Ensimmäinen finaali

Pituussukellus. Lajin virallinen suomenkielinen nimi on pituussukellus ilman räpylöitä. Pituussukellus räpylöillä on virallisesti nimeltään pituussukellus. Hassua. Pitäisikö nimessä luetella kaikki muutkin välineet, mitä ei ole mukana sukelluksen aikana? Minä haluan ehdottomasti siis puhua väärillä termeillä.

Ymmärrän historian, miksi nimet menevät hassusti. Kymmenen vuotta sitten vapaasukelluksessa oli pituuslajeja ainoastaan yksi. Pituussukellus. Sehän ehdottomasti kannatti sukeltaa räpylöillä, koska niillä pääsee tietenkin pidemmälle. Olisi ollut hölmöä liittää lajiin sana räpylät. Silloin kyllä myös sukellettiin räpylöillä, nykyään sukelletaan räpylällä. Ja kun uusi laji ilman räpylöitä otettiin mukaan kansainvälisiin kilpailuihin noin vuonna 2005, eihän sitä voinut nimetä vanhan lajin mukaan. Suomessa sen voisi kuitenkin hyvin vaihtaa. Tai, minähän oikeastaan vaihdoin sen jo.

Nukahdin illalla lopen uupuneena 15 yli kahdeksan. Herään aamulla 15 vaille seitsemän ja laitan puhelimeni herätyksen torkkuasentoon. Kymmenen minuutin päästä yritän herättää itseni. Tänään on finaalit, alkaa jännittää uskomattoman paljon. Melkein täysillä. Apuaaa! Painan päälle uuden torkun, nukun vielä kymmenen minuuttia. Kello soi, väsyttää aivan valtavasti. Ei jännitä enää täysillä, mutta jännittää kuitenkin. Onneksi pakkasin varusteet jo illalla. En jaksa mennä suihkuun. Syön suolaa ja juon vettä.

Raahaudun aamupalalle. Toivon saavani yhden kananmunan ja hedelmiä. Haukottelen. Sukellukseni on klo 10:40. Haluaisin olla altaalla kaksi tuntia ennen sukellustani. Jotain oikeaa on syötävä tai tulee aivan liian kova nälkä ennen sukellusta. Haukottelen. Aamupalalla ei ole tarjolla kananmunaa. Siellä on vehnäjauhoja. Vaaleaa leipää ja nakkeja. Ja banaania. Aloitan aamun banaanilla. Yritän korjata ongelman myöhemmin.

Altaalla otan mukavan asennon katsomosta ja nukahdan. Näen unta, että joku vieressäni lataa vanhanaikaista filmirullaa kameraan. En ole pitkään aikaan muistellut ääntä, joka siitä tuli. Ääni on kaunis. Herään. Varpaita paleltaa. Nukahdan uudelleen. Näen taas unta. Tällä kertaa seison kisa-altaan vierellä ja katselen maahan. Siinä on valtava lammikko ja lammikon pinnasta heijastuu kirkas taivas joka saa veden pinnan näyttämään peililtä. Herään. Tunti aikaa lähtöön.

Tänään minua paleltaa. Ei se mitään. Varpaat ovat ihan jäässä. Ei se mitään. Väsyttää todella paljon ja sisäinen kylmyys tuntuu luissa ja ytimissä. Ei se mitään. Jännittää vähän. Ei se mitään. Pelkäsin, että jännittäisi enemmän. Voisiko olla mahdollista nauttia jännityksestä? On ihan kivaa, jos jännittää vähän, mutta minä en pidä siitä, jos jännittää paljon. Se tuntuu liikaa. Miltä se tuntuu? En minä tiedä. Miksen? En vain pidä siitä. Haukottelen. Jännittää. Havahdun ajatukseen, että jokin, joka vilahti mielessäni äsken, oli tärkeää. Palaan ajatuksiini. – En tiedä miltä se tuntuu! Miksen? – Miten voisin opetella pitämään siitä? Miten sitä voisi harjoitella? Päätän aloittaa ottamalla selvää, miltä jännittäminen tuntuu. Mutta en tänään. Tänään sukelletaan. Venyttelen. Haukottelen. Paleltaa.

Sukellus kestää vain vähän yli kolme minuuttia. Päivässä on sen jälkeen aika monta kolmeminuuttista lisää, jotka eivät tunnu yhtään pahalta. Päätän olla välittämättä tuntemuksistani. Päätän vain sukeltaa.

Viisi minuuttia aikaa lähtöön. On tuulinen kylmä päivä ja veden lämpötila on enää 23 astetta. Vesi on kylmää. Lasken pyyhkeen hartioiltani. Riisun housuni, toiset housuni, hupparin, takin ja kääriydyn uudelleen pyyhkeeseen. Neljä minuuttia lähtöön. Suljen silmäni. On kylmä. Laskeudun veteen hitaasti. Vesi on kylmää. Laitan kaulapainon kaulaani. Se aukeaa. Miksi? Ei se mitään. Laitan sen uudellen kiinni. Huomaan täriseväni. Hengitän. Tärisen. Hengitän. Tärisen.

Veden pinta tuntuu rintakehäni yläreunassa. Tuuli tuntuu olkapäissä. Puhallan voimakkaasti ulos ja yritän rentouttaa jokaisen lihakseni. Tärisen. Kymmenen sekuntia aikaa lähtöön. Nenäklipsi on huonosti. Ei se mitään. Otan sen pois ja laitan takaisin. Täytän keuhkoni ja sukellan.

Pinnan alla ei ole kylmä. Siellä ei ole mitään. Siellä on ihan hiljaista. Suljen silmäni, potkaisen päädystä ja lähden liukuun. Veden liike tuntuu sormissa ja käsivarsissa. Se tuntuu hyvältä. Minä pidän tästä. Sukellan eteenpäin rauhallisesti. Avaan silmät. Vielä yksi käsiveto ja pääty. Hui! Pelästyn ja säpsähdän. Ei se mitään. Olen jo päädyssä.

Käännyn ja potkaisen. Suuntaan lähemmäs pohjaa. Allas on 2,2 metriä syvä, eli 20 cm syvempi kuin mihin olen tottunut. Tuntuu syvemmältä. Ei se mitään. Suljen silmäni ja sukellan eteenpäin. Olo tuntuu hyvältä. Avaan silmät, olen pohjamerkillä, en toistanut virhettäni. Hyvä. Ei se mitään. Teen rauhallisen käsivedon toisella kädellä päästäkseni päätyyn ja käännyn. 50 metriä sukellettu. Olo on rento, ei tunnu yhtään pahalta.

Jatkan sukeltamista. Keskityn liukuun. Käsiveto. Liuku. Potku. Liuku. Potku. Liuku. Käsiveto. Liuku. Olo on hyvä. Liuku. Sen pitäisi olla huonompi. Liuku. Sukellusrefleksi ei käynnisty kunnolla. Liuku. Huono juttu. Liuku. Maitohappoa ei synny, eli happea kuluu. Liuku. Huono juttu. Liuku. Ei se mitään. Pääty. 75m. Käännös.

Potkaisen päädystä. Rentoudun. Vesi tuntuu kasvoillani. Ja varpaissa. Tuntuu kivalta. Paha olo tulee hetkessä todella voimakkaana. Ei se mitään. Palleanykäys. Ei se mitään. Suljen silmäni. Enää noin 50 metriä jäljellä. Annan pään pudota mahdollisimman alas ja päästän niskan rennoksi. Palleanykäys. Sukellan eteenpäin. Olo pahenee jokaisen palleanykäyksen jälkeen. Jatkan sukellusta. Pääty. Sadan metrin käännös.

Rentoudun. Sukellan. En tiedä, kuinka pitkälle olen sukeltanut päädystä, mutta voin tehdä vielä yhden käsivedon. Silmät on kiinni ja keskityn itseeni. Miltä minusta tuntuu? Ainoastaan pahalta. Voin potkaista vielä. Huh. Pääty. Käännyn ja potkaisen päädystä.

Liu'un ja teen potkun. Tunnen kantapäässäni, että jalka rikkoi veden pinnan. Voi ei. Keltainen kortti - virhepisteitä. Teen käsivedon ja nousen samalla rataköyteen.

Hengitän kolme kertaa ja avaan silmäni. Huomioin, että käteni tärisevät ja vatsa. Hengitän uudelleen sisään, pidätän hetken hengitystä ja puristan rintakehäni kaikkia lihaksia, jotta keuhkoihin kohdistuu painetta ja verenpaine nousee. Verenpaine on saatava ylös, muuten saatan menetettää tajuntani. Kädet tärisee. Ja vatsa. Toistan hengityksen. Poistan maskin ja nenäklipsin. Pakko hengittää lisää. Kuulen avustajani käskevän minua näyttämään OK merkit. En halua. Pakko hengittää ensin lisää. Noin. Hyvä.

OK-merkki. I am OK. Olo on hyvä. En usko, että siihen meni aikaa enemmän kuin 15 sekunttia. Katson tuomaria ja avustajaani. Tiedän, että sukellus oli ainakin yhden metrin liian pitkä, mutta jos muistan viimeiset sekunnit oikein, punaista korttia ei pitäisi tulla tajunnan menetyksestä. Jos tajunnan menettää, sitä ei voi muistaa. En voi tietää mitä tapahtui. Avustajani näyttää käsimerkin, että kaikki ei ole kunnossa. Pintarikko vai tajunnan menetys? En mielestäni menettänyt tajuntaani. Yksikään sukeltaja ei koskaan ole omasta mielestään niin tehnyt.

Tuomarin on odotettava minuutti, ennen virallista tuomiota. Ei ole yhtään kylmä. Odotan. Ei väsytä yhtään. Odotan ja odotan. Nojaan rataköyteen ja odotan lisää. Kukaan ei kuuluta kovaäänisistä, että rataköysissä roikkuminen on kielletty! Naurattaa. Tänään minuutit ovat erityisen pitkiä. Toivottavasti kaikki päivän tulevat minuutit olisivat yhtä pitkiä. Tämä päivä kestäisi ainakin vuoden. Tai kaksi.

Keltainen kortti. Huh. Ainoastaan pintarikko. Olen maailman seitsemänneksi paras sukeltaja… ilman räpylöitä (ja vaikkapa ilman kypärää ja kelloa). Mitäpä siitä sitten ajattelisi…

Johanna

Suomen joukkueen fiiliksiä voit seurata osoitteesta: vapaasukellusmmkisat.blogspot.fi
Lisää kuvia ja päivityksiä dokumenttiprojektimme tiimoilta löytyy osoitteista: blog.elinamanninen.com ja elinaandjohanna.com

Käyttäjän Johanna kuva

Johanna