Soolosiskon talvi - hiihtotraumoja, Siskoja, kiipeilyä ja kriiseilyä


In Finland we have this thing called "Hiihtotrauma"

Tänä talvena olin varautunut kohtaamaan lapsuuteni traumat. Thaimaan kuuman kostean ilmaston jälkeen olin valmis valloittamaan valkoiset hanget murtomaahiihdon mahdilla.

Hiihtotraumoja on varmaan joka toisella suomalaisella. Syyt varmasti moninaiset. Minulla hiihtotraumalle löytyy parikin erillistä lähdettä. Ensimmäinen negatiivinen kokemus sijoittuu lapsuuteeni ennen kouluikää. Sukset eivät ehkä olleet ensimmäiseni, koska minulla on unenomainen mielikuva sellaisistakin suksista, joissa siteinä toimi metallinen jousilenkki, joka kiepsautettiin tavallisen talvijalkineen taakse, mutta ehkä toiset sukseni. Monot olivat sitä sorsalinnun räpylää muistuttavaa mallia.

Teimme talvisin laturetkiä perheen kanssa Oulun maisemissa. Hiukkavaaran ja Sankivaaran latuja kolutessa odotin innolla alamäkiä, joiden odotin tuovan edes hieman jännitystä ja vauhdin hurmaa muuten tuskaisen hitaaseen etenemiseeni. Mutta minun sukseni olivat niin sanotut turvasukset. Niiden pohjiin oli muotoiltu väkäset, jotka hidastivat vauhdin alamäissäkin "turvalliselle" tasolle. Perhana. Hemmetin turhauttavaa.

Kouluiässä traumaa vahvisti se, että liikuntatunneilla emme suinkaan suunnanneet metsäladuille, vaan Oulujoen jäälle, missä uusista liukkaammista suksistani ei minun nähdäkseni ollut mitään iloa. Ja jotenkin oudosti tuntui siltä, että hiihdit jokea ylä- tai alajuoksun suuntaan, sinulla oli aina poskia viiltävä vastatuuli.

Voisin myös kertoa siitä traumasta, kun yhden turhauttavan hiihtopäivän päätteeksi minä ja kaverini päätimme laskea pappilanmäen ja kokeilla vanhempien poikien siihen rakentamaa hyppyriä, kuinka minut syyttömänä tuomittiin hyppyrin rikkomisesta ja kuinka koulupäivän jälkeen viidennen ja kuudennen luokan oppilaat lähtivät varmistamaan, että minä korjaisin rikkomani hyppyrin. Sittemmin lavastus ja valhe paljastuivat, syyttömänä tuomitun kavereiden ja epärehellisten tuomareiden välille syntyi valtava sanasota. Sanasotaa seurasi sekalaista lumeen törkkimistä ja lumipallojen heittelyä.

Ymmärrettävästi minun suhteeni murtomaahiihtoon on jotensakin nurja.

Lasketteluun suhtauduin aina myönteisemmin, ja jossain vaiheessa siitäkin tuli perheemme jokatalvinen harrastus. Myös koulun kanssa käytiin kerran vuodessa laskettelemassa, ja näillä reissuilla onnistuin myös enemmän tai vähemmän välttämään luokkayhteisön julmat oikeudenkäynnit ja ylempieni varpailleastumiset.

Vuoden 2014 alussa minusta kuitenkin tuntui, että nyt olin valmis sujauttamaan jalkoihini monot ja lykkimään itseni eroon lapsuuden traumoista.

Ainoa ongelma vain oli, että Helsinki oli musta ja lohduttoman lumeton.

Winter games 2014

Talvea 2014 en siis kykene merkitsemään talveksi, jona selätin hiihtotrauman. Jotain ikimuistoisia merkintöjä minulla kuitenkin tästäkin talvesta on jäänyt.

Tammikuun lopulla tein sen, mitä olin harkinnut jo pitempään. Kävin seinäkiipeilyn alkeiskurssin. En voi vielä sanoa, että seinäkiipeilystä olisi tullut harrastustani - olen käynyt seinällä vain muutaman kerran - mutta uskon, että syksyllä alan harrastaa aktiivisemmin.

Helmikuussa vierailin kaverin luona Pyhätunturilla, missä pääsin kokeilemaan muun muassa jääkiipeilyä ja lumikenkäilyä (Kiitokset Artturille ja Bliss Adventurille) Lisäksi pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni hiihto-opetukseen ja 17 vuoden tauon jälkeen laskettelusuksille. Oletin, että laskisin mummovauhdilla leveässä aura-asennossa, mutta yllätin itseni suihkimalla ihan kohtalaisella vauhdilla ja tyylikkyydellä jo ensimmäisellä laskulla. Sukset ovat kyllä kehittyneet viime kertaisesta. Sivakat kääntyivät kuin itsestään.

Maaliskuun lopulla olin viikon hankiterapiassa Ylläksellä ja vietin samalla laatuaikaa isäni kanssa. Suunnitelmissa oli myös tehdä kolmen päivän hiihtovaellus Ylläkseltä Hettaan, mutta seitsemän kilometrin jälkeen intoani alkoi himmentää hitonmoiset rakot molemmissa kantapäissä. Hiihdin äidiltä lainatuilla monoilla, jotka alkuun olivat tuntuneet ihan passeleilta. Compeedit eivät enää siinä vaiheessa hirveästi kipua lievittäneet. 29 kilometrin, yhden autiomajayön ja tuskaisen lykkimisen jälkeen olin jälleen Ylläksen hiihtomajalla odottelemassa lohikeiton äärellä, että isäni hakisi minut takaisin mökkikylän suojiin. Epäonninen hiihtovaellus vaatii tietenkin revanssin joku päivä.

Yksi hienoimmista jutuista oli kuitenkin Relaan blogimaailmaan jyristelleisiin Siskoihin tutustuminen. Nykyisin Outdoor-Siskojen nimellä kulkeva ryhmä järkkäilee eripituisia reissuja ulkoileville naisihmisille ympäri Suomea. Ilmoittauduin heti mukaan Siskojen facebook-ryhmään ja pian löysinkin itseni pakkaskävelyltä Oittaan maastoista mukavan ja puheliaan naisryhmän kanssa (26 km 15 asteen pakkasessa!). Samalla porukalla mentiin puhtikävelyn päätteeksi saunaan sekä avantoon. Eka kertaa elämässä. Kolme kertaa peräkkäin. 

Siskoista on löytynyt seuraa myös boulderointiin ja seinälle useamman kerran. Elokuussa suuntaan kahden Siskon ja kolmen muun tyypin kanssa Narvikiin alppi- ja jäätikkökiipeilykurssille, mikä on ihan huippua! Tästä episodista tietenkin lisää sitten elokuussa.

Tammikuussa, ensilumen tullessa olin kärppänä jäällä kokeilemassa puuteriluistelua Relaan kirjoituksen innoittamana. Oli kivaa. Tuli hienot kuviot hokkarien teristä.
 
 
 
Siskoin kera Oittaalla. Oli pirteä pakkanen. Silti tuli hiki.
 
 
 
Ylläksen mahtavissa maisemissa. Kahden päivän hiihtelyyn sisältyi aika paljon myös sukset käsissä sekä alas- että ylöspäin tamppaamista. Murtsikat soveltuu huonosti laskemiseen ja kurujen kiipimiseen. 
 
 
 
Kuva: Artturi Kröger
Pyhätunturin Tajukankaalla, taju tallella. Oli vähän tärinäolo kun pääsin eka nousun jälkeen taas seisomaan horisontaalilla. Mutta kivaa oli, ja koukuttavaa! 
 
 
Saman sortin settiä Salmisaaressa. 5B taitaa edelleen olla vaikein reittini. Nössö vellisormi.
 
 
 
Keväällä tutustuin tällaiseenkin. Longboard tai lonkkari. Skeittilaudan rennompi serkku. En ole vielä kaatunut kertaakaan, vaikka olen jo uskaltautunut muutamaan loivaan mäkeenkin.  Odotan innolla sitä ensimmäistä kertaa.
 
 

Ja sitten vielä yksi asia

Soolosisko reissaa yksin. Sehän on selvää. 

Mutta mitä tapahtuu, kun elämään tupsahtaa mies, herra X, joka pistää kaiken mullin mallin ja aiheuttaa yksinreissaajalle vakavan identiteettikriisin?

Entä sitten, kun yksinreissaaja ehdottaa, että on ajatellut jättää väliin pitkään suunnittelemansa Brittein pyöräreissun, koska ei halua olla erossa mullinmallinmiehestään neljää viikkoa, ja tuumii, että olisi ehkä mukavaa tehdä jokin pienempi reissu yhdessä? Ja entäpä sitten, kun herra X sanoo, että eihän yksinreissaajan unelmistaan hänen takiaan voi luopua, ja voisiko sooloilija kuvitella, että ottaisi hänet mukaan reissuunsa?

Öööö…

Sanoin, että joo. Sanoin, että kivaa. 

Sittemmin olen kriiseillyt aiheesta aika monta kertaa, noussut ja laskenut monta vuoristoratamäkeä ja heittänyt asian suhteen pari luuppiakin, mutta kaikesta huolimatta asia on nyt niin, että minä ja herra X suuntaamme vajaan viikon kuluttua Britannian kuningaskuntaan kuukauden ajaksi tarkoituksenamme pyöräillä klassikkojen klassikko, pyöräreittien kruunaamaton kuningas, Cornwallin Land's Endista Joh O'Groatsiin Skotlannissa. Tuhatjotain kilometriä. 

Nelinumeroinen. Niitä en ole ennen sotkenutkaan. 

Tour de Britain 2014. Se alkaa i h a n kohta.

Ps. Älkää ostako lapsillenne niitä turvasuksia. 

Iltalenkki Oittaalle. Nämä nättimykset lähtevät myös Britanniaan.
 
Käyttäjän Johanna K. kuva

Johanna K.