Vuorikiipeilyn tekniikkaa - Mitä?

Työt on tältä kesältä ohi. Kausi on värikäs ja monenlaisia tilanteita tuli vastaan liikkuessani Sveitsin, Italian ja Ranskan Alpeilla. Yksi teema, joka toistui miessäni viimeiset kuukaudet on henkilökohtianen tekniikka vuorikiipeilyssä, josta kirjoitan tähän muutaman ajatuksen.

vuoristoopas kivihuipulla

Harjoitushuipulla opastamassa (Tete Entresves, kuva Eberhard Müller)

Vuorikiipeily ei ole motorisesti kovin vaikea urheilulaji, mutta henkilökohtianen tekniikka näyttelee silti keskeistä osaa kaikissa vuorikiipeilysuorituksissa. On kysymys siitä, että osaa liikkua mahdollimman varmasti ja voimia säästävästi vuoristossa.

Vaikka tekniikat sinänsä eivät ole vaikeita niin maasto jalkojen alla vaihtelee huomattavasti vuoren eri osasta toiseen ja säästääkseen voimia koko reitillä on myös pystyttävä liikkumaan taitavasti koko kierros.

Omien teknisien ominaisuuksien oppiminen on aina henkilökohtainen asia, mutta oikotie on osaava opettaja. Suomalainen haluaa perinteisesti oppia kaiken ulkoilussa itse. Meillä on vahvat juuret eränkäynnissä ajalta jolloin lähdettiin yksin pyssyn kanssa metsään selviytymään. Ja varmaan aikanaan selviydyttiiinkin. Perinteessä on hyvää se, että halutaan itse kokea erämaa ja luonnonvoimat ilman, että välissä on kukaan tai mikään.

Vuorikiipeilyssä on kuitenkin toinenkin puoli, ei vaan se selviytyminen äärimmäisissä oloissa. On selkeä tavoite päästä huipulle ja tulla takaisin ja päämäärään saavuttmisekski tarvitaan erikoistekniikoita, joiden oppiminen yksinään päätä seinään löymällä on varsin työlästä, eikä nykyihmisellä ole oikeastaan siihen aikaa.

Kaikki tuntuvat tietävän miten fyysisiä ominaisuuksia harjoitetaan, mutta kun lähdetään vuorikkiipeilyreissuun ovat suurimmat puutteet yleensä, siinä miten näissä oudoissa maastoissa tulisi parhaiten liikkua. Saatikka miten sitä liikkumisen tekniikkaa pitäsi harjoitella. Usein tämä puoli jää kokonaan unholaan.

Itselleni yksi vuorikiipeilyn parhaista puolista on juuri se, että vaikka omat fyysiset ominaisuudet ovat rajallisia voi silti jatkaa kehittymistä vuorilla liikkumisessa. Taistelussa luonnonvoimia vastaan voi ikäänkuin huijata. Ei tarvitse puskea läpi harmaan kiven, kun on oppinut miten sen ylitse pääsee näppärästi kiipeämällä.

Pitää myös nähdä, että henkilökohtainen tekniikka on myös riskien hallinnan perusta vuoristossa. Toki vuorikiipeilyn objektiiviset riskitekijät kuten luvivyöryt, irtokivet, jäärailot eivät ole omasta teknisestä osaamisesta riippuvaisia mutta kaikki subjektiivisten riskien hallinta lähtee aina omasta tekniikasta liikkeelle.

Köydet ja muu varmistusvälineistö on tietysti sekin tarpeellista, kun liikutaan oman tekniikan äärirajoilla. Eli juuri henkilökohtainen osaaminen määrittää rajan jonka toisella puolen on otettava käyttöön turvallissuuden apuvälineitä.

Eiköhän tässä ole jo tarpeeksi saarnattu. Todetaan vielä loppuun, että tietysti oma osaaminen paranee vain tekemällä. Joten ei muuta kuin innolla seuraavien reissujen suunnitteluun...

yhden hakun tekniikkaa

Jyrkällä jäällä liikkumisen tekniikkaa (kuva Eberhard Müller)

jäärauta parcour

Jääraudolla kulkemisen harjoittelua ennen Mont Blancille nousua (kuva Karsten Blicker)

toisten tarkastelua

Toisten toiminnan analysoiminen on tärkeä osa harjoittelua (kuva Joanna Kornacki)

liukumisen pysäyttäminen jäällä'

Liukumisen pysäyttäminen hakkua käyttämällä jäällä (kuva Eberhard Müller)

treenaaminen ei aina tarvitse olla totista

Treenaaminen ei pidä aina olla niin totista. (kuva Joanna Kornacki)

 

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=41820.0

juusojänkä