Tosinaiset vaeltavat ilman paitaa

 

Landmannalaugarin leirissä on kuumia lähteitä, joissa retkeilijät voivat helliä väsyneitä jäseniään. Koska myös seuraavalla majalla, ensimmäisessä yöpymispaikassani, on kuumia lähteitä, päätän säästää kuumassa vedessä lillumisen sinne. Ensin työ, sitten huvi. Sitä kutsutaan protestanttiseksi työmoraaliksi. Pätee näköjään vaellukseenkin.

Valheellisen viattoman näköiset tappajalampaat ottavat iisisti Landmannalaugarin kuumalla lähteellä. Yksi on vetäytynyt omaan saareensa. (En tajua miten se on päässyt sinne.) Toinen nautiskelee ruohikolla ketarat ilmassa (tai sillä on rabies) ja kolmas... No, kolmas on se kuuluisa suvun musta lammas.
 
 

Mikä tätä maata vaivaa?

Matkaa Landmannalaugarista seuraavalle majalle, Hrafntinnuskeriin, on 12 km. Reitti alkaa jyrkällä nousulla, itse asiassa koko reitin jyrkimmällä. Välillä kipuamiseni muistuttaa enemmän konttaamista. Rinkka painaa hartioita todella ikävästi ja pintaan puskee hiki. Kun pääsen ylös, kiemurtelen rinkan pois. Eihän tämä nyt voi olla tällaista seuraavan 54 kilometrin ajan? Jotain on vialla. Säädän hihnoja summittaisesti. Mikä vain muutos nykyiseen tuntumaan on hyvä. Jatkan matkaa. Parin sadan metrin päässä pysähdyn uudestaan. Hitto. Rinkka outoilee edelleen. Rinkan selkälevyn alla kulkevat hihnat näyttävät löysiltä. Kiristän niitä. No nyt. Rinkka lepää harteilla tutumman oloisesti ja lantio kantaa suuren osan kuormasta. Jatkan matkaani keventynein mielin.

Maisemat ympärilläni ovat täysin päättömiä. Jotenkin sitä äkkiseltään luulisi, että maassa, missä kaikki on nuorta vulkaanista kiveä ja tuhkaa, maisemassa olisi mustaa tai harmaan eri sävyjä. Silti ympärillniä kohoavat, pyöreäpiirteiset vuoret ovat pääsävyltään punertavanruskeita, melkein oransseja, mutta kun matkaa eteenpäin ja katsoo samaa rinnetta toisesta suunnasta, onkin vakuuttunut, että itse asiassa rinne on turkoosiin vivahtava.

Ja entäpä sitten se, että paikoittain maa hönkii ilmaan rikinhajuista vesihöyryä. Pariin otteeseen ohitan pienen pieniä kuumia lähteitä, joissa vesi kuplii ja pärskyy. Oikeasti. Tässä maassa on jotain vikaa. Lintuja ja hyönteisiä ei näy juuri ollenkaan. Tähän mennessä olen nähnyt vaellukseni alkupisteessä muutaman pikkulinnun, juoksuhämähäkin, lukin ja jonkinlaisen vaaksiaisen. Siinäpä ne. Kasvit ovat hieman paremmin edustettuina, mutta nekin kasvavat suurelta osin vain laikuttain siellä täällä. Yhtenäinen kasvipeite on harvinaisempi näky.

Laakso, jossa kasvaa tupasvillaa tai ainakin jotain sen lähisukulaista. Kaunista. Kumpuilevat vuoret vyöryvät joka puolella laakson ympärillä.
 
 
Kuvan vesihöyrypilvet puskevat ulos maan uumenista. Haju ei valitettavasti välity kuvasta, mutta kuvitelkaa pilaantuneen kananmunan haju. Pääsette aika lähelle totuutta. 

 

Darraisena vaeltamisen sietämätön keveys

Tulee kuuma. Minulla on päälläni ohut, villainen paita ja kuoritakki. Kuoritakista en halua luopua, koska on himpun verran tuulista, joten päätän luopua paidasta. Aina kun olen heittämässä paitaa pois, jommasta kummasta suuntaa polkua tulee ihmisiä. Lopulta näen mahdollisuuteni. Ihmiset polulla ovat sen verran kaukana, etteivät he näe strippailuani ainakaan kovin yksityiskohtaisesti. Luonnon helmassa turha häveliäisyys käy joka tapauksessa liian työlääksi. Kroppani viilenee ja matkanteosta tulee taas hieman miellyttävämpää. Vaateratkaisuni huvittaa minua joka kerta kun kaivan kameraani esille kuoritakin povitaskusta. Ja huvittaisi se varmaan kanssavaeltajiakin, jos he näkisivät, että mustan kuoritakin alla tyttö vaeltaa yllään pelkät pinkit rintaliivit.

Asun kevenemisestä huolimatta oloni jatkuu alavireisenä. Konferenssielämä on vaatinut veronsa. Summailen mielessäni, että olen viimeisen kahden vuorokauden aikana nukkunut neljä tuntia. Se yhdistettynä aavistuksen löyhään moraaliin alkoholin nauttimisen suhteen, ja heikon olon ei pitäisi tulla yllätyksenä. No. Onnistun vielä naureskelemaan äänettä tällekin asialle. Mitä muuta olisinkaan osannut odottaa itseltäni?

Olen kävellyt ehkä reilut puolet päivän etapista, kun päätän pitää ensimmäisen oikean tauon. Väsymys on sitä luokkaa, että tuntuu kuin olisin hieman humalassa. Lasken rinkan ja venytän rankaani mahdollisimman pitkäksi. Syön proteiinipatukan. Sää on pilvinen. Välillä sataa tihkua. Tuulee. Näpit jäätyvät heti, kun otan sormikkaat pois. Märät sormet tuulessa muuttuvat punaisiksi. Jäätyneet nakit, ajattelen, ja siunaan mielessäni sormikkaita, jotka ostin juuri ennen vaellustani.

Ensimmäisen päivän etappi on pääosin nousua. Silti minusta tuntuu, että kuljen koko ajan jotain rinnettä ylös ja toista alas. Välillä ylämäet ovat jyrkkiä ja polut on tallattu rinteelle diagonaalisti. Jalkoihin tuijottaminen on välttämätöntä. Horjahtaminen rinkan kanssa voisi päättyä komeaan rinneluisuun muiden vaeltajien iloksi. Minulla ei ole vaellussauvoja, kun lähestulkoon kaikilla muilla on. Kun etukäteen katselin netistä kuvia reitiltä, ihmettelin kuvissa näkyviä sauvoja. Eihän Suomessa kukaan vaella sauvojen kanssa! Ihme hifistelyä, ajattelin. Jyrkkiä rinteitä kavutessani alan ymmärtää sauvojen merkityksen. Toisaalta sauvoitta kulkeminen sopii minulle ihan hyvin. Tasapaino, keskivartalon tuki ja luottamus omiin jalkoihin ovat kehittyneet juoksun, tanssin ja nyrkkeilyn kautta. Vain yhdessä hyvin jyrkässä ja mutaisessa alamäessä liu'un hetken jalat edellä.

Maata tuijottaessani ällistelen sen vaihtelevuutta. Välillä maa on hienojakoista mustaa tuhkaa, välillä kävelen ikään kuin sepelillä ja välillä jyrkkä rinne on punaruskeaa tai valkoista rikinhajuista savea, joka vettyneenä muuttuu liukkaaksi ja samalla tahmeaksi, niin että vaelluskenkä päästää mahtavan maiskahtavan äänen, kun kiskaisen jalkani seuraavaan askeleeseen. Tajuan liian myöhään, että tässähän olisi ollut loistava kuvasarjan aihe reissulta: maa jalkojeni alla. Mutta olen jo ohittanut niin hienoja kuvauspaikkoja, että en enää viitsi aloittaa. Ja tietty on myös ne pinkit rintsikat. Kuvien ottaminen oli riskaabelia puuhaa.

 

Kun vaeltaa yksin ja tuijottaa jalkoihinsa, alkaa nähdä kaikenlaista viihdyttävää kivissä. Katsokaa. Se on selkeästi kilpikonnan pää, joka on haukkaamassa suuhunsa tuon pikkukiven. 

 

Hrafntinnusker - vihdoin!

Olin odottanut, että reitin varrella olisi säännöllisesti kylttejä kertomassa, missä vaiheessa reittiä olin. Tyyliin "Hrafntinnusker 6 km". Mutta ei. Niinpä vaellan aika lailla sokkona sen suhteen paljonko matkasta on jäljellä. Vasta noin 2 km ennen Hrafntinnuskeria näen kyltin, jossa kerrotaan seuraavan majan olevan jo lähellä. Tuntuu hyvältä tietää, että kohta pääsen syömään ja lopulta lepäämään ja nukkumaan telttaan. Ajatus nukkumisesta kiihdyttää askeliani.

Lopulta saavun majalle, joka lepää vuorten sylissä. Pihalla näkyy kivirinkejä, joista osaan on jo kohonnut teltta. Telttojen kirkaat keltaiset, vihreät ja punaiset värit luovat hienon kontrastin niitä ympäröivälle mustalle tuhkalle.

Maja on sinä iltana täynnä. Eteisessä joka paikka roikkuu kuivuvia vaatteita, nurkkiin nojaa vaellussauvoja ja mökki on täynnä pitkissä kalsareissaan kulkevia vaeltajia. Ai kuinka kodikasta. Ja mökissä on l ä m m i n t ä. Hetken lämmiteltyäni suuntaan päättäväisesti kohti kivirinkiä ja valitsen kotoisimman kivilinnan. Ounastelen tuulen suuntaa ja pykään teltan pystyyn mielestäni järkevimmällä tavalla. Illan mittaan tuuli on navakoitunut ja nousee sumu. Ihmettelen hetken tätä yhtälöä, joka ei mielestäni käy ollenkaan järkeen. Aivoni eivät kuitenkaan jaksa askarrella ongelman kimpussa kovin kauaa, ja päädyn siihen, että Islanti on outo paikka ja että sää täällä toimii järjettömällä tavalla. Ja se on ihan ookoo.

Ruuanlaiton ja iltatoimien jälkeen käyn ylettömän väsyneenä mutta tyytyväisenä nukkumaan.

 

Hieman ennen Hrafntinnuskeria näen ensimmäistä kertaa vaelluksellani lunta(!) Sen ei pitäisi olla kovin eksoottista suomalaiselle, mutta siltä se silti tuntuu. On sentään vasta elokuu. Samaisen rinteen lähellä on muistomerkki erään nuorukaisen muistolle. Se vetää hetkeksi vakavaksi. 25-vuotias nuori mies eksyi ja menehtyi heinäkuisessa lumimyrskyssä, vain  muutaman kilometrin päässä majasta. 

 

Teltat kivilinnoissaan. Söpöä.
 

Urpo teltassaan. Sormi nenässä. Ekan päivän etappi joka tapauksessa pulkassa.

Ensimmäinen yö on aina pahin. Onhan?

Yö. On. Katkonainen. Keksin siihen heti ainakin kolme syytä.

1. Tuuli. Se pentele röykkyyttää telttaani sellaisella voimalla, että tuskin saan melskeeltä nukuttua. Mielestäni pakkasin korvatulpat jonnekin, mutta minne??
2. Kylmä. En jaksa alkaa etsiä korvatulppia, koska minulla on kylmä. Ei kuolettavan kylmä, mutta tarpeeksi kylmä, niin että makuupussin hylkääminen tuntuu tarpeeksi epämiellyttävältä ajatukselta. Ehkä minä tarvitsen lisää energiaa kroppani lämmittämiseen, ajattelen, ja syön makuupussin suojissa pussillisen pähkinä-rusinasekoitusta. 430 kcal tarkalleen.
3. Pissahätä. Kyllä, kävin vessassa ennen nukkumaanmenoa, mutta silti. Tuulen lisäksi kuulen, että ulkona sataa. Jotakin. Se kuulostaa raskaammalta kuin vesi. En todellakaan aio pukea päälleni kuoriasua ja vaelluskenkiä ja lähteä ulos kylmään ja märkään.

(Surrurrurrr...hrrrrr...surrurr.... sanovat aivot, aika hitaasti, koska olen aika väsynyt, tööt, kaputt... mitä näitä nyt on)

Vihreä muovikuksa saa nyt toimia yöastiana.

Lievästi akrobaattisen toimituksen jälkeen oloni helpottaa. En edelleenkään jaksa etsiä korvatulppiani, mutta lisään vielä yhden kerroksen vaatetta ja väännän itseni takaisin makuupussin suhteelliseen lämpöön.

Nukahdan ja herään. Nukahdan ja herään.
Ja koko ajan tuuli kurittaa ja taivas suomii telttaani sumun peittämien pohjoisten tähtien alla. 

Käyttäjän Johanna K. kuva

Johanna K.

Sokosti Suomujoki
Offline
Viimeksi kirjautunut: 8 kuukautta 2 viikkoa sitten
Liittyi: 01.09.2013 - 16:03
Re: Tosinaiset vaeltavat ilman paitaa

Kuulostaa tutulta, Hrafntinnuskerissa oli hiton kylmä. Näpit jäätyi jo telttaa kasatessa ja yöllä teltan päällä oli kunnon elokuinen kuura. Tuultakin oli riittävästi, ja teltan kiilojen asentaminen tuohon juoksuhiekkaan, niin.

matlis
Offline
Viimeksi kirjautunut: 2 kuukautta 19 tuntia sitten
Liittyi: 16.03.2004 - 10:01
Re: Tosinaiset vaeltavat ilman paitaa

hyvää tekstiä! lisää kiitos!

Johanna K.
Käyttäjän Johanna K. kuva
Offline
Viimeksi kirjautunut: 1 vuosi 2 kuukautta sitten
Liittyi: 24.08.2013 - 14:56
Re: Tosinaiset vaeltavat ilman paitaa

[quote=Sokosti Suomujoki]Kuulostaa tutulta, Hrafntinnuskerissa oli hiton kylmä. Näpit jäätyi jo telttaa kasatessa ja yöllä teltan päällä oli kunnon elokuinen kuura. Tuultakin oli riittävästi, ja teltan kiilojen asentaminen tuohon juoksuhiekkaan, niin.[/quote]

Kyllä! Teltan kasaaminen näpit jäässä on kokemus sinällään, koska kalikaksi jäätyneet sormet ovat jotenkin erityisen kipuherkkiä, jolloin kaikenlainen hihnojen räplääminen sun muu ei tunnu erityisen kivalta.
Mutta maisemat korvasivat paljon. :)

Johanna K.
Käyttäjän Johanna K. kuva
Offline
Viimeksi kirjautunut: 1 vuosi 2 kuukautta sitten
Liittyi: 24.08.2013 - 14:56
Re: Tosinaiset vaeltavat ilman paitaa

[quote=matlis]hyvää tekstiä! lisää kiitos![/quote]

Kiitos! Yritän järjestää. ;)