Tappajalampaita ja lohikäärmeitä - Vihdoin Islannissa


Omin jaloin vai polkimilla?

Skotlannin vaihtuessa Islantiin pidin kuitenkin aluksi kiinni siitä, että tekisin matkani pyörällä. Kahtena edellisenä kesänä olin tehnyt kaksi vajaan viikon pyöräreissua, ensimmäisen Suomessa ja toisen viime kesänä Tanskassa. Molemmat olivat hienoja kokemuksia. Minulla oli kuitenkin nyt varaa vain kolmeen lomapäivään työmatkan päätteeksi ja pyöräretki siinä ajassa alkoi tuntua liian tiukkaan ahdetulta. Mitä jos menisinkin patikoimaan?

Tässä vaiheessa kerrottakoon, että aikaisempi vaelluskokemukseni on lähestulkoon olematon. Pitkiä kävelylenkkejä ja muutamaa yhden vuorokauden kestävää metsäretkeä lukuunottamatta, aika lailla nolla, nil, nada, zero.

Tästä huolimatta tai juuri sen vuoksi aloin etsiskellä netistä tietoa sopivista kolmen päivän aikana käveltävistä vaellusreiteistä. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että Islannin suosituin vaellusreitti, 54 kilometrin pituinen, 2-4 päivässä kuljettava Laugavegur, oli minua varten. Siinä tuntui olevan sopivasti sekä haastetta että turvallisuutta luovia seikkoja, kuten reitin varrella olevat majat sekä lukuisat kanssavaeltajat.

Gearing up!

Talvi päättyi, tuli kevät ja tuli kesä.
Kohta minun piti oikeasti alkaa miettiä vaellukseni toteutusta. Etukäteen selvittelin Reykjavikista vaelluksen lähtöpisteeseen, Landmannalaugariin, lähtevien bussien aikatauluja. Laskin kuitenkin aika paljon sen varaan, että ehtisin vielä konferenssin lomassa selvitellä muita käytännön asioita paikan päällä. Vakavan suunnittelun sijaan tyydyin ihastelemaan netistä löytämiäni valokuvia tulevista maisemista, kuuntelemaan Sigur Rosia ja Björkiä ja kuvittelemaan itseni oudon maan kamaralle.

Uusia hankintoja reissua varten olivat elämäni ensimmäiset vaelluskengät (Lowa Mauria GTX) ja Hillebergin Akto-sooloteltta. Minulla oli ollut Akto lainassa Kuinomasta Tanskan pyöräreissulla vuotta aiemmin. Päätös oman hankkimiselle oli näin ollen hyvin pohjustettu ja pitkään harkittu. Retkikeittimen (MSR Pocket Rocket) ja retkikattilan kahvoineen sain lainaan kaverilta . Makuupussina mukaan lähti veljen (McKinley Discovery), jota luonnehtisin kesämakuupussiksi. Omani olisi ollut varmasti lämpimämpi, mutta veljen makuupussin kompakti ulkomuoto vetosi enemmän. Lisäksi Islannin yölämpötilat näyttivät pyörivän vielä selvästi plussan puolella (noin +5) , joten uskoin pärjääväni hyvin.

Paria päivää ennen lähtöä tein myös retkimuonaostoksia. Ajattelin, että voisin tehdä päivässä kaksi lämmintä retkiateriaa ja muuten elää proteiinipatukoilla ja rusina-pähkinäsekoituksella. Arvioin, että mukaan ottamallani ruualla päivittäinen energiansaantini oli jotain 1600-1800 kilokalorin luokkaa. Selvästi alakanttiin vaeltamisen aiheuttamaan kulutukseen nähden, mutta riittävästi kolmen päivän vaellukselle, toivoin. Enhän minä kolmessa päivässä nälkään nääntyisi, enhän?

Pärjääkö näillä sapuskoilla kolme vaelluspäivää? 
 

Lähtölasku vaellukseen

Lentoa edeltävänä iltana ryhdyin haasteelliseen pakkausoperaatioon. Työmatkan ja vaellusloman yhdistämisessä on nimittäin se ongelma, että reissuun pitää ottaa mukaan hyvin erilaisin tarkoitusperin valittuja vaatteita ja varusteita. Onnistuin kuitenkin lopulta ihan mallikkaasti. Tiistaina elokuun 13. päivä olin kollegani seurassa Helsinki-Vantaalla rinkassani sulassa sovussa vaelluskengät ja korkkarit, lämpökerrasto ja juhlamekko, retkikeitin ja meikkipussi.

Islanti oli koneen laskeutuessa juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin. Matalalla roikkuvien sumupilvien keskeltä pilkotti vihreää maata ja tummia rikkonaisia kallioita. Ilma ulkona oli viileää (n. +12 astetta C), kosteaa ja uskomattoman raikasta. Hotellimme sijaitsi reilun kilometrin päässä Reykjavikin keskustasta, jonne oli lentokentältä noin tunnin bussimatka.

Konferenssi meni kuin siivillä. Hotellissa pidettyjen esitysten lisäksi meillä oli muutama retki, joilla sain ensikosketuksen Islannin upeisiin luonnonmaisemiin. Hyvää löylyä vaelluskuumeelle.

Reykjavikissa sijaitsevan museoalueen pihalla minua vilkuiltiin arasti aidanpylvään takaa.
 
 
 
Lopulta kurkistelija uskaltautui tervehtimään.
 

Yhden konferenssipäivän päätteeksi vuokrasin hotellilta polkupyörän, paikallisen jopon, jolla ajelin ostamaan vielä muutamia tavaroita. Konferenssin puitteissa tapaamani natiivit olivat pelotelleet minua lumisateesta ja pakkasöistä (sekä verenhimoisista tappajalampaista, lohikäärmeistä ja haltijoista), joten ostin vielä toisen lämpökerraston ja sormikkaat. Lisäksi ostin kaasua retkikeitintä varten sekä kompassin ja kartan.

Omistan kyllä kompassin, mutta en löytänyt sitä kotoa pakatessani. En edes pitänyt sitä välttämättömänä, koska olin lukenut, että reitti oli merkitty maastoon todella hyvin keppien ja kiviröykkiöiden avulla. Sitten paikalliset valistivat minua jälleen; moni oli eksynyt reitiltä sakeassa sumussa. Nyt siis omistan kaksi kompassia. Lucky me.

Vaellusta edeltävänä iltana kertailin vielä itsekseni kompassin toimintaperiaatetta, jos eteeni vaikka tulisikin sellainen tilanne, että joutuisin turvautumaan siihen ja karttaan. Natiivien mukaan oli mahdollista, jopa todennäköistä, että sumu tai tappajalampaat ajaisivat minut pois merkityltä reitiltä. Olin tyytyväinen, kun huomasin muistavani ongelmitta, miten suunta otetaan kartalta. Mutta sitten luin kompassin ohjekirjasesta deklinaatiosta. Hemmetti. Deklinaation olin unohtanut. Hirvittävän typerää, että magneettinen pohjoisnapa vaeltaa oman mielensä mukaan eikä pidä seuraa maantieteelliselle navalle. Ilta eteni yöksi, ja minä selvittelin Islannin deklinaatiokulmaa.

Soolo-osuuteni alkoi varhain sunnuntaiaamuna. Kun muut konferenssivieraat suuntasivat lentokentälle palatakseen Suomeen, minä jäin hotellihuoneeseeni viimeistelemään pakkausta, jossa erottelin konferenssitavarat muovipusseihin ja rinkkaani tavarat, jotka ottaisin mukaan vaellukselleni. Pääni supisi deklinaatiokulmia. Olo neljän tunnin yöunien jälkeen oli heikohko.

Reykjavikin musiikkitalo Harpa. Törkeän kallis rakentaa mutta myös törkeän hienon näköinen. 
 

Reykjavikista Landmannalaugariin

Omien tutkimusteni perusteella Reykjavikista on kaksi bussiyhteyttä Landmannalaugariin. Toista operoi Trex ja toista Reykjavik Excursions. Molempien bussit lähtevät Reykjavikista aikaisin aamulla ja saapuvat Landmannalaugariin keskipäivän tienoilla. Matka siis kestää reilut neljä tuntia. Itse valitsin jälkimmäisen, koska hotellini oli lähellä lähtöpaikkaa, pääbussiasemaa. Olin etukäteen selvittänyt netistä, että saatoin myös jättää konferenssitavarani bussiaseman säilytykseen vaellukseni ajaksi. Säilytys kolmen vuorokauden ajalta maksoi vajaat 20 €. Lisäksi valitsemani bussiyhtiö tarjosi Laugavegurin reitin vaeltaville kohtuullisen edullista vaelluspassia, joka maksoi noin 70 euroa ja sisälsi matkan vaelluksen lähtöpisteeseen ja paluumatkan vaelluksen päätepisteestä, joka minulla tuli olemaan Torsmörk.

Bussi kohta valmiina lähtöön kohti Landmannalaugaria.
 

Bussi oli täynnä. Tai no, itse sain istua yksin ja olla juuri niin epäsosiaalinen kuin halusin. Bussin takaosasta tarkkailin kanssamatkustajia. Nopea kuulostelu paljasti, että suurin osa matkaseurasta, elleivät kaikki, olivat ulkomaalaisia. Kuulin ainakin jenkkienglantia, ranskaa, saksaa, espanjaa, hepreaa ja ehkä hollantia.

Bussin matkaopas puhui hyvää englantia ja kertoi mielenkiintoisia asioita Islannin historiasta ja nykypäivästä. Siitä huolimatta torkahtelin ja palailin tajuihini vain hetkittäin kuullakseni pätkiä sieltä ja täältä. Ensimmäiset kolme tuntia bussi ajoi päällystetyillä teillä, mutta viimeinen tunti matkaa tehtiin pitkin laavakenttiä, joilla risteili muutama jäätikköjoki. Bussi selvisi vaativassa maastossa hyvin, koska se ei ollut ihana tavallinen bussi, vaan rekan rungon ympärille rakennettu, aavistuksen jykevämpi linjuri.

Lopulta saavuimme Landmannalaugariin, punertavien ja sinertävien ryoliittivuorien ympäröimään laaksoon, jonka yhdellä sivulla sijaitsi maja ja ulkorakennukset vessoineen, suihkuineen ja keittopaikkoineen. Porukkaa oli aika paljon ja telttojakin pihapiirissä yli toistakymmentä.

Pikaisen varustetarkistuksen, vessakäynnin ja vesipullojen täyttämisen jälkeen olin valmis elämäni ihka ensimmäiselle oikealle vaellukselle.

Landmannalaugarin leiri. Telttakivet siististi laarissa, vaelluskuume jyrkässä nousussa. 
 
Käyttäjän Johanna K. kuva

Johanna K.

akallio
Online
Viimeksi kirjautunut: 11 min 24 s sitten
Liittyi: 31.01.2013 - 17:25
Re: Tappajalampaita ja lohikäärmeitä - Vihdoin Islannissa

Arvelen, että deklinaatioiden laskeminen ei muodostunut avainkysymykseksi reissun aikana...

Johanna K.
Käyttäjän Johanna K. kuva
Offline
Viimeksi kirjautunut: 1 vuosi Yksi kuukausi sitten
Liittyi: 24.08.2013 - 14:56
Re: Tappajalampaita ja lohikäärmeitä - Vihdoin Islannissa

Hah. Ei todellakaan. Reittiähän seurasi kuin koulutietä. ;)
Natiivit vain pelottelivat huolella eksymisen suhteen. Ja kyllä yksi vapaaehtoinen vuoripelastajakin varoitteli.
Mutta paremmin olisin aikani käyttänyt nukkumalla! :)