Lähtöruutu

Suksilla

 

Siitä on jo luvattoman kauan! Se oli talvi 1999-2000, joka oli minulle ensimmäisen hiihtokausi Alpeilla, Konstanzin kaupunki tukikohtanani. Käsitystä randohiihdosta tai hiihtmisestä rinteiden ulkopuolella ei minulla niinä päivinä ollut, mutta motivaatio oli kovaa luokkaa. Jostakin syystä mieleeni oli päässyt ajatus, että omien laskulinjojen etsiminen Alppien rinteiltä täytyi olla varsin hienoa. Nyt asuin niin lähellä vuoria, että minulla ei ollut tekosyitä olla ryhtymättä hommaan.

 

Jos ensimmäisenä kautena taitotaso ei ollut hyvää luokkaa, niin sitä ei myöskään ollut varustus: kaksimetriset sukkapuikot ja enemmän tai vähemmän lässykät monot olivat jalkojen alla. Ja niin sitä vaan viiletettiin rinteides sivustoja kovalla puristuksella ja takakenoisella hiihtoasennolla. Puutteista huolimatta homma oli jo sielloin oikein kivaa.

 

Joskus maaliskuussa uskaltauduin ensimmäiselle randolle. Matkustin opiskelutoverini kotikonnuille Stubain laaksoon. Varusteina siellä olivat opiskelukaverin äidin vanhat randovehkeet, jotka tietysti minulle piirun verran alamittaiset. Niin kuitenkin mentiin kolme intensiivistä päivää.


Parhaiten minulla on toinen päivä muistissa. Suuntasimme lähimaastoon ja reitille, jossa ei vielä ollut nousulatua. Lumirajan jäädessä taakse oli pehmeätä lunta paikoitellen niin paljon, että kaverin äidiltä lainattu sauva humahteli hankeen kokonaan. Ennen kuin aloitimme laskun taisin kysäistä täytenä noviisina, että onko kaikki okei lumivyöryjen suhteen. Vaikka vastaus oli kyllä, niin täytyy jälkeenpäin myöntää, että meidän turvallisuustilanne ei sinä päivänä oli kaukana standardeista, kolmen hiihtäjän vyöryturvavarustuksen koostuessa kahdesta piipparista ja yhdestä lapiosta. Eikä se hiihtokaan oikein mahtavaa freerideä ollut, enemmänkin uimistä pohjattomasssa puuterissa. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, koska alhaalla laaksossa, olin sinä iltana onnellisin ihminen maan päällä.

Seuraava kausi kolkutteli ovella ja takaraivossa jomotti ajatus, että ainoa oikea väline puuterilumeen oli telemarksuksi. Näytti siis siltä, että tie päästä nauttimaan puuterista kulki telemarkkaupan kautta. Opiskelijan tili vaan tyhjäksi ja varustus alle. Nyt oli vain opeteltava laskemaan. Mieleen ei tietenkään juolahtanut ottaa hiihdonopetusta ja eipä sitä opintobudjetti olisikaan kestänyt, kun tili oli sileä suksiostojen jäljiltä. Tyhmää, mutta silloin se tuntui loogiselta.

Aluksi koko homma oli vaikeaa. Pannuja tuli otettua tiuhaan ja upouusi varustus otti myös kunnolla osumaa, sillä siitä touhusta oli kontrolli alussa kaukana.

Intohimo ei kuitenkaan kuihtunut, vaan jokainen suksipäivä oli uusi tilaisuus oppia jotakin. Vähitellen oppiminen tuotti tulosta ja tellukäännöksen ohella jäi haaviin paljon muutakin. Talvet Boden järven tuntumassa olivat oivallinen vuorikiipeilyn opinahjo. Vuorilla liikkumisen perusasiat, toiminta heikossa säässä ja reissujen suunnittelu olivat hyvin omaksuttavissa talvisilla rinteillä. Se, että huiputin Aconcaguan 2003, olisi ollut silkka mahdottomuus ilman randoreissujen antamaa pohjaa.


Ja uusi talvi täällä Konstanzissa on taas lähtöruudussa. Lunta on jo hyvin tuolla rinteillä ja ensi viikolla tulee lisää. Iloisin mielin suuntaankin huomenna mäkeen...


Suksilla


...toivottavast puuteria on yhtä paljon kuin silloin ennen...


Suksilla


... ja hulluttelu jatkuu ;).


http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=42956.0

juusojänkä