Blogit: Ammattina matkustaminen

 

Montakohan niitä matkapäiviä viimevuonna tuli täyteen. 250 jälkeen ei kait enää lasketa. Tuntuu siltä, että viimeiset 12 kuukautta ovat olleet yhtä taipaleella.

Jossain muualla kuin kotona oleminen on tietysti välttämätön osa vuoristo-oppaan ammattia varsinkin, kun työkenttänä ovat sekä Euroopan Alpit, että Etelä-Amerikan Andit. No, viimeaikaista elämääni voisi myös kuvailla lausahduksella, että vuoristo-oppaan työn kuva on osa poissa kotoa olemista.

Suuri määrä päiviä tienpäällä, vuorilla, hotelleissa, teltassa, kaupungeissa, kylissä, jäätiköllä laittaa miettimään matkustamisen syvintä olemusta.

Itse pidän reissaamisesta – siihen liittyy aina tietty jännityksensä, sekä uuden näkeminen ja kokeminen.

 

mateeta kuluu
Maassa maan tavalla, ja Argentiinassa matkamiehen paras kumppani on mate


Huoletonta menoa

Elämän yksinkertaisuus on varmaankin se, joka vetää reppuselkämatkaajiakin maasta toiseen, päivästä toiseen ja jatkmaan reissua vielä ensisvuoden puolelle matkaten aina seuraavaan hostelliin ja seuraavan turistinähtävyyden luo. Voi kuitenkin kysyä kuinka todellisen kuvan matkustamistaan paikoista saa jos suurinpiirtein ainoat ihmiskohtaamiset tiellään ovat hekin vain matkalla. Varmaa on kuitenkin, että todellisuus on toisenlainen kuin kotosalla.

 

Samainen todellisuus, jonka ympäröimänä kullloinkin on, riippuu paljon missä päin tätä palloa sijaitee On vaikea olla edes mielessään samaan aikaan toisella puolen maailmaa, kuin missä juuri sillä hetkellä on. Tai ainakin minun ammatissani, jossa kuitenkin ollaan niin pitkälti kiinni juuri siinä hetkessä ja fyysisessä maailmassa.

 

Pitkillä lentomatkoilla tuntuu joskus siltä että ympäröivät realiteetit muuttuvat liiankin nopeasti matkustettaessä paikasta toiseen. Jollakin reissullani raapustelin muiskirjaan seuraavasti:

Olen jo toisessa ICE junassa, kun se ensimmäinen oli jo niin paljon myöhässä ja vielä en tiedä mihin aikaan tämä saapuu lentoasemalle. Älkää huolehtiko, ilmoitan sitten, kun tiedän ehdinkö vai enkö.” näin kuulin Saksalaisen miehen juttelevan puhelimessa. Oma tilanteeni oli sama. Jo aamuneljän aikaan olin vääntäytynyt ulos talvisen lumiseen säähän raappailemaan autoa, että ehtisin Nürnbergistä Frankfurtin kentälle vievään junaan. Samassa talvisäässä tulikin sinä aamuna aikaisin värjöteltyä urakalla, sillä juna oli alusta asti puolisen tuntia aikatauluaan jäljessä. Seuraavalla pysäkillä vielä enemmän myöhässä ja oli maisteltava hyistä säätä uudelleen asemalaiturilla, sillä kentälle ajoissa ehtiäkseen oli vaihdettava toiseen junaan.


Dallasin kentällä 23 tuntia siitä, kun olin herännyt sinä päivänä, en ollut itse lähellä lentokoneesta myöhästymisestä, vaan itse lento oli tällä kertaa myöhässä. Ensin vaihtui lähtöportti, ja vähitellen oli puhe aina vaan pidemmästä viiveestä. Nuutuneena ehdin jo miettiä, että onko tässä mitään järkeä, sillä tiesin seuraavana aamuna Santiago de Chileen saavuttuani matkani jatkuva yli seuraavan yönkin. Toisaalta mietin kerta toisensa jälkeen miten on mahdollista vaihtaa maisemaa ja kulttuuria niin nopeasti. Saksan talvisella maaseudulla, elämä näyttää täysin toisen laiselta kuin keskellä Texasia tai eteläisellä pallonpuoliskolla Chilessä.


soppaa kuluu
Patagonian etäisyydet ovat suuria ja kulkuvälineellä ainainen jano.

 

Ja tunnelma silläkin reissulla muuttui myöhemmin ainakin erilaiseksi.

Kello oli siinä kuuden maissa iltapäivällä, kun saavuin San Martin de los Andesin bussiasemalle. Takana oli kuusituntinen bussimatka Chilestä Argentiinaan ja tähän pikkukaupunkiin. Ideani oli jatkaa seuraavana päivänä Barilocheen ja niinpä menin ostamaan bussilippua. Ensimmäinen lipunmyyntifirma ilmoitti mulle, että myisi lipun vaan käteisellä vaikka ikkunanaan liimatut Visa ja Master tarrat antoivat toisin olettaa. Tarkistettuani käteistilanteeni jatkoin lipun etsimistä seuraavalta luukulta. Kello löi puoli seitsemän ja viimenään usean epäonnistuneen järjestelmäänkirjautumisyrityksen jälkeen virkailija suositteli minulle ostamaan viereiseltä luukulta. Olin kysymässä ja lippua kolmannelta ja viimeiseltä luukulta ja kellon tullessa seitsemän ylitsepääsemättömien lipuntulostusvaikeuksien jälkeen sain korttimaksua vastaan käsinkirjoitetun bussilipun Barilocheen.


Seuraavana päivänä noin puolentunnin bussimatkailun jälkeen pysähdyimme metsäpätkällä tienposkeen korjaamaan linjuria. Matkustajat käyttäytyivät rauhallisesti ja itse otin siinä odotellessa tirsat. Puolentunnin päästä jatkoimme ja aina siihen asti, kun autoomme nousi vastaantulevan hajonneen minibussin matkustjia. Perillä Barilochessa olimme ”melkein” ajoissa...


bussityylejä
Kaksi tapaa matkustaa bussissa

 

Rankkaa hommaa

Matkustus on joskus uuvuttavaa, sillä jo uuden kokeminen vaatii energiaa. Ja pakkaamine se vasta uuvuttavaa onkin ja samalla mielestäni reissuamisen pahin varjopuoli. On mukavaa olla matkassa, kun on mukana juuri se mitä tarvitsee. Näin pakkaamisesta tulee stressitilanne, varisinkin jos jo edellistä kassia purkaessa on mielessä seuraavalle lähdölle pakkaaminen.

”Kun en vain unohtaisi tällä kertaa mitään...

...tärkeää.”

 

kamat
Ainaista pakkaamista!

Ihmiskontaktit eri puolilla maailmaa on varmaakin se paras puoli. On vaan niin avartavaa oppia tuntemaa edes vähän siitä, miten ajattelee joku kanssaihminen, jolla on täysin eriä lähtökohdat kuin sinulla. On opettavaa nähdä niin eroja kuin myös meitä kaikkia yhdistäviä tekijöitä.

 

Istun jälleen junassa matkalla lentoasemalle. Mitäköhän uutta tällä kertaa tulee vastaani?

 

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=38869.0

juusojänkä