Alkukantainen pedon pelko ja vastuullinen aikuisuus

Olen kulkenut ikäni marjametsissä. Kuntoliikun ja työmatkapyöräilen hämärässä asumattomia erämaareittejä. Kuljen tuntureissa ja jänkillä - myös lemmikkieläinten kanssa. Silloin karhu ja susi hiipivät mieleen. Jännittyneenä soitan pilliä, pyörän kelloa tai huutelen: ”Menkäähän kauemmas sudet.” Koskaan vielä en ole merkkiäkään näistä upeista eläimistä nähnyt. Edes yhtä jätöstä tai tassunjälkeä. Sitä odotellessa.

Vastuullinen aikuinen erottaa pelon aidosta vaarasta ja sen toteutumisen todennäköisyydestä eli riskistä. Suomessa me pelkäämme susia ja jopa ilveksiä. Pelkäämme pimeää ja hauen puraisua. Mutta alkukantaisiin pelkoihimme liittyvät riskit ovat olemattomia. Vaara on aivan muualla. (Todellinen vaara löytyy arjessa kodin onnettomuuksista ja stressistä. Ihmiskunnan hyvinvoinnille taas suurimpia uhkia ovat ympäristön kiihtyvä muuttuminen ja eliöstön monimuotoisuuden väheneminen.)

Vastuullinen aikuinen ei lietso lasten pelkoa. Hän ei lietso sitä kauhistelemalla omia pelkojaan tai median revittelemiä otsikoita. (Eikä vastuullinen aikuinen ole mediassa töissä luomassa näitä alati kansaa pelottelevia otsikoita!)

Vastuullinen aikuinen voi esimerkiksi sanoa lapselle (tai omalle sisäiselle lapselleen):

Ymmärrän, että sinua jännittää, koska olet kuullut metsässä asuvista isoista eläimistä. Ne kaikki kuitenkin väistävät ihmisiä. Minä olen tässä kanssasi, mennään yhdessä katsomaan. Voidaan vaikka soittaa pilliä, niin ne kuulevat, että olemme liikkeellä ja osaavat väistää. Lisäksi niillä on niin hyvä kuulo ja hajuaisti, että kyllä ne yleensä havaitsevat ihmisen muutenkin. Otetaan eväät ja mennään yhdessä etsimään niiden jälkiä. ”

Vastuullinen aikuinen ei arvota eläimiä sen perusteella, mitä hyötyä niistä on ihmisille. Koira on perheenjäsen ja ystävä, kuten myös kissa ja hevonen. Jos minkä tahansa näistä kotieläimistäni päästän irti metsään, on mahdollista (ja jopa todennäköistä), että se voi menehtyä. Lemmikkimme voivat tippua jäihin, jäädä auton alle, saada haulista tai joutua pedon suuhun. Emmekä silti vaadi virtavesiä padottavaksi tai autokieltoa. Luonnossa on vaaransa, jotka liittyvät lemmikkien irtipitämiseen, yöksi ulos jättämiseen ja ylipäänsä valittuun asuinpaikkaan.

Vastuullinen aikuinen osaa käsitellä elämässä vastaantulevia negatiivisia tuntemuksia – pelkoja, fobioita, surua tai vihaa. Näissä tunteissa ei ole mitään väärää. Kuitenkin niiden ilmaisu voi olla vahingollista, jos käyttäytyy lapsen kaltaisesti. Negatiivisia tuntemuksia ei voi aidosti helpottaa sillä, että vyöryttää niitä kanssaihmistensä kannettaviksi.

Terveisiä Itä-Lapista. Suurpedot kuuluvat koko Suomen luontoon. Ne ovat kauniita, herkkiä, itseisarvoisia ja luontomatkailumme valttikortteja. Muutaman kilometrin päässä tukikohdastani toivon asuvan villejä ja vapaita suurpetoja. Niiden näkökulmasta Lappi on erämaa, jota halkovat tiet, ihmisten oudot romppeet ja hitaan kesyt herkkupalat.

Ei sutta voi hävittää geneettisen selviytymisensä alarajalle - vuoksi pelkojen, koiraharrastusten tai edes elinkeinojen. Kielteinen petopuhe ja etenkin uhanalaisiin susiin kohdistuvien tappolupien määrä on lähtenyt viime vuonna lapasesta. Siksi usealla paikkakunnalla voi osallistua huomenna eläinsuojelu- ja  luontojärjestöjen yhteiseen "Eläköön sudet" -mielenosoitukseen.

”Luonnon kansamme” tarvitsee nyt yllä kuvattua vastuullista aikuista (ja toimivamman petovahinkojen korvausjärjestelmän, mutta ei mennä siihen tässä). Kuten usein kuulee, niin täältä maaseudulta löytyy sitä suomalaista luonnon kansaa. Semmoista, joka kunnioituksella metsässä kulkee.

Lähteet:

Hyppönen Henkka, Pelon hinta, Tammi, 2014.

Takala Kimmo, Tunne lukkosi, WSOY, 2014.

Kuva: tunturisusi.com

 

Käyttäjän MaJu kuva

MaJu

länki
Offline
Viimeksi kirjautunut: 2 vuotta 5 kuukautta sitten
Liittyi: 09.04.2013 - 18:47
Re: Alkukantainen pedon pelko ja vastuullinen aikuisuus

Erinomainen kirjoitus.

Harrastan suunnistusta, ja liikun lähes viikoittain metsissä iltarasteilla. Välillä kaukana asutuskeskuksista, poluttomilla metsätaipaleilla, umpimetsissä ja vaikeakulkuisilla hakkuuaukeilla. Kerran näin ison lehtopöllön tarkkailevan menoani, se on suurin peto mitä on ikinä tullut metsässä vastaan. Sekin lensi karkuun, kun yritin juosta lähemmäs katsomaan.

Iltarasteja on maassamme joka ikinen päivä sulan maan aikana ympäri maata, järjestyspaikka vaihtuu viikottain joka suunnistusseuralla, ja rasteille osallistuu tuhansia ja tuhansia suomalaisia joka päivä. Silti lehdistössä ei ole jatkuvasti juttuja, joissa metsässä juosten yksinään liikkunut suunnistaja olisi törmännyt petoihin. Ennemminkin suunnistajan petohavainto on poikkeus, olen näiden vuosien aikana kuullut yhdestä tapauksesta jossa kilpasuunnistaja on tavannut karhun. Silloinkin karhu ärisi suunnistajalle, ja lähti karkuun.

Petojen kohtaamisen riskiä on liioiteltu rajusti medioissa.