Staattinen hengenpidätys

Harrastettuani ja kilpailtuani tässä lajissa 13-vuotta, en oikein vieläkään tiedä mitä mieltä staattisesta hengenpidätyksestä todella olen. Lajissa on tarkoituksena pidättää hengitystä vedessä mahdollisimman kauan veden pinnalla, kasvot alaspäin kelluen. Mahdollisimman pitkän hengenpidätyksen tekeminen fysiologiselta kannalta katsottuna, on hyvin mielenkiintoista. Katsellessani muiden suorituksia mieleeni tulee lähinnä – Onpas tämäkin pöhkö laji. Mielenhallinan kannalta ajateltuna se on mielestäni äärimmäisen kiehtova, haasteellinen ja paljon omien tuntemuksien loputonta läpikäyntiä ja analysointia. Taitona hengityksen pidättäminen on, hmm… tavallisessa elämässä olen tarvinnut sitä varsin harvoin, lähinnä likaisissa vessoissa.

Hengenpidätystä tehdessäni tunteet voivat vaihdella äärilaidasta toiseen hetkessä. Heti, kun on täyttänyt keuhkonsa ilmalla suorituksen jälkeen, mielikuvat sukelluksen aikaisista tuntemuksista muuttavat ja niihin on vaikea palata objektiivisesti. Staattisen hengenpidätyksen aikana on varsin helppo keksiä mitä uskomattomampia tekosyitä, joiden varjolla pitäisi nousta pintaan. On helppo mennä lankaan ja nousta ylös. Jokainen hengenpidätyskerta on myös erilainen. Koskaan ei voi etukäteen tietää, miltä juuri tällä kerralla tuntuu. Parasta on yrittää pysyä tuntemuksissaan kärryillä ja olla kuvittelematta tai odottamatta yhtään mitään.

Neljän minuutin hengenpidätyksen pystyn tekemään lähes missä olosuhteissa tahansa. Hengitystä edeltävästä hengitystekniikasta riippuen, pystyn vielä säätelemään, miltä suoritus suurinpiirtein tuntuu. Koska elimistö mittaa ainoastaan hiilidioksidin osapainetta, voin hyperventiloimalla tuulettaa hiilidioksidin pois, jonka jälkeen neljä minuuttia ei välttämättä tunnu vielä yhtään miltään. Tästä haittapuolena on kuitenkin se, että elimistö ei myöskään säästele hapessa. Paljon yli viiden minuutin suorituksesta on minun tällä tavalla turha haavella. Jos taas hengittää hiljaa ja rauhallisesti, pitää hiilidioksin osapaineen ylhäällä tai jopa nostaa sitä tietoisesti, sukellusrefleksi ja samalla "paha olo" voivat alkaa jo minuutin kuluttua. Olo tuntuu tukalammalta, mutta suorituksesta tulee pidempi, jos vain onnistuu olemaan rentona. Sekä fyysisesti, että henkisesti.

Tänään satoi vettä. Lämmintä 19 astetta. Monien mielestä oli liian kylmä sukeltaa jopa märkäpuvulla, mutta minä päätin jo aamulla sukeltavani pelkällä uimapuvulla. Olen viihtynyt koko talven avannossa, joten kylmä ilma sopi suunnitelmiini loistavasti.

Valmistelut menivät hyvin. Vaihdan kuitenkin suunnitelmaa hetken mielijohteesta – Minä sukellan sittenkin bikineillä. Ne ovat värikkäämmät ja näyttävät varmasti paremmilta kuvissa. Heh. On niin synkkä päiväkin, vai mitä Elina-sisko? Sekuntiaikataulu piti paikkansa ja olin juuri oikeaan aikaan tekemässä juuri oikeaa asiaa. Olo oli hyvä. Olosuhteet täydelliset. Mutta mitäpä niistä, en kuitenkaan onnistunut sukelluksessani. Jälkikäteen harmittaa, vai harmittaako? En tiedä. Hämmentävää? En tiedä, vaikka ihan itse kokeilin.

Lähdön hetkellä tuntui, että nyt voin tehdä todella, todella pitkän sukelluksen. Päivän sukelluksia seuranneena, usealla sukeltajalla oli pahoja ongelmia lämpötilan kanssa ja sukelluksissa paljon haastetta. Yli kuuden minuutin sukelluksella voisi olla mahdollista päästä finaaliin. Tuntui täysin mahdolliselta tavoitteelta. Päätin siis viime sekunneilla vaihtaa suunnitelmaani, tehdä vielä pidemmän sukelluksen ja ottaa vähän enenmmän ilmaa mukaan, kuin olin alunperin ajatellut.

Virhe. Sen sijaan, että olisin voinut tehdä vielä hieman pidemmän sukelluksen päädyinkin tilanteeseen, missä tunsin rintalastani takana kipua, joka johtui keuhkoissa olevasta liian isosta paineesta. Liikaa ilmaa siis. Päästin lähdössä hieman ilmaa pois, mutta siitä ei siinä vaiheessa ole enää apua, vaan keuhkot pitäisi tyhjentää kokonaan ja täyttää uudelleen. Mitäs nyt sitten? Tässä sitä sitten kellutaan vedessä kasvot pinnan alla ja mietitään asiaa. Mitäs nyt sitten?

Kun palleanykäykset alkusukelluksessa ovat pieniä, mitään haittaa liian täysinäisistä keuhkoistani ei ole. Sukelluksen edetessä, myös palleanykäykset voimistuvat ja loppusukelluksen aikana ne voivat olla todella voimakkaat ja puristaa keuhkotilavuutta kasaan lisäten painetta entisestään. Kahden minuutin merkki, ja minä ajattelen jo neljättä minuuttia. Täysin väärä taktiikka. Siitä olen ihan varma.

Kivusta on helppo päätellä, kannattaako sukellusta jatkaa vai ei. Tunnustelen rintalastaani. Palleanykäykset ovat pieniä. Ei mitään hätää vielä. Jos kuitenkin seuraava palleanykäys on iso, loukkaan luultavasti itseni niin, että en voi pakata ilmaa useaan päivään sukelluksen jälkeen. Ylihuomenna on finaalit. Haluan olla kunnossa.

Kauanko olen sukeltanut? Näytän avustajalle merkin, ja avustaja kertoo ajan. Melkein kolme minuuttia. Hmm. Piti tulla myös kahden ja puolen minuutin merkki, mutta ajatuksissani olen jättänyt sen huomioimatta.

Kolme minuuttia ja viisitoista sekuntia. Palleanykäykset ovat edelleen pieniä. Tunnen pientä puristavaa epämukavaa tunnetta, mutta sukellus etenee todella hyvin. Kipu rintalastan takana tuntuu samalta kuin lähdössä. Ei ehkä siis mitään hätää. Neljän minuutin kohdalla palleanykäykset ovat varmasti liian suuria. Mitä minun pitäisi tehdä?

Kolme minuuttia ja kolmekymmentä sekuntia. Palleanykäykset ovat edelleen pieniä. Kohta ne ovat varmasti isompia. Jos satutan itseni nyt, voin unohtaa finaalit kokonaan. En halua.

Kolme minuuttia ja 45 sekunttia. Palleanykäykset voimistuvat hieman, mutta eivät ole vielä liian voimakkaita, jotta minun pitäisi tulla ylös. Kohta ne varmasti ovat, ajattelen. Ovatkohan ne?

Neljä minuuttia. Puhallan keuhkot tyhjiksi veteen ja nousen pintaan. Hengitän. Hymyilen. Teen pintaprotokollan. Olen pinnassa. Miksi? Elina ottaa valokuvia. Naurattaa. Ja harmittaa. Samaan aikaan.

Vielä ei ollut se hetki, kun olisi ollut pakko tulla pintaan yhtään mistään syystä. Vai oliko? Tulin kuitenkin. Olikohan se järkevää? Oli ja ei, luulisin. Ehkä palleanykäykset eivät olisi menneet missään vaiheessa liian pahoiksi. Joskus on käynyt niinkin. Ehkä seuraava nykäys olisi ollut niin iso, että vahinko olisi jo tapahtunut, eikä sitä olisi voinut enää korjata. Mistä sen voisi tietää? Harmittaa. Ehkä.

A-Finaaliin olisi päässyt 5,58 minuutin sukelluksella ja B-finaaliin 5,05 minuutin sukelluksella. Hmm. 5,05 minuuttia olisi ollut ehkä todella helposti mahdollinen ja 5,58 minuuttia ehkä sekin. En voi koskaan tietää, koska en kokeillut.

Kävelemme altaalta "hotellille". Pysähdymme siskon kanssa tutkimaan vanhaa toria. Se on täynnä lukemattomia herttaisia mummoja lukemattomien vihannes- ja hedelmätiskien takana. Mietin, mihin kaikki suomalaiset mummot on piilotettu? Mietin, että olisi sittenkin pitänyt pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa.

Tai no. Bikinit kyllä sopivat valokuviin paremmin kuin musta uimapuku– vai mitä?

Johanna

Koko kisapäivän ja Suomen joukkueen fiiliksiä voit seurata osoitteesta: vapaasukellusmmkisat.blogspot.fi
Lisää kuvia ja päivityksiä dokumenttiprojektimme tiimoilta löytyy osoitteista: blog.elinamanninen.com ja elinaandjohanna.com

Käyttäjän Johanna kuva

Johanna