Tyttö ja sen teltta - toinen päivä Islannin Laugavegurilla

Katkonaisesta yöstä huolimatta herään aamulla virkeänä verrattuna edellisen päivän olotilaan. Ehkä yhtenä syynä pirteyteeni on kirpaisevan kylmä ilma. Haluaisin jäädä makuupussiin, mutta pakotan itseni ulos. Avaan sisäteltan ikkunan ja kurkistan ulos. Ulkoteltan alta pilkottaa jotain valkeaa... lunta! Nyt en enää ihmettele yöllistä hytinää. Makuupussiani ei todellakaan ole tarkoitettu nollan ympärillä pyöriviin asteisiin.

Yksi video kertoo enemmän kuin tuhat sanaa...
 

Aamutoimien jälkeen valmistan aamiaispuuroni majan kuistilla räntäsateessa. Mieltä latistaa. Näppini ovat taas jäässä ja mietin epäuskoisena, tuleeko sää olemaan näin karsea koko päivän ajan. Ja tässä kohtaa haluan tuoda esille hirvittävän epäkohdan, johon retkeilijä törmää Laugavegurilla: majojen kuisteja ei ole katettu. Mikä järki siinä on? En ymmärrä. Onko katettu kuisti jonkinlainen turvallisuusriski? Halutaanko majojen rakennusmateriaaleissa säästää hullun vimmalla? Jos jollakulla on selitys asialle, haluaisin kuulla sen.

Aamukylpy kuumassa lähteessä ei myöskään onnistu, vaikka olin suunnitellut kerääväni sillä tavoin lämpöä kehoon kylmän yön jälkeen. Majavahti kertoo aivan vieressä sijaitsevien kuumien lähteiden olevan jotensakin kelvottomia kylpemiseen. Toinen, isompi kahdesta, on yksinkertaisesti liian kuuma. Saan kuulemma palovammoja, jos menen sinne. Toinen, yhden ihmisen kokoinen plutakko, on sopivanlämpöinen, mutta niin täynnä hienojakoista tuhkaa, että lähteestä noustessa olet täysin tuhkan peitossa. Ja sehän pitää sitten pestä pois jääkylmällä vedellä. Eli ei kuumia lähteitä.

Ankean aamupalan ja kylpypettymyksen jälkeen rupean astioita pestessäni juttusille keski-ikäisen miehen kanssa. Rupattelemme englanniksi niitä näitä. Naureskelemme esimerkiksi sitä, kuinka hullua on nähdä elokuussa lumesta valkoista maata. Mies kertoo, että tämä onkin ensimmäinen lumi elokuulle, mutta että myös heinäkuussa oli satanut lunta.

Heinäkuussa.

Jossain vaiheessa alan kuunnella miehen aksenttia ja totean mielessäni, että se ei ole skandinaavinen. Itse asiassa se kuulostaa....

"So where are you from?", kysyn.

"Oh I am from Finland."

"Eikä? Oikeesti??" Näinhän se aina menee...

Mies on tullut Hrafntinnuskeriin valokuvaamaan alueen ryoliittivuoria, ja tekee majalta vain päiväretkiä. Turisemme vielä tovin, toivotamme toisillemme hyvät jatkot ja sitten palaan leiriini laittamaan telttaa kasaan ja aloittamaan toisen vaelluspäivän.

Aamutunnelmaa Hrafntinnuskerissa.
 
 
Vaikka aluksi vähän masensikin, niin kyllä auringon kurkistus leiriin toi rintaan sellaista väpätystä, että ankeus unohtui aika nopeasti.


Missä ne hobitit luuraa?

Kun pääsen liikkeelle, kello on jo 10:30. Minun oli tarkoitus aloittaa aikaisemmin, sillä tänä päivänä suunnitelmissa on 27 km etappi, reissun pisin pätkä. Sää vaihtaa kasvojaan koko ajan. Aamun räntäsade loppuu jo ennen kuin pääsen matkaan ja sumupilvien lomasta pilkottava aurinko sulattaa yön aikana sataneen lumenkin pois nopeasti mustan tuhkan päältä. Ensimmäisen parin tunnin aikana tulee välillä sadetta, välillä räntää. Onneksi saan nauttia myös kurkistelevasta auringosta silloin tällöin.

Reitin varrella on paljon lumisten notkojen ylityksiä. Usein näiden lumipeitteiden alla, notkon pohjalla, virtaa puro, joka kovertaa luminotkoa sisältä päin. Kohdissa, missä lumi kohtaa notkon seinämän, on olemassa pieni sortumariski. Tästä varoiteltiin majalla. Seuraamalla muiden vaeltajien jalanjälkiä löytää kuitenkin helposti turvallisen reitin.
 

Hrafntinnuskerista seuraava maja on 12 km päässä ja nimeltään Alftavatn. Maja on helppo nähdä jo kaukaa, koska sitä lähestytään korkealta. Ensimmäisenä näen järven, jonka mukaan sen rannalla sijaitseva majakin on saanut nimensä. Näkymä vuorelta laaksoon, missä maja sijaitsee, on häikäisevä. Kumpuilevia vihreitä vuoria ja vielä vihreämpiä laaksoja niiden välissä. Lähempänä minua vuorenrinteet ovat mustia ja kiiltelevät märkinä. Yhtäkkiä aurinko valaisee maiseman. Kurkkuun nousee pala. Uskomattoman kaunista. Odotan vain, milloin ilman halki lentää lohikäärme tai milloin vastaan marssii joukko hobitteja, koska on aivan ilmeistä, että olen saapunut Keski-Maahan.

Lyhyt videopätkä hetkellisestä lumisateesta yhden tauon aikana.
 

Pitkä lasku Alftavatniin

Viimeinen tunti ennen Alftavatnia on laskeutumista. Se on rankkaa. Lasku on juuri sen verran jyrkkä, että etu- ja sisäreidet tekevät kovasti hommia koko ajan. Lonkankoukistajat jarruttavat, ettei jalka tömähdä maahan hallitsemattomasti. Jotenkin en ollut osannut varautua siihen, että alaspäin meneminen voisi olla näin rankkaa. Mutta se on. Aikani kuluksi alan kaivaa keskivartalosta tukea tähänkin hommaan. Kyllä. Vatsasta ja selästä löytyy laskeutumista helpottavat lihakset, mutta reidet ovat silti melkoista vatkulia, kun pääsen tasaisempaan maastoon.

Jonkin matkaa minun edellä vaeltaa israelilainen perhe, jota olen seurannut huvittuneena jo jonkin aikaa. Heistä huokuu hyvä yhteishenki ja heidän varusteensa ovat sympaattisen kehnoja. Kellään ei ole vaelluskenkiä, eikä sateelta tai tuulelta suojaavia vaatteita. Yksi vaeltaa sateenvarjoa pidellen. Perhe on hyvä osoitus siitä, että vaeltaminen on mahdollista myös ilman sen suurempaa hifistelyä. Samalla olen kuitenkin hyvin kiitollinen ystäväni lainaamasta kuoriasusta ja uusista vaelluskengistä, jotka pelittävät hyvin.

Juuri ennen Alftavatnia on ensimmäinen ylitettävä joki. Olen valmistautunut kahlaamaan, mutta joen yli onkin viritetty lauta tähän tarkoitukseen. Saavutan hullunkurisen perheen joella. Katson kun he yksi kerrallaan ylittävät sillan. Perheen isä auttaa ensin perheensä joen yli ja viittilöi sitten minulle. Hän lainaa minulle kävelysauvansa, joilla voin tukea itseni lankulla kävellessäni. Olen ylettömän kiitollinen, koska lankku on kapea ja hutera, ja alapuolella virtaava vesi häiritsee tasapainoa.

Lähempänä majaa huomioni kiinnittyy ihmisiin, joita juoksee tuon tuostakin majan ja jonkun sen ulkorakennuksen välillä. Hervottoman hauskan näköistä toimintaa. Mutta myös aavistuksen huolestuttavaa. Onko jossain tulipalo? Riehuuko majassa moottorisahamurhaaja?

 
Tauolla jännän joen lähellä. joki oli melko leveä ja hyvin matala. Se oli vain ohut virtaava vesikalvo punertavanruskean maan päällä.
 

And then there was plan B...

Kun saavun majalle, käyn kirjautumassa majavahdeille. Tämä on tapana, jotta on olemassa tieto vaeltajien liikkeistä. Jos joku ei palaisi vaellukseltaan, näiden vieraskirjojen perusteella selvitetään, missä retkeilijä viimeksi on ollut. Vahdeille suoritetaan myös mahdollinen maksu yöpymisestä majassa tai teltassa (telttayöpyminen maksaa 1200 kruunua). Jos majalla ei yövy, vaan viipyy pelkästään tauon verran, maksetaan 500 kruunun ylläpitomaksu vessan ym. palvelujen käytöstä. Välillä tämän suhteen ollaan väljiä. Nyt majan vartija viittaa kintaalla maksulle, kun kerron syöväni Alftavatnin majalla lounaan.

Alftavatn on kaunis. Avoin paikka järven rannalla kuitenkin tarkoittaa sitä, että aina tuulee ja välillä todella kovaa. Yritän epätoivoisesti löytää kuistilta paikkaa, jossa olisin sen verran tuulensuojassa, että saisin sytytettyä tulitikun ja tulen kaasukeittimeen. Ihan turhaa. Tiesin jo etukäteen olevani onneton tässä hommassa, joten hankin normitikkuja hieman pidempiä tulitikkuja. No. Tässä tilanteessa nekin ovat ihan yhtä tyhjän kanssa. Vieressä istuva teini-ikäinen hollantilaispoika on ilmeisesti seurannut säälittävää yritystäni jonkin aikaa, koska hän kaivaa esille sytyttimen ja tarjoaa sitä minulle. Kohmeisin käsin otan avunannon vastaan ja tovin yrittämisen jälkeen punaiset näppini nirhaavat esiin liekin, joka saa kaasun syttymään.

Laajennan omatoimisesti oikeuksiani käyttää majan palveluja ja menen syömään valmistamani ruuan majan sisään. Oikeasti tämä ei kai olisi sallittua muille kuin majassa yöpyville, mutta nyt on vielä päivä, majassa on tilaa ja kukaan ei edes mulkoile minua vihaisesti. Majassa on myöskin kuivaa. Ja lämmintä.

Tauon aikana suunnittelen jatkoa. Olen nyt kävellyt 12 km tälle päivälle. Jos pysyn alkuperäisessä suunnitelmassani jatkaa Emstruriin saakka, minun pitää kävellä vielä 15 km. Eih. Tavoite tuntuu ylioptimistiselta. Laskeutuminen Alftavatniin vei mehuja. Kyselen majalla oleskelevilta kahdelta nuorelta mieheltä, mihin asti he aikovat vaeltaa tänään. He ovat vaeltaneet lähestulkoon samaa tahtia minun kanssani Landmannalaugarista asti. Pojat kertovat minulle yöpyvänsä Hvanngilissa, 5 km päässä Alftavatnista.

Hoo! Hvanngil. Minulta on kokonaan jäänyt huomioimatta tällainen mahdollisuus. Nyt minulla on hihassa kakkossuunitelma sen varalta, että Emstrur alkaa tuntua saavuttamattomalta saman päivän aikana.

Alftavatnin majan edustalla kerrotaan, että matkaa vaelluksen määränpäähän on jäljellä 30 km. Oikealla kyltin takaa pilkottaa järvi.

Hvanngilin majalla

Heti Alftavatnista lähtiessä vastaan tulee ensimmäinen kahlattava joki. Hui. Kokemukseni jokien kahlaamisesta on olematon. Tai no, konferenssin aikana kävimme pienellä retkellä, jolla pääsin kokeilemaan matalan joen ylitystä. Silloin tein ylityksen paljain jaloin ja kokemus oli aika karmiva. Kylmä vesi kohmetti jalat jo muutaman askeleen jälkeen, ja terästi tuntuvasti kipuaistimusta jalkapohjien raapiutuessa joenpohjan kiviin. Nyt minulla onneksi on mukana kevyet tossut, jotka jalassa joen ylittäminen on lastenleikkiä. Ei ollenkaan kamalaa!
Viiden kilometrin kävely Hvanngiliin menee nopeasti. Maasto on kumpuilevaa mutta helppokulkuista.

Hvanngil sijaitsee sekin hyvin kauniilla paikalla vihreiden rinteiden ympäröimänä. Marssin suoraan majavahdin pakeille. Tällä kertaa majanvartija on vanhempi, kuusikymppinen mies, kun tähän asti majojen asukit ovat olleet parikymppisiä. Kerron miehelle suunnitelmastani jatkaa Emstruriin saakka vielä saman päivän aikana. Mies kurtistaa kulmiaan ja huutaa paikalle toisen, nuoremman vahdin. Tämä juoksee pihan yli lokoisasti pitkissä villakalsareissaan. Toivottavasti mies ei pahastu siitä, että en voi lopettaa hymyilemistä ja tämän villakalsareiden tuijottamista. Ne ovat yksinkertaisesti liian eksoottiset ja samalla sympaattiset. Hii! Islantilainen tonttu! Onneksi en sano sitä ääneen.

Miehet käyvät jonkin aikaa tiivistä keskustelua. Sen jälkeen vanhempi mies kääntyy jälleen puoleeni ja kertoo, että he molemmat ovat vakaasti sitä mieltä, että minun kannattaa jäädä yöksi majalle. Muuten saattaisin joutua vaeltamaan pimeässä, ja silloin reitiltä eksyminen on helppoa. Kello on jo kuusi. Matkaa seuraavalle majalle olisi 10 km. Uskon miehiä. 

Kuvassa on Alftavatnin majan vahtitupa. Pienet ovat kortteerit majavahdeilla. Samaa kokoluokkaa oli myös Hvanngilin vahtitupa.
 

Telttani on linnani

Tällä kertaa pystytän telttani todelliseen linnaan. Kivimuurit on rakennettu korkeiksi ja Aktoni mahtuu tilaan juuri ja juuri. Taas sataa vettä. Sormet kohmeessa telttanarujen kiristäminen tuntuu siltä, että narut viiltävät lihaa. Au. Kun teltta lopulta on pystyssä, kömmin sinne suojaan sateelta.

Pitäisi päästä vessaan. Mutta ulkona sataa. No, nyt se loppui, menen ihan kohta. Ei kun ei. Nyt sade alkaa uudestaan. Odotan viitisen minuuttia. Nyt sade lakkaa taas. Kiskon kengät jalkaani, ja juuri kun olen avaamassa ulkoteltan ovea, kuulen kuinka taas ryöpsähtää. Uff... Odotan jälleen. Nyt sataa rakeita. Rops rops teltan katossa. No nyt. Taas tauko. Vetäisen auki ulkoteltan vetoketjun ja kömmellän ulos. Hivuttaudun teltan ja kivimuurin välistä, ulos kivivallin suuaukosta ja ryntään kohti vessoja. Kun ehdin oville, taivas aukeaa jälleen.

Bling! Tämän vuoksi ihmiset ryntäilevät majoilla. Taivas voi revetä hetkenä minä hyvänsä. Oman kokemuksen kautta koettu oivallus saa minut virnistelemään idioottimaisesti.

ltapalan keittelen kohtaloa uhmaten telttani eteisessä ulkoteltta suljettuna. Rukoilen mielessäni, että telttakangas ei syty tuleen. Se olisi jotenkin niin osuva jatkumo minun ja telttani suhteen epäonniselle alulle. Kävi nimittäin niin, että kun ostin telttani aiemmin kesällä, ostin samalla uuden puukon. Puukon, teltan ja muiden tarpeellisten tavaroiden kanssa suuntasin Nuuksioon äkkiseltään iskeneen urbaaniahdistuksen ajamana. Pakko päästä pois kaupungista -tyyppinen tilanne. Illalla aloin avata teltassa makkarapakettia. No. Arvaatte kyllä, miten siinä kävi. Oikein ihastelin puukon terävyyttä. Että se tosiaan noin herkällä otteella tekee reiän makkarakääreeseen. Ja sitten "rits". Ei ollut muovia se. Oli teltan ovi.

Se, että pistää reiän 500 euron telttaan sen neitsytyönä, aiheutti minulle harvinaislaatuisen luovan ja pitkän kirosanojen vuon. Anteeksi kuikat. Anteeksi kaakkurit. Kanssaretkeilijät olivat onneksi tarpeeksi kaukana kuullakseen alatyylisen sikermäni.

Kun nukahdan, tunnen kuinka tuuli ujeltaa ulkona. Se puhaltaa telttani läpi. Aavistus vilua, mutta ei väristyksiä. Pystyn kukaties nukkumaan tänä yönä. Sade on lakannut ja vaivun uneen.

Akto kurkistaa muuriensa suojista. Täällä on hyvä olla.

Yöllistä estetiikkaa ja makuupussijumppaa

Herään kylmään. Eih. Ja taas pitää päästä vessaan. Oikeasti? Olenko kolmekymppinen nainen vai pikkulapsi? Tämä kysymyksenasettelu ei kuitenkaan edistä asiaa. Vessaan on päästävä. Teltan kattoon ei ropise sade, joten minun ei ole pakko pukea päälleni kuoriasua. Rallattelen mielessäni "än-yy-tee-nyt" ja jatkan vielä mukavuudenhaluisena "ei-vielä-vaan-siis-nyt!" ennen kuin kuoriudun ulos makuupussistani. Avaan sisäteltan vetoketun. Avaan ulkoteltan vetoketjun. Konttaan ulos, ja kun nousen seisomaan, hätkähdän ihastuksesta ja jään tuijottamaan ympärilleni suu auki.

Taivas on täysin tähtikirkas. Näen enemmän tähtiä, mitä olen ikinä eläissäni nähnyt. Ulkona on yhtä aikaa pimeää ja valoisaa. Ensin en oikein tajua, mistä valo tulee. Näen vessaan kulkevaa polkua reunustavien kivenlohkareiden selkeät varjot. Etsin katseellani lyhtyjä, valonheittimiä, mitä tahansa järjellistä selitystä näin voimakkaalle valaistukselle keskellä yötä, keskellä ei-mitään. Lopulta tajuan, että valaisija on kuu. Täysikuu. Vain kuu.

En halua palata telttaan ollenkaan. Haluan jäädä katsomaan tätä maisemaa, tuota taivasta, tätä kauneutta, niin kauan kun se kestää. Mutta minulla on kylmä. Kirkas yö on pakkasen puolella tai ainakin hyvin lähellä sitä. Teen haaraperushyppyjä lämpimikseni, jotta voisin ihailla kuutamoa pidempään.

Minun on pakko palata telttaan.

Sydän sykkyrällä kömmin takaisin makuupussiin. Pieni liikuntasuoritukseni toi lämpöä kroppaan, joka lämmittää nyt makuupussissani olevaa ilmaa. Hoks! Tässä on ratkaisu tähän yöhön. Nukun lopun yöstä aina pari tuntia kerrallaan. Kun herään kylmään, teen makuupussissani kymmenen vatsarutistusta, kymmenen punnerrusta, kymmenen... ihmeellistä venkoilua, ja kaiken tämän tuottamalla lämmöllä nukun taas seuraavan tunnin, pari. Iloitsen oivalluksestani, jonka saan sovitettua hyvin yhteen teorisointiini kehon tuottamasta lämmöstä ja makuupussin eristävistä ominaisuuksista.

Biologia muhinoi fysiikan kanssa ja järki on sovussa tunteiden kanssa. Villakalsareissa vilistävien tonttujen valtakunnassa kaikki hyvin.

Käyttäjän Johanna K. kuva

Johanna K.

satunnainenhaah...
Käyttäjän satunnainenhaahuilija kuva
Offline
Viimeksi kirjautunut: 2 vuotta 3 kuukautta sitten
Liittyi: 06.01.2013 - 17:51
Re: Tyttö ja sen teltta - toinen päivä Islannin Laugavegurilla

Mukavasti kirjoitat retkestäsi. Jatko-osia odotellaan...