Kuin Kuun kamaralla kävelisi

Herään puoli seitsemän aikaan. Yöllinen makuupussijumppa toimi, eli sain nukuttua yön parin tunnin pätkissä ihan riittävästi. Kylmä vaivasi vain hetkittäin.

Aamu on vähintään yhtä kylmä kuin yö. Taivas ounastelee nyt samaa, mitä majavahdit jo edellisenä iltana: näyttäisi tulevan poutainen päivä. Eikä ainoastaan poutainen, vaan suorastaan aurinkoinen. Aurinkoa taivaan täydeltä!

Olen jotenkin ihan euforisissa fiiliksissä. Viimeinen päivä. Ei enää kylmää yötä teltassa, sillä seuraavana yönä nukun jo hotellivuoteessa, ja aamulla pääsen hotellin herkkuja pursuilevaan aamiaispöytään. Retkikeittimellä poriseva pasta-ateria kuitenkin muistuttaa, että hotelliaamiaiseen on vielä aikaa.

 

Ikioma kuoritakista tuunattu retkilinnunpelätin. Paitsi, että eipä juuri ollut lintuja. Säikäytti tosin tehokkaasti allekirjoittaneen tämän kömpiessä teltasta.
 

Pääsen matkaan hieman ennen kahdeksaa. Vanhempi majavahti oli kertonut minulle edellisenä iltana, että heti majan lähellä pitää ylittää joki. Hän sanoi useimpien menevän yli siitä, mistä majalle johtava tiekin kulkee. Siinä kohtaa joki on kuitenkin kapeampi, ja siis myös syvempi. Mies opasti kulkemaan jokea hieman yläjuoksulle päin, missä joki on leveämpi.

Saavutan joella kolme nuorta miestä, joilta sain edeltävänä päivänä vinkin Hvanngilin majasta. He ovat menossa syvän kohdan yli. He ovat jo vedessä. Itse kuljen majavahdin neuvon mukaisesti yläjuoksulle, etsin katsellaani kivien muodostamia pyörteitä, joiden päättelen osoittavan matalimman kohdan. Lähden kulkemaan yli: hitaasti, askel kerrallaan, hieman myötävirtaan. Näen, että miehet palaavat takaisin vastarannalle. Housunpuntit eivät ilmeisesti kääriytyneet riittävän ylös. Viittilöintini ja huuteluni opastamina miehet seuraavat jälkiäni joen yli.

Kohmeisen kylmää, timantinkirkasta.
 

Päivän ensimmäiset 10 kilometriä ovat maisemiltaan yksitoikkoiset, eivätkä ollenkaan niin jylhät ja kauniit kuin kahden edellisen päivän aikana. Etapilla kuljetaan Maelifellssandurin laavakentän läpi. Jalkojen alla askelta pehmentää hienojakoinen tummanharmaa tuhka. Jyrkkänä kontrastina tuhkanharmaalle yksitoikkoisuudelle ovat jäätiköt, jotka näkyvät aluksi vain aavistuksena horisontissa, mutta paljastuvat päivän mittaan oikeiksi kaunottariksi.

Kirkkaansininen taivas paljastaa maiseman olevan Maasta. Muutoin tämän voisi sijoittaa Kuuhun tai jollekin muulle karulle, elottomalle taivaankappaleelle.
 

Näen elämäni ensimmäiset jäätiköt Islannissa. En jotenkin osannut odottaa, että ne olisivat niin vaikuttavia. Mieltä kutkuttaa ajatus, että jossain jäätikön alla lepää uinuva jättiläinen, tulivuori Katla. Se on viimeksi purkautunut vuonna 1918, ja väli on yleensä 40-80 vuotta. Seuraavasta purkauksesta uumoillaan voimakasta. Vuoden 2010 Eyjafjallajökullin purkaus, joka sai maailman lentoliikenteen sekaisin, oli pientä verrattuna Katlan jyrinään. Aika hurjaa.
 

Pehmeä tuhka ja tasamaa tuntuvat aluksi helpoilta kulkea, mutta jonkin ajan päästä jalan alla periksi antava tuhka alkaa tuskastuttaa. Minua ahdistaa kyllä toinenkin asia: a i k a. Minun pitäisi kävellä tänään yhteensä 25 kilometriä. Bussi Thorsmörkistä Reykjavikiin lähtee neljältä. Lentoni takaisin Suomeen lähtee seuraavan päivän aamuna klo 7.30, joten minun on parasta olla tuossa bussissa.

Miten tämä aina voi olla tällaista?? Olen maailman huonoin suunnittelemaan reissujani. Korjaus: olen itse asiassa kohtalaisen hyvä suunnittelemaan, mutta olen alituiseen liian optimistinen aikataulujen suhteen. Tiedän olevani armoton koheltaja, mutta siltikään en jätä reissuihini törttöilymarginaalia, joka antaisi aikaa mokailla. Opinko joskus?

Hyvä esimerkki liian tiukoille vedetyistä aikatauluista on aiemmin samalta kesältä. Sain lomani viimeisinä päivinä mielijohteen pyöräillä retkikamoilla kuormatun pyöräni kanssa Turkuun, koska säät olivat hyvät ja minulla oli aikaa. Tai no, aikaa tasan kolme päivää, koska heti kun olin päässyt Turkuun, minun piti hypätä junaan ja palata Helsinkiin etukäteen sovittuun tapaamiseen. Voin kertoa, ettei kolmas pyöräilypäivä ollut kovin leppoisaa polkemista.

Reissaan siis jälleen kerran ahdistus sydänalassa. Minulla ei myöskään ole tarkkaa käsitystä siitä, mitä kello on, koska…öö… minulla ei ole kelloa. Joskus idiotismini yllättää jopa minut. Kuka-lähtee-vaeltamaan-ilman-kelloa? Ehkä joku, joka haluaa vaeltaa luonnon virittämän biologisen kellonsa mukaan, mutta ei kyllä kukaan, jonka pitää ehtiä lentokoneeseen ennen aamukahdeksaa. 

Paitsi tietysti minä.

Niinpä kysyn aina silloin tällöin vastaantulevilta vaeltajilta kelloa. Saan osakseni hämmentyneitä hymyjä ja tukahdutettuja tirskahduksia, mutta myös apua.

Etsivä löytää. 

Kysyvälle vastataan.

Ajaton…. aikaistuu? Plääh. Toiveajattelua.

 

Ellen vallan erehdy tämä pinkkejä palluroita puskeva avaruuskasvi on merikohokki (Silene uniflora). Islannissa ei kai voi odottaakaan mitään muuta kun merenrantakasvin löytymistä sisämaasta. Islannin oikkuja. Korjatkaa lajintunnistukseni, jos olen väärässä. Vahvuuteni ei koskaan ole ollut kasvitieteessä.
 
Käyttäjän Johanna K. kuva

Johanna K.