Randon syvin olemus - eli kuinka randoa on rando

Muutamia päiviä sitten tarttui relaata surffatessa silmiini Puhdas rando ketju. Mielenkiintosta kamaa, eli se oli pakko lukea läpi. :)

Näin hiihtokautta aloitellessa ajattelin kantaa oman korteni tähän keskusteluun ja kirjoittaa aiheesta näkökulmaa täältä Alppien tuntumasta, nahkapöksyjen luvatusta maasta ja aivan juustomaan valkoisten rinteiden välittömästä läheisyydestä.

Tarkoitus ei ole ottaa kantaa lajin oikeaan suomenkieliseen termiin, vaan lähinnä siihen millä tavoin lajiin suhtaudutaan täällä ja omassa päässä.

Omat kokemukseni vuorilla hiihtelystä lähtivät liikkeelle vuosituhannen alkupäiviltä, jolloin lajiin tuli tutustuttua Tirolissa paikallisen omistauneen randoharrastajan ja opiskelukaverini toimesta. Sukset silloin olivat vielä randopuolella sukkapuikkomaisia, mutta silti painavia tankoja ja siteet Silvrettan neljä-nolla-neloset. Into oli korkealla, mutta vajavainen hiihtotaito ja silloisten välineet pitivät noviisin kuitenkin "maanpinnalla".

Alusta asti yritettiin joka tourilla toppiin - satoi, paistoi taikka tuli lunta... Se oli ehkä näin tasamaalta lähtöisin olevalla sivakoijalle sellainen ensimmäinen selvä piirre mikä tatuoitui näistä Ski-toureista mielen sopukoihin. Huiputtamisen arvo sinänsä myös talvitouhuissa kävi siis selväksi.

Omat taidot ja välineet kehittyivät sitten vuosien myötä ja tottakai laskemista tuli paljon nautittavampaa. Reissujen suunnittelussa laskulinjan painoarvo kasvoi myös huomattavasti, mutta reissujen vieminen toppiin asti (olosuhteiden salliessa) ei muuttunut mihinkään. Se, kun oli melkolailla pinttynyt tapa täällä Alppien randokansan keskuudessa.

Laskupuolen kehittymisen lisäksi oppi tietysti näkemään myös sen kuinka monipuolisesta lajista onkaan kysymys.

Se, että liikutaan suksilla ylös ja alas talvisessa vuoristossa mahdollistaa niin laajan paletin erityyppisä randopäiviä, että vieläkin täytyy vaan ihastella. Sen lisäksi, että voi etsiä neitseellisiä puuterilinjoja jokapaikasta, (mihin vaan skinit pohjassa jaksaa läpsytellä), on mahdollista vaikkapa kehittää lajia kestävyysurheilun suuntaan ja hakea haastetta nousumetrien määrästä tai juosta kelloa vastaan. Samoin voi yrittää nousta mahdollisimman korkeille vuorille ja laskea niiltä alas suksilla, yhdistää klassista vuorikiipeilyä randoon, siirtyä laaksosta toiseen tai majalta toiselle jäätiköiden peittämissä maisemissa tai vaan nautiskella talvisen vuoriston komeista maisemista leppoisan randovaelluksen parissa.

Oman mielikuvani mukaan, suomalaisen randoilijan stereotyyppi on varustettu leveillä suksilla, painavilla siteillä ja jäykillä monoilla, valmiina korkkaamaan syvimmän pyydan ja jyrkimmän kurun pelottomalla strait linella suoraan afteriin (tietenkin!). Olettaen, että saa saa itsensä ja 100% laskunautintoon viritetyt välineensä kammettua ensin mäen päälle, tai siis laskulinjan päälle. Huipulla niin väliä, sillä laskun takiahan sitä noustaan...

Tavallaan just jees, mutta ehkä vähän yksipuolista? No ehkä kaiikki stereotyypit on yksipuolisia... Kuitenkin kannustan laajentamaan oman randoilun spektriä uusiin suuntiin - ainakin itselle se on tuottanut vuosien varrella paljon iloa. :)

Lopuksi pari nostalgiakuvaa:

Matkalla hiihtämään Mercedarion (6720m) eteläseinää Argentinassa. (kuva: Jussi Haara)

Suksilla liikkeellä Cerro Fitz Royn juurella Patagoniassa. (kuva Quique Claussen)

Iloista skinnailua kohti Parinacotan(6370m) huippua Chilessä. (kuva Xavier Tranchant)

Ensimmäisiä käännöksiä Cerro Taapacan (5700m) huipulta Chilessä (kuva Xavier Tranchant)

juusojänkä

Berg Baron
Offline
Viimeksi kirjautunut: 12 kuukautta 4 päivää sitten
Liittyi: 30.10.2006 - 21:02
Re: Randon syvin olemus - eli kuinka randoa on rando

Olipa hyvin sanailtu. Samoilla linjoilla täällä; kysymys on todellakin paljon monipuolisemmasta lajista, kuin vain puuterin jahtaamisesta ja isojen linjojen tykittämisestä.