Sielunmaisemien syvissä vesissä

Uskon vakaasti siihen, että jokaisella ihmisellä on oma sielunmaisemansa. Enkä nyt kirjoita siitä sielunmaisemasta, jolla tarkoitetaan kunkin sielunelämän yleissävyä tai virittyneisyyttä, vaan sielunmaisemaa siinä merkityksessä, että eri ihmisille kolahtaa eri maisemat.

Monista maisemista voi tietty tykätä. Kukaan tuskin voi pitää koskematonta sademetsää tai välimeren turkooseina välkkyviä vesiä ja vihreinä kumpuilevia kukkuloita epäesteettisinä.  Mutta kun puhun sielunmaisemasta, puhun sellaisesta näkymästä, joka kolahtaa niin että sattuu. Osuu ja uppoaa, niin ettei sen jälkeen enää ole aivan ennallaan.

Niinpä jotkut sairastuvat lapinhulluuteen. Toiset saavat vieroitusoireita oleskellessaan liian pitkään lähellä merenpinnan tasoa, sillä he halajavat alati kohti lumihuippuisia vuoria. Jollekin rikkonainen saaristomme myrskyn koettelemine kallioluotoineen on se juttu. Ja niin edelleen. Kaipuu maisemalliseen kotiimme ajaa monia meistä aina uudelleen samoihin paikkoihin.

Joillakin ihmisillä oma sielunmaisema saattaa olla lapsuudessa rakkaaksi käynyt kotoinen maisema.

Itse elin 18-vuotiaaksi asti Oulussa. Jos joku ei ole koskaan käynyt Oulussa, kerrottakoon, että Pohjolan valkea kaupunki sijaitsee Perämeren maankohoamisrannikolla, joka on todella "aakeen laakeeta". Pottupelloilla ja nevoilla katse kulkee horisonttiin esteettä. Muutama vino lato, maatalo tai sähkölinja saattaa hetkeksi häiritä pellon laidassa pönöttävän katsojan näkökenttää.

Eikä muuten ole minun sielunmaisemani.

Niin kauan kuin muistan, olen tiennyt, millaiset maisemat kolahtavat, ilman että olen koskaan käynyt paikan päällä. Nähtyäni elokuvat Dolores Clayborn ja Laivauutisia, tiesin että Pohjois-Amerikan itärannikon myrskyiset rannat tömähtäisivät aika kovaa. Samaa aavistelin Skotlannin ylängöistä ja Uuden-Seelannin vihreinä vyöryvistä valkolakkivuorista. Kaikissa näissä yhdistyi kiehtovalla tavalla kauneuden ja jylhyyden kanssa lohduttomuus, yksinäisyys, luoksepääsemättömyys, oikullisuus ja... Nämä lempimaisemani herättävät minussa siis aina jonkin verran pelkoa ja ahdistusta. Ne ovat kuin David Lynchin elokuvien maisemallisia vastineita.

Mutta nyt olen kahlannut jo liiankin syville vesille. Takaisin rannalle, ja asiaan.

Viime talvena suunnittelin kovalla tohinalla pyöräreissua Skotlantiin kesällä 2013, jotta voisin paikan päällä testata oletetun sielunmaisemani paikkansapitävyyttä.

Sitten töissä kysyttiin haluaisinko lähteä konferenssimatkalle Islantiin.

(...raksuti raksuti raksuti...)

"Voisinko yhdistää siihen pienen loman?" 


 

Nuuksion Ympyräkäinenlampi on kaunis, mutta ei
sielunmaisemani.
 
Käyttäjän Johanna K. kuva

Johanna K.