataksilla. Nämä bussit ajavat perusreittiään ja pysähtyvät, kun joku heilauttaa kättään reitin varrella ja pysähtyvät, kun joku painaa pysäytysnappulaa. Matkan pituudesta riippumatta kyyti maksaa aina 10 bahtia, mikä maksetaan kuljettajalle kyydistä poistuttaessa. Auto on jo täynnä, kun minä astun kyytiin, joten jään rinkkani kanssa takaosaan viritettyjen telineiden päälle. Mieleni on uskomattoman keveä. On torstai, ja minulla ei ole enää mitään hoidettavia velvollisuuksia ennen paluulentoa. Pyörävuokraamon kaveri antoi kyytivihjeen lisäksi toisenkin korvaamattomat vinkin: Hua Hinista lähtisi suora bussikyyti Suvarnabhumin lentokentälle.
Miten kaksi peräkkäistä päivää saattoivatkin erota toisistaan niin paljon? Viimeinen kokonainen päivä Thaimaassa kuluu Hua Hinissa hyvin syödessä ja blogia kirjoittaessa. Illalla käyn katsomassa paikallista, ei niin kovin hyvätasoista, thainyrkkeilyottelua. Käy ilmi, että ottelun lipunmyyjä tuntee Chinin, ei vain maailmanmestarina, vaan opettajanaan. On kiva huomata, että toisella puolella maailmaakin, se on pieni. Maailma siis.

Tässä vaiheessa reissua tuli vastaan se hetki, kun oli pakko avautua - kameralle.
 

Kolme kuukautta reissun jälkeen - fiilikset nyt

Thaimaan pyöräreissu tuntuu välillä kuin unelta. Olinko todella siellä? Kun katselen reissulla kuvaamiani videoita, kaikki se tuntuu yhtä aikaa kaukaiselta ja läheiseltä. Muistan äkkiä, miltä ilman kuumuus tuntui iholla. Kuulen thaimaalaisen pikkukaupungin hälinän, joka sekoittuu katukeittiöiden huumaavan mausteisiin tuoksuihin. Kun levitän viimaisessa tunturi-ilmassa kasvoilleni thaimaasta ostamaani aurinkovoidetta, sen tuoksu vie minut hetkessä takaisin hikiseen reissuuni, ja kaikki kokemani tuntuu jälleen todelliselta.

Reissu oli minulle irtiotto työelämästä, unelma ja haaste. En oikeastaan olisi voinut olla tyytyväisempi kotiin palatessani. Ainoa asia, joka pikkaisen kaiversi sydänalassa, ja kaivertaa aina kun palaan reissuiltani, on lentokentän saapuvien lentojen aulan omakohtainen tyhjyys. Vaikka hyvin tietää, että siellä ei ole ketään erityistä odotamassa, sitä jotenkin aina löytää katseensa harhailemasta odottavien joukkoon, jos kuitenkin…

Taksimatkalla lentokentältä kotiin ehtii haikeus kuitenkin jo haihtua. Oman asunnon oven avatessa ensimmäisenä on vastassa kasa lehtiä ja tunne saavutuksesta. Hitto vie. Sinne menin. Tein. Pyöräilin ja nyrkkeilin. Pidin hauskaa. Näin valtameren, kaikkien elämänmuotojen alkukodin. Tulin elävänä takaisin. Kaikki jäsenet tallella.
Kesäksi pitää ostaa uusi pyöräilykypärä. Kuka tietää, mihin reissuun sitä taas joutuu.

Alla reissusta vielä lyhyemmin.

Kamahifistelyä:

  • Unelmankevyt Niken valkoinen sporttitoppi. Käytin ihan loppuun saakka. Nyt se saa toimia nopeasti kuivuvana jalkarättinä tulevien patikkaretkien jokiylityksillä.
  • Pyörän sivupeili. En ehkä olisi hengissä ilman sitä.
  • Peppu (sydän) Goren pyöräilyhousut.
  • TGFGM = Thank God For Google Maps. Ne näyttivät vain kerran yhden tien väärin.

Tötöilyt:

  • Olisihan sitä pyöränkumin paikkausta voinut tosiaan harjoitella etukäteen, vaikka se ihan hyvin suijuikin. Jälkikäteen ajatellen vähän randomia lähteä toiselle puolelle maapalloa, ilman tietoa tämän taidon sujumisesta. Ja olisihan sitä voinut tarkistaa sen varasisäkumin koon ennen matkaan lähtöä.
  • En enää ikinä treenaa pysäripotkun torjuntaa ilman nyrkkeilyhanskoja.
  • Astmalääke on hyvä ottaa mukaan. Siitä voi olla apua, jos on astma tai sen oireita aina silloin tällöin.
  • Rabies-rokotus olisi antanut mielenrauhan reissun lukuisiin koirakohtaamisiin. Seuraavan kerran syrjäisille seuduille matkatessani hankin rokotuksen, ja mielenrauhan, hyvissä ajoin.

Kohokohdat:

  • Toismaailmallinen olo vehreissä maisemissa.
  • Hymyilevät, avuliaat ja pyyteettömät ihmiset matkan varrella.
  • MERI ja sen aiheuttama primitiivinen itku-naurukohtaus ja jonkin sortin kotiinpaluun tunne.
  • Aamuinen pyörämatka Chumphonin satamaan, salaperäisesti hymyilevät munkit ja valon kajo horisontissa.

Matalimmat hetket:

  • Yksinäinen angstailu tulevasta pyöräreissusta, elämästä ja universumista Bangkokin yössä päivää ennen reissun alkua.
  • Sairastaminen yksin hotellihuoneessa. Vaikka siitäkin tuli ihan kivaa, kun kaveri lähetti tsemppivideon ja netistä saattoi katsella Muumilaakson tarinoita
  • Turvonnut, sininen sormi ja hirveä morkkis itseaiheutetun tapaturman typeryydestä. (Toisaalta suuri helpotus, kun sormi ei ollutkaan murtunut.)
  • Kulkukoirat ja -katit, jotka olivat huonossa jamassa, vetivät vakavaksi tuon tuostakin.
  • Kolme tuntia katamaraanissa.

 

Käyttäjän Johanna K. kuva

Johanna K.

satunnainenhaah...
Käyttäjän satunnainenhaahuilija kuva
Offline
Viimeksi kirjautunut: 2 vuotta 5 kuukautta sitten
Liittyi: 06.01.2013 - 17:51
Re: Koh Phangan ja reissun loppu

Hienon reissun olet tehnyt, ja hyvin olet niistä kirjoittanut. Eloisaa kieltä ja sujuvaa kerrontaa on nautinto lukea. Toivottavasti näitä tulee lisää :)

Windywalk
Offline
Viimeksi kirjautunut: 1 vuosi 8 kuukautta sitten
Liittyi: 12.04.2014 - 11:38
Re: Koh Phangan ja reissun loppu

Nostan hattua! Rohkea veto.

Ja kiva kun tulit tänne jakamaan kokemuksia. Itselläni reppureissu (ilman pyörää) Thaimaassa takana, ja jäi oikein lämpimät muistot.

Täytyy sanoa että myötäelin sun kokemukset juna-asemalla :). On tullut itsekin joskus sähellettyä erinäisissä paikoissa tuohon tyyliin, ei tosin Thaimaassa, mutta muualla maailmassa.

Nuo hurjimmat kokemukset on kuitenkin niitä mille nauraa parhaiten jälkeenpäin, ja jotka tekee reissusta ikimuistoisen. Jos kaikki sujuu liian hyvin putkeen, ei se ole kunnon reissu :)