Ja taas mennään!!!

Leijalautailu Pallastunturin alueella on sykähdyttävä kokemus. Vaikka tämä on minulle jo kuudes reissu samalle seudulle, pelkästään tunturien näkeminen saa sykkeen nousemaan ja ihokarvat pystyyn. Tälläkin kertaa valitsimme majoituspaikaksi Hotelli Pallaksen. Ja täytyy myöntää, että tästä vaihtoehdosta en suostu tuosta vaan luopumaan. Autio- ja varaustuvissa on oma viehätyksensä, mutta hotellin ystävällinen henkilökunta ja keittiön loihtimat taivaalliset herkut aamias- ja päivällispöydissä ovat saaneet minut koukkuun. Ehkäpä se pieni laiskimus minussa myös sanoo, että pienimmällä vaivalla siitä mestoille pääsee.  

Vaikka pakkasmittari näyttää -15c, selkä kastuu kuitenkin hiestä. Onneksi tämä on jo tuttu juttu ja reppuun on pakattu kuivat paidat mukaan vaihdettavaksi. Tällä kertaa mukaan tarttui myös juomapullot, joten nestehukan ehkäisynkin voi aloittaa samantien. 
 

Matkalta löytyi se harvinainen valoilmiö
 
 

 

Heti puurajan yläpuolella leijan voi jo kaivaa laukusta ja narut suoristaa. Lunta tuntuu riittävän vyötäröön asti, mikäli latu-uralta astuu sivuun. Tunturin takaa nouseva aurinko sulattaa viiksien kärkeen jäätynyttä hengitystä, tuuli humisee korvissa.  Katson ympärilleni ja näen pelkkiä nauravia kasvoja. Kukaan ei muista menneen työviikon kiireitä, eikä stressistä ole tietoakaan. 

 

Taukoja ei kukaan malta pitää, jokainen tahtoo heti nauttimaan. Levittäydymme laaksoa ympäröiville tuntureille. Etsimme parhaat hyppypaikat, pehmeimmät puuterit, mahtavimmat maisemat. Kuvaamme videoita ja napsimme valokuvia niin kännyköillä, kuin oikeillakin kameroilla. Onneksi tuuli on tarpeeksi kova 6-8 m/s ja paikan vaihto tunturista toiseen onnistuu heittämällä. Ensimmäisten tuntien aikana parhaat paikat onkin jo löydetty ja jokainen nauttii tunturin tarjoamasta isojen poikien hiekkalaatikosta parhaaksi katsomallaan tavalla. 

 

Osa nauttii vaan maisemista, osa pöllyyttää puuteria. Minulle se tarkoittaa hyppäämistä tunturista alas. Tämä on se juttu, jota tasaisella merenjäällä ei pääse kokemaan. Kevyt vauhdinotto rinteestä, puomi napaan, selkä menosuuntaan, ja sitten mennään. Ilmaa kertyy jalkojen alle tarpeeksi, jotta lentämisen tunne täyttyy ja lentoaikaa kertyy 30-40 sekuntia. Kuvittelen olevani tässäkin hommassa jo kokenut ja siksi osaan hypyn aikana jo nauttia maisemista, sekä lentämisen tunteesta.

Sitten se sattuu. Ei tosin minulle, mutta yhdelle ryhmän jäsenistä. Täysin harmittomalta tuntunut idea päättyy epäonniseen kaatumiseen ja leikkien seisahtumiseen. Joudumme soittamaan hätäkeskukseen ja tilaamaan apua paikalle. Vaikka apu olikin yllättävän lähellä, sen saapuminen paikalle kesti kauan. Kaveri lähti kelkkakyydillä takaisin hotellille, siitä ambulanssilla Muonion kautta Ouluun. Me loput jäimme paikalle vielä pariksi päiväksi. Tunturit antoivat paljon, mutta ottivat myös. Ilman kyseistä onnettomuutta reissu olisi ollut täydellinen. Nyt kaikkia niitä muistoja jäi varjostamaan huoli kaverin paranemisesta.  Ehkäpä sitten, kun kaveri on taas jaloillaan, ne hyvät muistot palaavat mieleen voimakkaampina. Kupilliset kahvia sairaalan kahviossa, kertoivat paranemisen olevan jo täysin vauhdissa. Toivotaan siitä pikaista. 
 

 

Kevätterveisin,

 

Jaska