Sairas tyyppi Khao Sam Roi Yotin kansallispuistossa

Kaktus. Kurkussa.

Pari ensimmäistä nielaisua heräämisen jälkeen on tuskaa. Odotan, että kipu lieventyisi nopeasti, niin kuin se yleensä lievittyy allergiaoireisen yön jäljiltä. Niin ei tapahdu.

Laitan kamani kasaan ja lähden pyöräilemään vähän kahdeksan jälkeen. Kilometrin päässä pysähdyn yhteen rannan ravintoloista syömään aamupalaa. 150 bahtia aamiaisesta ei ole paha, kun listalta saa valita ihan mitä vain. Ravintolan omistaja puhuu kohtalaisen hyvää englantia ja selittää, että heillä ei ole buffet-aamiaista, jotta ruokaa ei menisi niin paljon hukkaan. Jokainen aamiaisannos tilataan listalta. Ekologista ja fiksua! Minua on aina ihmetyttänyt ja ällöttänyt Helsingin buffabrunsseilla se, kuinka paljon ihmiset jättävät syömättä ottamaansa ruokaa.

Mies kyselee reissustani ja minä vastailen. Hän neuvoo minulle, miten pääsen toista reittiä pitkin Phraya Nakhonin luolalle, jota olin edellisenä iltana epäonnisesti etsinyt. Ehkä jaksaisin luolalle tänään. Tilaan aamiaiseksi paahtoleipää, kahvin ja tuoremehua sekä kuuman nuudelikanakeiton. Hieman tulinen, kuuma keitto tuntuu hyvältä kipeässä kurkussani. En ole enää ollenkaan vakuuttunut, että oireeni ovat allergisia. Nenä on väliin tukossa, väliin vuotaa, ja silmiä särkee. Olo on nuutunut, mutta pusken tuntemukset syrjään. Enhän minä heti matkani alkuun voinut ruveta sairastamaan.

Thaimaalaiseen aamiaiseen kuuluu yleensä riisi- tai nuudelikeitto. Minun aamiaiseni oli länsimaisen ja paikallisen keittiön hybridi. Toinen hybridi eli Veli Hopea nojailee taustalla sähkötolppaan.


Käärmeitä, rapuja, apinoita

Lähden puskemaan kohti Khao Sam Roi Yotin kansallispuiston ydintä, kun törmään ensimmäiseen yliajettuun käärmeeseen. Melkein ajan sen yli ja ensin luulen sitä kasvin kappaleeksi. Pysäytän pyörän ja menen katsomaan lähempää. Käärme on jonkin sortin puukäärme. Noin metrin mittainen, kapea ja vihreä, ja sillä on pitkä terävä kuono. Se on littaantunut varmaan moottoripyörän yliajamana noin puolivälistä ja sitten toisesta kohtaa lähempää sen häntää. Sitten huomaan, että käärme vielä liikkuu. Otan kiven ja kolautan käärmettä päähän kaksi kertaa. Yksi turha kärsimys vähemmän. Aiemmin päivällä autoin ison koppakuoriaisen takaisin jaloilleen, kun se viuhtoi ilmaa kaikilla kuudella jalallaan. Hyvän karman keräämistä… Myöhemmin selvittelin armomurhaamani käärmeen henkilöllisyyttä ja uskon, että kyseessä oli Ahaetulla nasuta, joka on yleinen Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa. 

Muutama koirakohtaaminenkin on jo takana. Ensimmäisenä pyöräilypäivänä kolme pentukoiraa tuli tekemään lähempää tuttavuutta. Ei ollenkaan pelottavaa. Tosin ehkä söpöydestä voi saada sydärin. Parista pihasta myös lähti koira haukkuen päin, mutta vauhdin hiljentäminen tai voimakas äkkijarrutus saivat koiran pysähtymään saman tien. Osa jopa lähti lipettiin. On kiva huomata, että osaa olla tarpeeksi uskottava esittäessään itsevarmaa. Ainakin koirien kanssa.

Käärme-episodin jälkeen jatkan matkaa ja ihailen upeita maisemia. Siellä täällä kohoaa metsäpeitteisiä jyrkkäseinäisiä vuoria. Pyöräilen niin korkealla, että voin paikoin nähdä meren. Myös turkoosin veden keskeltä kohoaa metsäisiä kukkuloita. Tien molemmin puolin viljellään katkarapuja isoissa altaissa. Lintuja on valtavasti. En tietenkään tunnista niitä lajilleen, mutta näen ainakin kolme eri lajin haikaraa, erilaisia kahlaajia, varislintuja, varpuslintuja ja taivaalla liitelee muutama petokin. Altaat vaihtuvat luonnontilaisemman näköiseen kosteikkoon, ja lintuja näkyy yhä enemmän.

Kansallispuistossa on kaksi turisti-informaatiopistettä. Molemmissa on mahdollista maksaa kansallispuistomaksu, joka on aikuiselta 200 bahtia. Saavun ensiksi pohjoiseen turisti-infoon, joka sijaitsee merenrannalla. Alueella on mahdollista telttailla joko omassa tai kansallispuistolta vuokratussa teltassa. Nytkin telttoja oli pystytetty rannalle kymmenkunta. Puiden suomasta varjosta huolimatta minun on vaikea kuvitella, että teltassa yöpyminen näissä lämpötiloissa olisi miellyttävä kokemus. Tältä turistipisteeltä on reitti Phraya Nakhonin luolalle, mutta minusta ei ole siihen nyt. Päivä on kuumimmillaan. Tai niin ainakin luulen. Ja minä en ole ihan kunnossa. 

Istun puolisen tuntia varjossa ja niistän puolikkaan paketillisen nenäliinoja. Kurkkukipu on hellittänyt, mutta olo on yhä nuutuneempi. Onkohan minulla kuumetta? Vaikea sanoa, koska on niin kuuma muutenkin. Silmiä joka tapauksessa särkee, kun pyörittelen niitä suuntaan ja toiseen. Ajatus unesta tuntuu houkuttelevalta. Olen kuitenkin suunnitellut pyöräileväni tänään Prachuap Khiri Khaniin asti, ja sinne on vielä useampi kymmenen kilometriä.

Siis matkaan Veli Hopea.

Parin kilometrin jälkeen lähestyn kansallispuiston toista infopistettä. Tämä ei sijaitse enää rannalla, vaan metsäisten vuorten keskellä. Viimeisessä mutkassa ennen infopistettä törmään lopulta apinoihin, joista olen etukäteen lukenut. Apinat ovat jaavanmakakeja (Macaca fascicularis), ja tienpientareet ovat niitä täynnä. Lähestyn apinoita hieman varoen, sillä joissain paikoissa apinat ovat kuulemma todella kesyjä ja röyhkeitä ja voivat varastaa kameroita, lompakoita ja muuta tärkeää. Nämä kuitenkin selkeästi pelkäävät minua ja pysyttelevät koko ajan parin metrin etäisyydellä. Kyltit kieltävät apinoiden ruokkimisen ja selittävät, että ihmisten ruokkimat apinat menettävät lopulta kykynsä hankkia ravintonsa luonnosta. Ilmeisesti kiellot ovat toimineet täällä, koska apinat eivät  lähesty ihmistä ruuan toivossa.

Infopisteessä on suppea näyttely alueen luonnosta ja lajistosta. Se näyttää nukkavierulta ja aikansa eläneeltä. Kaikkien kylttien tekstejä ei ole käännetty englanniksi. Näyttelysalissa on kuitenkin ihanan viileää. Käyn kärsivällisesti läpi kaikki näyttelyn kyltit ja nautin tauosta piilossa auringon polttavilta säteiltä.

Näyttelyn naiset neuvovat minut rakennuksen takana alkavalle luontopolulle. Hieman vastentahtoisesti siirryn jälleen aurinkoon ja lähden kulkemaan laudoista rakennettua polkua. Reitti kulkee keinotekoisen mangroverämeen läpi. Keinotekoinen siinä mielessä, että räme ei ole luontaisen vuorovesi-ilmiön alueella, vaan vuorovesi luodaan patojen avulla. En ole ikinä aikaisemmin ollut mangrovemetsässä, joten kokemus on uusi. Mudan seassa näkyy jälleen tunneleiden suuaukkoja, mutta tällä kertaa paljon isompia kuin edellisenä päivänä merenrannassa näkemäni. Suurin osa taskuravuista on piilossa auringon paahteelta käytävissään, mutta kaksi kertaa onnistun näkemään ravun mudassa ennen kuin se vilahtaa silmänräpäyksessä käytäväänsä.

Syön lounaan kansallispuiston ravintolassa. TIlaan annoksen kanaa, vihanneksia ja riisiä. Olen hieman epäileväinen tilaukseni suhteen. Jos Suomessa ravintolassa tilaa annoksen kypsennettyjä vihanneksia, on hyvin todennäköistä, että keittiöstä kiikutetaan lautasellinen ylikypsennettyä vihannesmuhjua, joka maistuu pahanmakuiselta vedeltä. Epäilykseni osoittautuu kuitenkin turhaksi. Vihannekset ovat rapeita ja ne maistuvat ihan itselleen. Porkkana maistuu edelleen porkkanalle, vaikka se on kypsennetty. Ja tietysti koko ihanuus ui mielettömän hyvänmakuisessa kastikkeessa. Syön annokseni rekkamiehen elkein viimeistä riisinjyvää myöten. (Rekkamiehet, älkää ottako tätä niin vakavasti.) Pois turha kainous tien päällä. Sitä paitsi olen itse ainut pöytäseurueeni.

Aikomuksenani oli vierailla joko jossain kansallispuiston luolassa tai tämän viimeisimmän turisti-infon lähellä kohoavan Khao Daengin näköalapaikalla, mistä voisi ihailla merestä kohoavia karstivuoria. Nyt myös näköalapaikalle kiipeäminen tässä helteessä, tässä olotilassa tuntuu liian suurelta rasitukselta. Olen pettynyt, mutta toisaalta uskon tekeväni järkevän päätöksen. Käännän pyöräni jälleen kalkkiviivan suuntaisesti ja polkaisen kuormani liikkeelle.

Tällainen hieno lisko oli viereisessä puussa, kun parkkeerasin pyörääni ensimmäisellä pysähdyksellä kansallispuistossa.
 
 
Tämä jaavanmakaki yritti kaikkensa päästäkseen käsiksi houkutteleviin jätteisiin. Mutta aika hyvin oli kansallispuiston väki suojannut säiliöt näiltä eteviltä otuksilta.


Pelottava Phetkasem Road

Kansallispuiston jälkeen matkani jatkuu vajaat kymmenen kilometriä ihanaa rantatietä pitkin. Kun käännyn rannalta sisämaan suuntaan, edessä on pelottavin osuus: Phetkasem road. Valtatie Bangkokista etelään. Kaksi kaistaa molempiin suuntiin. Pientareet ovat onneksi kuitenkin harvinaisen leveät. Varmaan alunperin suunniteltu Thaimaan runsaiden moottoripyörien ja skoottereiden sun muiden kaksi- tai kolmipyöräisten hökötysten ajettavaksi.

Kerään jonkin aikaa rohkeuttani risteyksessä olevan poliisikopin katoksen alla. Olen oikeasti huolissani seuraavista kymmenestä kilometristä. Katsellessani liikennettä minusta tuntuu, että ohi jyrää erityisen paljon rekkoja ja muuta raskasta liikennettä. Ja siellä isojen ajoneuvojen seassa moottoripyöriä ja skoottereita. Ei vain yhtään pyörää. Vielä.

Lopulta uskaltaudun ajamaan pientareelle. Sivupeili on aivan korvaamaton. Se voisi kyllä olla isompikin. Välillä näen, kuinka takaa tuleva auto ajaa toiset renkaat pientareen puolella. Jännityksellä seuraan sivupeilistä, näyttääkö auto kohta ajavan omalle kaistalleen. Mietin, missä vaiheessa pitäisi tehdä päätös ajaa ojaan. Ajatus ei houkuta, koska ojanpenkat ovat jyrkät ja pohja järkyttävää pusikkoa, jonne ajaessaan ei varmasti säästy haavoilta, ruhjeilta tai murtumiltakaan. Todennäköisesti pyöräkään ei säilyisi ajokuntoisena. Onneksi jokainen auto kuitenkin korjaa ajolinjaansa ennen kuin päätän suunnata pyöräni ojaan. 

Välillä jännitystä puolestaan aiheuttavat moottoripyöräilijät, jotka päristelevät pientareella minua vastaan. He ovat varmaan ajamassa niin lyhyttä matkaa, etteivät jaksa ylittää vilkasta tietä ajaakseen oikealla puolella tietä (eli siis vasemmalla). Yhdessä kohtaa näen sivupeilistä, että takanani pientareella lähestyy sivuvaunullinen moottoripyörä. Sivuvaunullinen, jonka "vaunu" on itseasiassa lava, jolla kuljetetaan tavaraa. Samaan aikaan pientaretta tulee vastaan moottoripyörä. Päätän pysähtyä ja siirtyä niin tien sivuun kuin mahdollista suistumatta ojaan. Moottoripyöräkuskit ovat juuri saapuneet kohdakkain, eivätkä he oikein osaa päättää kenen pitäisi päästä ensimmäisenä ohi. Minä olen tietenkin mukana sopassa, mutta mielestäni näytän selkeästi siltä, että olen valmis odottamaan heidän liikettään. Samalla jalkojani rupeaa kirvelemään hitonmoisesti. Katson alas ja näen, että sandaalini kuhisevät pieniä muurahaisia, jotka ruiskuttavat happoaan ympäriinsä. Ruohikkoon astuminen ei sitten ollutkaan hyvä idea. Tilanne kestää todennäköisesti vain hetken, mutta se tuntuu pitemmältä ajalta. Kirvelystä huolimatta tajuan tilanteen koomisuuden. Lopulta pientaretta vastaan tullut mies ohittaa sivuvaunullista ajavat tytöt. Sitten tytöt vielä katsovat minua kysyvästi. Jalkojani pistelee sietämättömästi, mutta pakottaudun hymyilemään ja viiton heille, että he voivat ohittaa. Kun tytöt ovat ajaneet ohi, riisun sandaalit ja häädän muurahaiset kimpustani.

Phetkasem tarjoaa vielä yhden vaaranpaikan kun tien vieressä olevasta talosta säntää koira. Perhe istuu pihalla ja näen useamman hakevan jotain kättä pidempää, jotta he saavat koiran kimpustani. Mutta taktiikkani toimii jälleen. Pysähdyn nopeasti, ja koira pysähtyy niille sijoilleen ja tyytyy louskuttamaan leukojaan. Perhe ottaa koiran kiinni ja voin jälleen jatkaa matkaani. Voin hyvin kuvitella, että jos tämä olisi ollut reissun ensimmäinen kohti juokseva koira, olisin hyvin saattanut hätkähtää niin, että olisin singonnut pientareelta liikenteen sekaan.

"Accident ahead" - Well I hope not. Thaimaalainen tapa varoittaa risteyksestä on mielenkiintoinen.  

 

Pimeässä pyöräilystä ja ihmisten hyvyydestä

Kun kymmenen kilometriä Phetkasemilla on täyttynyt, huokaan helpotuksesta ajaessani jälleen pienillä maalaisteillä. Tie on edelleen päällystetty mutta huonokuntoinen, ja olen todellakin korvessa. Asutusta ei näy missään. Maisemat ovat henkeäsalpaavan kauniit. Edessä ja oikealla puolellani kohoaa vuoria, jotka ovat metsän peitossa. Edessä olevat vuoret ovat jonkinlaisen usvan peitossa. Vasemmalla puolella siellä täällä kasvillisuuden välistä näkyy meri. Aina kun näen pilkahduksen suurta sinistä, sydämessäni läikähtää.

Kello on jo puoli kuusi ja tiedän, että kohta tulee pimeä. Aurinko on matalalla ja taivas on persikansävyinen. Mutta Prachuap Khiri Khaniin ei ole enää pitkä matka. Päätän silti kiirehtiä vauhtiani, koska pimeässä pyöräily ei houkuta. Onneksi tiekin on taas priimakuntoinen ja sitä on ilo ajaa.

Juuri ennen kaupungin rantaa ajan aidon thaimaalaisen pikkukylän läpi. Siellä yhteisöllisyys on käsin kosketeltavaa. Jokainen varmasti tuntee toisensa. Talot reunustavat kylän läpi kulkevaa tietä.  Ja maisemat ovat jälleen kerran aivan upeat. Pieni ja vaatimaton kylä yhden maailman kauneimman maiseman sylissä. Teinipojat hurauttavat moottoripyörällä ohi ja huutavat "Hello, want to marry me?" Nauran ja huudan tervehdykset heidän peräänsä, mutta he tuskin kuulevat enää.

Nyt alkaa tulla kunnolla pimeä. Pysähdyn ja kaivan laukustani otsalampun ja pienen valkoisen led-lampun. Led-lampun kiinnitän keskisormeni ympärille kuin sormuksen. Se ei oikein mahdu normaalille paikalleen ohjaustangossa, koska etulaukku vie kaiken tilan. Otsalampun viritän kypäräni ympärille. Ajan vähän väliä ihmeellisten korkealla äänellä inisevien pikkuötökkäparvien läpi. Ne eivät ole hyttysiä, ennemminkin jotain mäkkäräisten tapaisia. Tai niin ainakin luulen. Saan yhden (tai useamman) niistä kurkkuuni, mikä aiheuttaa hurjan yskänkohtauksen. Olen erikoinen näky paikallisille ilman yskänpuuskaakin, mutta nyt olen vielä oudompi ilmestys.

Prachuap Khiri Khan sijaitsee lahdenpoukamassa, jota reunustaa hieno valaistu bulevardi. Pyöräilen ensin yhteen suuntaan ja etsin katseellani jotain mukavannäköistä yöpaikkaa. Näen rantaravintoloissa paljon länsimaisia turisteja. Olen liian väsynyt tehdäkseni päätöstä. Ajan vielä toiseen suuntaan. Laskeudun ja talutan pyörääni. Pysähdyn kolossaalisen hotellin pihaan. En ole ollenkaan varma, haluanko jäädä tähän. Äkkiä tajuan, kuinka väsynyt olen. Olen ollut reissun päällä aamukahdeksasta alkaen ja minulla on valtavasti univelkaa, nuha, yskää ja todennäköisesti vähän lämpöäkin. Siltikään en osaa päättää. Tai ehkä juuri siksi. Rationaalinen ajattelu on sanonut itsensä irti pari kilometriä sitten.

Hotellin terassiravintolasta kuuluu miesääni: "Miss, can I help you with something?" Katson ylös terassille, joka sijaitsee kunnolla katutason yläpuolella, ja vastaan: "No, thank you. It's okay, I'm just thinking." Ja niin minä todella yritänkin. Yritän selvittää, miltä minusta tuntuisi yöpyä tässä hotellissa, mutta tunnen vain uupumusta. Aivot prakaavat. Hetken päästä äskeinen terassilta huudellut mies seisoo vieressäni. "Look miss, I know how you feel. You are very tired. You can leave your bicycle here. It is safe. My staff will look after it. Meanwhile you can go to the reception to see the room prices. We have rooms in all price categories. I'm sure you will find something suitable for yourself. And we have a safe place for your bicycle. It will be kept behind locked doors. I know how important your bike is to you. You want it to be safe. I myself have a road bike and riding it on the beautiful roads around here is the best thing I know. That's why always when I see a fellow cyclist I want to help them."

Ja taas on itku lähellä. Miten mies osasikin aavistaa tilanteeni niin oikein.

Mies paljastuu hotellinjohtajaksi ja hän ottaa minut niin sanotusti siipiensä suojaan. Hän tulee vielä hotellin respaan esittelemään huonevaihtoehtoja ja pyytää henkilökuntaansa kantamaan tavarani huoneeseeni ja viemään pyöräni säilöön. Soperran miehelle kiitokseni ja kiipeän huoneeseeni toisessa kerroksessa.

Huone, erityisesti suihku, muistuttaa minua Batesin motellista, mutta en välitä yhtään. Kohtaamani hyvyys ja pohjaton väsymys saavat minut tuntemaan vain kiitollisuutta yöpaikasta. Olen myös valtavan nälkäinen. Lounaan jälkeen en ole syönyt muuta kuin suklaapatukan. Suihkun jälkeen syön läheisessä ravintolassa annoksen pad thaita sekä tom ga kai -keittoa. Molemmat annokset riittäisivät normaalisti yksinäänkin, mutta syön silti molemmat kokonaan. Laahustan takaisin huoneeseeni, kömmin sänkyyn ja nukahdan hetkessä. En herää kertaakaan yön aikana. Enkä näe unia.

Ilta-aurinko valaisi taivaan lempeästi, utuiset vuoret reunustivat kulkuani, meri vilkutti pensaikon takaa ja tie oli kuin unelma. Kehnosta olosta huolimatta tunsin itseni hyvin hyvin onnelliseksi ja etuoikeutetuksi päästessäni näkemään tämän kaiken.

 

Lopuksi vielä pieni söpöstelyvideopätkä vajaa puolivuotiaista koiranpennuista ekalta päivältä. Uijuijuijuijui... Oli pakko vähän leperrellä näille tööteille kaveloille.

 
Käyttäjän Johanna K. kuva

Johanna K.